Kun siihen pystyy kuitenkin

Kun olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, äitini soitti musiikkiopistolle ja kysyi, mitä heillä olisi tarjolla lapselle, joka laulaa koko ajan. Aloitin samana syksynä pianonsoiton opiskelun Pohjois-Kymen musiikkiopistossa, ja sille tielle jäin. Minusta tuli soitonopettaja, ja nuorena opettajana havaitsin pian, että tarvitsen lisää työkaluja voidakseni auttaa oppilaita. Opiskelin erityispedagogiikkaa avoimessa yliopistossa, hain musiikkikasvatuksen maisteriohjelmaan ja valmistuin filosofian maisteriksi. Gradussani käsittelin lukivaikeuksisen pianonsoittajan oppimisen vaikeuksia. Kiinnostuin aiheesta lisää, ja väittelin lokakuussa 2017 tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta aiheenani oppimisen vaikeudet pianonsoiton opiskelussa.

Sain vanhemmiltani lahjan. He kuljettivat ja kannustivat, patistivat harjoittelemaan, tulivat kuuntelemaan jokaista esiintymistäni. Tämä lahja on kantanut ja kantaa yhä, suurempaa lahjaa on vaikea kuvitella. Kiitos teille, äiti ja isä!

Rakastan opettamista, musiikkia, tutkimista. Rakastan myös kirjoittamista ja lukemista. Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni näistä elämän tärkeistä asioista. Tutkijana koen tärkeäksi kirjoittaa opettamisen ja tutkimuksen rajapinnassa, tuoda tutkijan havaintoja mukaan keskusteluun musiikinopetuksesta. Opettajana haluan nostaa esiin opetuksen tärkeitä teemoja, muusikkona toivon voivani kertoa soittamisesta ja laulamisesta – vaikka musiikista kirjoittaminen onkin vaikeaa – helpompi olisi kertoa asiat musiikilla.

Kun siihen pystyy kuitenkin, ei oo mitään järkee olla tekemättä. Näin lausui eräs tutkimuksessani mukana ollut nuori. Tähän uskon sekä opettajana, tutkijana, muusikkona että kirjoittajana. Kiitos, että haluat olla mukana!

IMG_1338
Kuva kirjasta: Kurjet palaavat vielä (Reuna 2018).

 

Lapselta pitäisi voida vaatia silloin, kun se lapselle sopii

Otsikko on sitaatti arvostetun ja arvostamani pianopedagogin ja pianistin, Matti Raekallion haastattelusta sunnuntailta 30.5.2021. Haastattelussa Raekallio toteaa, että jos hän toisi Aasiasta jotain suomalaiseen opetuskulttuuriin, se olisi vaativuus ja sen hyväksyminen. Aasialaistaustaisen soittajien taustalla on esimerkiksi jutussakin mainittu ”tiikeriäitikulttuuri”, jossa lapsen harrastus otetaan vakavasti, ja soitonopiskelun taustalla on koko suvun tuki. Raekallio toteaa, että äärimmäisyyksiin ei pidä mennä – esimerkkinä pianisti Lang Lang, jota isä käski hyppäämään parvekkeelta, kun soitto-opinnot eivät sujuneet odotetusti.

Olen Raekallion kanssa vahvasti samaa mieltä: lapselta pitää voida vaatia, tai, kuten Raekallio toteaa: ”Muksulle on lopulta hirveän hyvä, jos hänen annetaan varhaisesta iästä saakka testata rajojaan ja yrittää parastaan.” Musiikkioppilaitosten uusi opetussuunnitelma mahdollistaa tämän: oppilaan yksilöllisyyden huomioimisen ja oppilaan mahdollisuuden asettaa omat tavoitteensa. Moni oppilas itse asiassa haluaa soittaa vaativia teoksia, testata omia rajojaan. Kun tasosuoritukset (monissa oppilaitoksissa) jäivät historiaan, oppilaiden vapaus lisääntyi. Aiemmin piti soittaa tietty määrä tietyn tasoisia teoksia voidakseen siirtyä tasolta toiselle. Monen soittajan mielestä ”liian helpot” kappaleet ovat tylsiä, vaikka ne kehittäisivätkin tärkeitä soiton osa-alueita. Jos kappale ei kiinnosta tarpeeksi, harjoittelu on usein vähäisempää. Nykyisin oppilas voi soittaa esimerkiksi määrällisesti vähemmän, mutta vaativampia ja pidempiä teoksia. Oppiakseen ne hänen täytyy harjoitella enemmän, jolloin hän myös kehittyy enemmän. Oppilas voi soittaa välillä myös helpompia kappaleita kuin aiemmin vaadittiin, ja hioa niiden avulla jotain tiettyä soiton aluetta. Jos oppilaalla on oppimisen vaikeuksia, nekin pystytään huomioimaan ohjelmistoa valittaessa. Jos pystymme luopumaan ajatuksesta, että jokaisen esityksen pitää täyttää tietyt huippusuorituksen kriteerit, oppilaat voivat kokeilla rajojaan myös esiintymisissä – ja oppia lisää.

Olen miettinyt paljon samaa asiaa kuin professori Raekallio: miten pärjätä aasialaisen soitonopiskelukulttuurin asettamien haasteiden kanssa. Emme voi mitään sille, että tietynlaisen koulutuksen läpikäyneet soittajat ovat teknisesti loistavia. Kun soittavaa massaa on paljon, löytyy monia, jotka kestävät rääkin ja menestyvät. Todennäköisesti moni ei kestä, emmekä tiedä varmasti, millaisia vaurioita tällainen koulutus lapselle ja nuorelle aiheuttaa. On siis löydettävä, Raekallion sanoin, systemaattinen metodi johon yhdistyy suomalainen luottamus ja läheisyys opettajan ja oppilaan välillä. Raekallio myös toivoo, että (musiikin) varhaiskasvatuksen ammattilaiset pohtisivat asiaa.

Minulla ei ole valmista metodia. Mutta minulla on ehdotus tällaisen metodin kehittämiseksi: tutkimus ja tutkiva opettajuus. Soitonopetusta ei ole tutkittu läheskään siinä määrin kuin muuta opetusta (esimerkiksi lukemisen opettaminen vrt. nuotinluvun opettaminen) tai urheiluvalmennusta. Esimerkiksi harjoittelua koskevat tutkimukset, joita olen löytänyt, kuvailevat niitä metodeita, joita menestyneet muusikot ovat käyttäneet vuosikymmenten aikana. Nämä metodit ovat toimineet, koska nämä muusikot ovat päässeet huipulle. (ks. esim. Hallam 1997.) Tiedämme urheilijoita seuraamalla, millaisilla harjoitusmetodeilla pääsi kestävyysurheilun huipulle vaikkapa 1940 ja 1950 -luvuilla, mutta sen jälkeen urheiluun liittyvä tieteellinen tutkimus on lisääntynyt ympäri maailmaa, ja tämä tieto on parantanut urheilutuloksia – yhdessä toki kehittyneiden välineiden kanssa. Olisi tärkeää tutkia soiton- ja laulunoppimista samalla tavoin: systemaattisesti ja pitkäjänteisesti.

Lisäksi on hyödynnettävä jo olemassa olevaa tutkimustietoa. Oppimista on tutkittu paljon, ja yleiset oppimisen lainalaisuudet pätevät myös soitonoppimiseen. Esimerkiksi Schneider ja Stern (2010) ovat listanneet OECD:n julkaisemassa artikkelissa kymmenen periaatetta, jotka nykyisen kognitiivisen tutkimuksen valossa tiedetään oppimisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Näitä tekijöitä ovat muun muassa: oppiminen on seurausta oppijan omasta toiminnasta; oppiminen rakentuu aiemmalle tiedolle; oppiminen on tulosta emootioiden, kognition ja motivaation dynaamisesta vuorovaikutuksesta, ja että ihmisen tiedonkäsittelyn arkkitehtuurin kapasiteetti on rajallinen ja se rajoittaa oppimista.

Motivaatiolla on suuri merkitys oppimiselle. Erityisesti vaativan taidon – kuten soittotaito – oppiminen vaatii todella suuren määrän tarkoituksellista harjoittelua (deliberate practice; Ericsson 2006; Macnamara ym. 2014). Jaksaakseen harjoitella soittaja tarvitsee sisäistä motivaatiota (esim. Ryan & Deci 2000). Sisäisiin palkkioihin liittyy olennaisesti muusikoille tuttu flow-tila (Csikszentmihályi 2014), jossa toiminta itsessään on palkitsevaa ja aika ikään kuin pysähtyy harjoitellessa. Muusikot käyttävät sekä sisäisiä että ulkoisia motivointikeinoja samanaikaisesti, eikä niitä voi välttämättä erottaa toisistaan (Lehmann ym. 2007). Aloittelevista soitonopiskelijoista parhaiten edistyivät ensimmäisen vuoden aikana ne, joilla oli sisäisiä syitä opiskelulleen, esimerkiksi soittaminen omaksi ilokseen (McPherson & Renwick 2001). Oppilaat harjoittelevat itselleen mieluisia teoksia monipuolisemmin ja enemmän (Lehmann ym. 2007), he myös kokevat, että lempimusiikkia on helpompi oppia (Hasu 2017). Oppimismotivaatioon vaikuttavat minäpystyvyyden (Bandura 1977), toiminnan, ennakoinnin ja palautteen lisäksi myös palauteelle annettu arvo (Aro & Nurmi 2020).

Mikäli oppijalla on minäpystyvyyden uskoa, hän on ahkera ja sinnikäs sekä valmis ponnistelemaan, hän yltää parempaan suoritukseen (Gutman & Schoon, 2013). Opettaja voi omalla toiminnallaan ja tekemillään pedagogisilla ratkaisuilla kehittää oppilaan minäpystyvyyttä ja itseohjautuvuutta (Zimmerman, 2002). Kun oppilas saa soittaa itseään motivoivaa musiikkia, ja kun opettaja – sekä toivottavasti myös vanhemmat – uskovat hänen kykyihinsä, hän on valmis ponnistelemaan ja näkemään vaivaa oppimisensa eteen.

Olen ajatusmaailmaltani tutkiva opettaja. Raekallion haastattelun innoittamana aion ottaa seuraavaksi oman opettajuuteni kehityskohteeksi oppilaiden soittotekniikan entistä systemaattisemman kehittämisen. Etsin vastauksia kysymyksiin, jotka tällä hetkellä askarruttavat mieltäni. Kuinka kehittää soittotekniikkaa ja sen vaatimia harjoituksia niin, että oppilaan motivaatio säilyy ja kasvaa? Miten huolehtia samalla nuotinlukutaidon, oppimaan oppimisen taitojen, musiikillisen ilmaisun ja yhteismusisoinnin taitojen kehittämisestä? Onko mahdollista kehittää metodi, joka huolehtii tästä kaikesta oppilaan yksilöllisyyttä kunnioittaen?

Uskon, että suomalaiset soitonopettajat osaavat sekä kehittää oppilaidensa teknistä ja musiikillista osaamista että luoda heihin aitoon vuorovaikutukseen perustuvan suhteen, joka mahdollistaa myös vaatimisen, vaikkakaan ei välttämättä mahdollista kilpailemista aasialaisten pianistien kanssa. Monella opettajalla on käytössään jo jokin, joko itse kehitetty tai muu, metodi. Metodi saattaa toimia joidenkin oppilaiden kanssa, mikä on hyvä asia – nämä oppilaat saavat sen kautta itselleen vahvan osaamisen. Jos metodi ei sovi kaikille, on sitä muutettava oppilaan mukaisesti – metodin on oltava joustava. Jos metodi ei toimi jonkun oppilaan kanssa, on hyvä pysähtyä pohtimaan sitä, onko syy oppilaassa vai metodissa. Jos näin ei tehdä, ollaan lähtötilanteessa: ”tiikeriäitimetodi” tuottaa varmasti hyviä soittajia, mutta mitä käy niille, joille se ei sovi?

Lopuksi palaan Raekallion haastatteluun. Hän kertoo taitavasta nuoresta pianistista, joka alaa opiskeltuaan arkaillen totesi haluavansa lääkäriksi ja vaihtavansa alaa. Raekallion vastaus on sydäntä lämmittävä: onneksi olkoon. On oltava lupa haluta huipulle, lupa pyrkiä loistavaksi muusikoksi, ja on oltava lupa myös muuttaa mieltään. Missä vaiheessa opintoja tahansa. Ja koska kaikista ei voi tulla huippuja (se on ymmärtääkseni mahdotonta, kaikki eivät voi olla yhtä aikaa maailman parhaita), on jokaisella soittajalla oltava mahdollisuus itsensä näköiseen oppimispolkuun taitavien ja oppilasta kunnioittavien pedagogien johdolla. Suomalaisesta musiikkioppilaitosjärjestelmästä on pidettävä kiinni ja kehitettävä sitä entistäkin parempien oppimistulosten saamiseksi. Musiikin ja sen tuottaman ilon vuoksi.

Yksisarvisen (tottelee myös nimeä Unis) joulutervehdys kesän kynnykselle.

Lähteet:

Aro, T. & Nurmi, J-E. (2020). Motivaatio, tunteet ja oppiminen. Teoksessa: T. Ahonen, M. Aro, T. Aro, M. Lerkkanen & T. Siiskonen (toim.) Oppimisen vaikeudet. Toinen painos. Niilo Mäki Instituutti. Otava. 128–147.

Bandura, A. 1977. Self-efficacy: toward a unified theory of behavioral change. Psychological Review 84 (2), 191–215.

Csíkszentmihályi, M. (2014). Flow and the Foundations of Positive Psychology. The Collected Works of Mihaly Csíkszentmihályi. Springer Netherlands. DOI: 10.1007/978-94-017-9088-8

Ericsson, K. A. (2006). The influence of experience and deliberate practice on the development of superior expert performance 38. The Cambridge Hand-book of Expertise and Expert Performance. 685–705.

Gutman, L. M. & Schoon, I. (2013). The impact of non-cognitive skills on outcomes for young people. Kirjallisuuskatsaus. London: Education Empowerment Foundations.

Hallam S. (1997).  What do we know about practising? Towards a model synthesising the research literature. Teoksessa H. Jørgensen & A.C. Lehmann (toim.) Does practise make perfect? Current theory and research on instrumental music practice. Oslo: Norges musikhøgskole. NMH-publikasjoner 1997: 179–231.

Hasu, J. (2017). Kun siihen pystyy kuitenkin, ei oo mitään järkee olla tekemättä. Oppimisen vaikeudet pianonsoiton opiskelussa – oppilaiden kokemuksia ja opetuksen keinoja. Jyväskylä Studies in Humanities 330.

Lehmann, A. C., Sloboda, J. A. & Woody, R. H. (2007). Psychology for musicians: understanding and acquiring the skills. New York: Oxford University Press.


Macnamara, B. N., Hambrick D. Z. & Oswald F. L. (2014). Deliberate practice and performance in music, games, sports, education, and professions: a meta-analysis. Psychological Science. 25(8). 1608–1618. DOI: 10.1177/0956797614535810

McPherson, G. & Renwick, J. M. (2001). A longitudinal study of self-regulation in children´s musical practice. Music Education Research 3(2), 169–186.

Ryan, R. M. & Deci, E. L.  (2000). Intrinsic and extrinsic motivations: classic definitions and new directions. Contemporary Educational Psychology 25, 54–67.

Schneider, M., & Stern, E. (2010). The cognitive perspective on learning: Ten cornerstone findings. Teoksessa OECD (toim.) The nature of learning: Using research to inspire practice, 69–90. Pariisi: OECD.

Zimmerman, B. J. (2002). Becoming a self-regulated learner: an overview. Theory into Practice 41(2), 64–70.

Outo konsepti

Sanoin eräänä päivänä sisarelleni soittavani tässä juuri omaksi ilokseni. Outo konsepti, totesimme molemmat. Kun musiikista tulee ammatti, omaksi ilokseen musisointi jää usein vähemmälle. Kun leikkausten jälkeen palasin pianon ääreen, teki mieli soittaa jotain kaunista, ihan omaksi iloksi. Kuntouttaa kättä vähitellen. Palasin tuttuihin teoksiin, yhtenä niistä Chopinin g-molli-balladin ihana alku.

Ajattelin jossain vaiheessa, että vaikeiden teosten soittaminen on osaltani ohi. Olin asian kanssa enemmän kuin sinut. Olen saanut soittaa vaikka mitä ja niin monen hienon muusikon kanssa. Olen ollut oikeissa paikoissa oikeaan aikaan, olen osaltani saanut olla tukemassa muita eteenpäin. Olen saanut elämältä niin paljon: perheen, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, lukemisen, tutkimustyön, suvun, ystävät. Jos syöpähoitojen jälkeen en enää soittaisi pianoa, kestäisin sen kyllä. Voisin aina laulaa, kirjoittaa, opettaa, kunhan jäisin henkiin.

Elämä yllätti. En ainoastaan jäänyt henkiin. Käsi kuntoutui, ja jostain nousi esiin se Johanna, joka rakastaa soittamista. Omaksi iloksi, mutta toivottavasti myös muiden.

Enää ei ole tärkeää se, soittaako täydellisesti – joko teknisesti tai musiikillisesti – tai hyväksyykö joku tulkintani tai ei. Ei ole merkitystä sillä, soittaako joku paremmin. Todennäköisesti soittaa. Varmasti soittaa. Jäljelle jää musiikin ydin, musiikki itsessään. Ja mahdollisuus jakaa se. Niiden kanssa, jotka haluavat kuunnella. Sellaisena kuin se tänään soi.

Toisesta leikkauksesta on tänään tasan vuosi. Juhlin toipumista ja musiikkia soittamalla. Nyt juhlan kunniaksi soi Chopin. Jatkossa soi Clarke, Mozart, Bach, Schumann (sekä Clara että Robert, toivottavasti) ja moni muu. Haluan jakaa juhlahetken kanssanne. Soitto ei ole täydellistä, jaan sen virheineen kaikkineen. Seuraava otto voi olla parempi, ja joskus toivottavasti soi kokonainen konsertti. Mutta juuri tämän päivän veto on ainakin aika täynnä tunnetta – sattuneesta syystä. Outo konsepti, mutta toimii.

Onnea PKMO 50!

Pohjois-Kymen musiikkiopisto täyttää tänä vuonna 50. Se on pitkä ikä oppilaitokselle. Kirjoitin juhlakirjaan tekstin, jonka haluan jakaa nyt tässä. Viimeiset lauseet ovat ajankohtaisempia kuin vuosi sitten kuvittelin. Kirja on hieno, upeaa työtä ovat tehneet Jukka Kumpulainen, Päivi Stenvall ja Nunnu Halmetoja. Viisi vuosikymmentä on pitkä aika. On hyvä muistaa, että opisto ei syntynyt kenenkään mahtikäskyn, vaan paikkakunnan aktiivisten ihmisten, ansiosta. Niiden, jotka halusivat, että lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus oppia soittamaan ja laulamaan ammattitaitoisessa ohjauksessa. Maailma muuttuu, mutta niin on hyvä olla yhä: uuteen tutkittuun tietoon pohjaten pidetään perinnettä yllä.

Pidetään musiikki soimassa. Yhdessä.

Olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, kun muutimme Kausalaan heinäkuussa 1978. Samana syksynä äitini soitti musiikkiopistolle kysyäkseen, mitä tehdään lapselle, joka laulaa koko ajan. Meillä kotona on laulettu niin kauan kuin muistan, ja isä soitti pianoa, jonka oli aikanaan ostanut hänen isänsä. Olin lisäksi kuulemma melkoisen vilkas lapsi, ja automatkat mummolaan sujuivat kivuttomimmin laulamalla läpi kokoelma lasten- ja kansanlauluja. Pohjois-Kymen musiikkiopistossa oli kaksi vuotta aikaisemmin alkanut Suzuki-metodin mukainen pianonsoiton opetus, ja minä pääsin aloittamaan soitto-opinnot Sirkan johdolla. Muistan ensimmäisistä soittotunneista suurehkon huoneen, jossa pöydän ääressä sai piirrellä samalla toisten soittoa kuunnellen. Tunnit pidettiin nykyisen Kouvolan Teatterin talossa, sisäänkäynnin teatteritalon takaa muistan hämärästi. Muistan myös sen, että olisin halunnut oppia soittamaan Ukko Nooan, jota ei kuitenkaan silloin meille opetettu. Onneksi opin sen siten myöhemmin. Muutama vuosi tämän jälkeen siskoni aloitti viulunsoiton samalla metodilla, ja yksi tärkeimmistä musiikkiopistotaipaleeni hedelmistä onkin se, että saan edelleen soittaa siskoni kanssa yhdessä.

Myöhemmin opettajinani toimivat Leeni, Riitta, Hannele ja Gabor, ja viimeisimpänä Jukka, joka opetti minua 11-vuotiaasta lähtien siihen asti, kun lähdin musiikin ammattiopintoihin vuonna 1992. Jokainen opettaja oli oma persoonansa, jokaisesta jäi muistoja. Leenin tunneilla kävin hänen kotonaan Kuusankoskella, sen muistan, vaikka olinkin niin pieni, että juuri muita muistoja ei jäänyt. Riitta opetti Kausalassa, pienessä kapeassa kopissa. Kerran menin tunnille nuottilaukku tyhjänä. Soitimme asteikkoja koko tunnin, enkä unohtanut nuotteja kotiin enää kertaakaan. Myöhemmin Riitasta tuli kollegani toisessa musiikkiopistossa. Hannelen tunneilla kävin jo Kouvola-talossa, sain häneltä omaksi yhden nuottikirjan, ja hän kertoi mielenkiintoisia tarinoita omista opettajistaan ja opettajantyöstään. Gabor oli unkarilainen, temperamentiltaan aika erilainen kuin mihin olin tottunut, ja pelkäsin häntä jonkin verran. Kerran hän hakkasi nyrkeillä seinää, kun en osannut B-duurin sormijärjestystä.

Jukka opetti minua näistä opettajista pisimpään, ja hänen ansiotaan – tai syytään, miten sen haluaa ajatella – on se, että minusta tuli musiikin ammattilainen. Jukan ohjaamana osallistuin kaksiin pianokilpailuihin ja valmistin pääsykoeohjelman, jolla pääsin sisään Keski-Suomen konservatorioon. Valmistuin pianonsoiton opettajaksi vuonna 1996, ja jatkoin opintoja vuoteen 1999 asti.

Palasin opistoon vuonna 1997, kun pääsin tuntiopettajaksi opettamaan muutamia oppilaita. Olin koko opiskeluaikani opettanut yksityisesti, mutta nuorelle opettajalle oli tärkeää päästä opettajaksi juuri musiikkiopistoon, erityisesti omaan tuttuun oppilaitokseen. Oli jännittävää avata opettajainhuoneen ovi ensimmäisen kerran opettajana. Sitä ennen siihen oveen oli koputettu varovasti, jos oli asiaa jollekin opettajalle. Nyt kuuluin itse siihen joukkoon.

Opetin muualla vuodesta 1998 vuoteen 2010, kunnes palasin ”kotiin”. PKMO on aina ollut minulle se opisto, jossa saamalleni perustalle olen rakentanut muusikkona ja opettajana. Tullessani takaisin, monta vuotta kokeneempana, olin saanut vaikutteita, nähnyt miten muualla toimittiin, opettanut monia hienoja oppilaita ja kehittynyt opettajana. Tuntui hienolta palata, nyt kokeneena soitonopettajana, siihen joukkoon, joka oli ollut opistossa jo siellä opiskellessani. Monet entiset opettajat ja opiskelukaverit olivat nyt kollegoita.

Tässä välissä opetussuunnitelma oli uudistunut, oli tullut uusi lainsäädäntö ohjaamaan musiikkioppilaitosten toimintaa, ja maailma ympärillä oli muuttunut. Jotain historian siipien havinaa kuitenkin oli siinä kokemuksessa, kun opettajan ominaisuudessa istuin lautakunnassa tai kuuntelin oman oppilaani soittoa samassa salissa, jossa itse olin jännittäen suorittanut omia tutkintojani. Opetussuunnitelman myötä tutkinto-nimityksestä oli luovuttu, ja tasosuoritus-sanalla pyrittiin korostamaan tasolta toiselle etenemistä ja oppilaslähtöisyyttä, mutta tilanne vaikutti täysin samanlaiselta kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Nyt, vuonna 2020, meillä on käytössä pari vuotta vanha opetussuunnitelma, joka on ottanut askeleen vielä entistäkin oppilaslähtöisempään suuntaan. Ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston tutkintosalit ovat saaneet uudet nimet – sana tutkinto jäänee siis historiaan.

Neljän vuoden ajan sain katsoa musiikkiopistoa opettajana, samalla verraten toimintaa isossa alueopistossa kokemuksiini edellisessä työpaikassani pienessä paikallisessa musiikkiopistossa. Pienen yhteisön perhemäinen henki, niukkuuden aikaansaama innovatiivisuus ja aikanaan vallankumouksellinen filosofia (pääsykokeettomuus, joka nykyään alkaa olla yleistä ympäri Suomen) antoivat näkemystä katsoa musiikkiopistoa kokonaisuutena, ikään kuin opettajan työn piiriä laