Kohti huippua

Kulunut olympiakesä nosti keskusteluun jälleen suomalaisten menestyksen tai menestymättömyyden erilaisissa urheilukilpailuissa. On puhuttu historiallisesta mahalaskusta, jopa ruotsalaiset ovat olleet huolissaan. Itse penkkiurheilijana olin lähinnä hämmentynyt siitä, miten erilaisia urheilulajeja onkaan olemassa, ja miten taitavia niiden harjoittajat ovat. Samanlaisella ihmetyksensekaisella ihailulla seurasin paralympialaisia.

Minua kiinnostavat urheilemisen ja musiikintekemisen samankaltaisuudet. Päästäkseen maailman huipulle on harjoiteltava valtavasti, on omattava tietynlaiset geenit, pysyttävä terveenä, päästävä oikeanlaiseen opetukseen/valmennukseen. Kiinnostavaa on myös, miten tärkeää tuntuu olevan, että Suomella on huipputekijöitä – ei riitä, että voimme ihailla muiden maiden urheilijoiden tai muusikoiden osaamista.

Kun haetaan huippuja, molemmilla aloilla on vaara sortua ylilyönteihin. Ylen dokumentti Lapsuus huippu-urheilun varjossa nosti esiin sen, millaista hintaa lapset ovat maksaneet vanhempiensa ja valmentajiensa liiallisesta kunnianhimosta. Puhutaan kaltoinkohtelusta, vammautuneena harjoittelemisesta, halusta kuolla. Musiikin puolella monelle lienee tuttu pianisti Lang Langin tarina: isä jätti työnsä, jotta poika pääsisi parhaille opettajille, mutta vaikka poika harjoitteli aamuviidestä alkaen joka päivä, pekingiläisen professorin mielestä kyvyt eivät riittäneet. Lang Langin lapsuudesta ja nuoruudesta kertovan kirjan mukaan isä antoi pojalle tappavan annoksen pillereitä ja käski poikaa hyppäämään parvekkeelta.

Mutta edellä mainituthan ovat yksittäistapauksia, historiaa? Ja eihän huipulle voi päästä ilman uhrauksia? Jos ei aloita harjoittelemista varhain, se on jo liian myöhäistä. Pitää keskittyä, hioa tekniikkaa, saada tarpeeksi toistoja, jotta on mahdollista menestyä. Jos emme vaadi lapsilta nyt tarpeeksi, estämmekö heidän pääsynsä huipputuloksiin? Entä johtaako menestys lapsuuden menestykseen aikuisena? Ja mitä lapsi oppii oikeasti?

Olen seurannut muutamaa joukkuelajia kentän laidalta, ja muistan tilanteita, joissa yksi pelaajista jätettiin roikkumaan maalin lähelle (ikäsarjassa ei ollut paitsiosääntöä). Tämä pelaaja tekee helposti maaleja, mutta oppiiko hän pelaamaan jalkapalloa? Jos koripallojunnun pituuskasvu on hidasta, ja häntä lyhyempänä peluutetaan takamiehenä, saatetaan menettää tulevaisuuden korintekijä. Tai jos juniori-ikäisenä jaksaa huosta takalinkkinä, saattaa jumittua siihen rooliin. Aikuisten pelaajien kohdalla muistan kuulleeni, kuinka yhden joukkueen varamies onkin ollut toisen joukkueen avainpelaaja. Sekä musiikissa että urheilussa on tärkeää se, mitä valmentaja tai opettaja lapsessa näkee. Se, jonka kykyihin uskotaan, saa enemmän tilaisuuksia harjoitella monenlaisissa kilpailu- ja konserttitilanteissa. Näin taito kasvaa enemmän kuin sillä, joka istuu vaihtopenkillä tai ei saa esiintyä.

Armand Duplantis on yksi yleisurheilun huipputähtiä. Hän tuntuu onnistuvan aina, maailmanennätys toisensa jälkeen. Voisiko hänen menestyksestään oppia jotain? Jari Kupila kirjoittaa, miten Armand Duplantisin reitti huipulle nähdään yleisesti esimerkkinä siitä, että aiemmin lähinnä telinevoimistelussa, taitoluistelussa ja baletissa käytössä ollutta kaavaa kannattaisi käyttää myös lapsivaiheen yleisurheilussa – ja oikeastaan kaikessa urheilussa. Duplantis aloitti seiväshypyn opettelun kolmevuotiaana. Videoklipeistä näkee, että jo 8-vuotiaana tekniikka alkoi olla tasolla, jota harva osaa aikuisenakaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kupilan mukaan Duplantisin menestys on käsityön tulosta: kotona on osattu leikin varjolla opettaa seiväshypyn tekniikkaa niin, että lapsi on halunnut tehdä satoja ja tuhansia toistoja, minkä lisäksi kahden huippu-urheiljan lapsella on tiettyjä geneettisiäkin etuja. Kupila toteaa, että lapsivaiheen ohjaamisessa tarvitaan töihin piiskaamisen sijasta osaamista ja oivallusta siitä, miten itse kutakin lahjakasta ja motivoitunutta urheilijanalkua kannattaa ohjata innostumaan eteenpäin ja oikeaan suuntaan ihan itse. Tai vielä tarkemmin, miten lapsessa valmiina olevaa innostusta ohjataan lajitaitoja kehittävällä tavalla siten, ettei innostus lopahda.

Suomessa on käynnissä mielenkiintoinen hanke, Next Generation – Alku soittoon. Sen tarkoituksena on tarjota erityisen motivoituneille, instrumenttinsa opiskelussa alkutaipaleella oleville lapsille opetusta enemmän ja useammin kuin mitä musiikkiopiston normaalitoiminnassa yleensä on. Pääsin haastattelemaan hankkeessa mukana olleita ammattilaisia ja lapsia sekä heidän huoltajiaan. Lapsia ohjataan lapsen etu edellä, pyritään pitämään huoli siitä, että lapsi voi hyvin ja jaksaa kaiken. Pysyy innostuneena. Minua ilahdutti maininta erityisen motivoituneista lapsista. Ei puhuta erityislahjakkaista vaan siitä, että lapsella on innostusta harjoitella ja kehittyä, ja että perhe haluaa myös satsata lapsen harrastukseen. Hankkeessa on mielenkiintoista myös se, että sitä seurataan tutkimusmielessä. Saamme siis oikeasti tutkittua tietoa siitä, miten hanke toimii. Se taas mahdollistaa kehittymisen.

On olemassa myös erilaisia soitinakatemioita niille, jotka haluavat päästä pitkälle, soittajat hyväksytään mukaan pääsykokeen kautta. Ja vaikka joskus kuulee väitettävän päinvastaista, myös musiikkiopistoissa on mahdollista kehittyä kohti huippua. Uusi opetussuunnitelma (josta kirjoitan vielä erikseen enemmän) mahdollistaa jokaisen oppilaan etenemisen omalla polullaan. Se, antaako esimerkiksi rahoitus mahdollisuuden tähän, on toinen asia. Jos kunnat kurjistavat entisestään opistojen rahoitusta tai jopa kokonaan luopuvat siitä, kuten Hyvinkäällä kaavaillaan, monen lapsen ja nuoren potentiaali jää löytymättä. Joku tarvitsee lisätunteja opistolla, jotta voi tähdätä kansainvälisiin kilpailuihin, toinen tarvitsee lisätukea oppimisen vaikeuksien vuoksi. Rahoituksen väheneminen uhkaa molempien edistymistä kohti omaa parastaan.

Silllä minusta jokainen voi päästä huipulle. Voi löytää oman parhaan tapansa tehdä musiikkia, ilahduttaa itseään ja mahdollisesti muita. Niin kuin urheilussa, myös musiikissa on oltava tilaa kaikille. Pelkästään kilpailumenestykseen tuijottaminen kaventaa mahdollisuuksia. Ja leikistähän tässä on kysymys.

To play ( att spela) kun tarkoittaa mm.: soittaa, leikkiä pelata. Jos leikki ja ilo pysyy touhussa mukana, saadaan sekä hyviä tuloksia että hyvinvoivia ihmisiä.

P.S. Tiedän, että valmennuksellinen ajattelu on muuttunut viime vuosina, ja kuvattujen esimerkkien kaltaiset tilanteet eivät toivottavasti toistu enää. Myös musiikissa pedagoginen ajattelu on kehittynyt. Tarve tuottaa ”huippuja” saattaa kuitenkin johtaa siihen, että palataan takaisin vanhaan, ”tuloksia tuottaneeseen” ajatteluun sen sijaan, että etsittäisiin uusia ja terveempiä tapoja toimia.

Kissakuvalla huomiota: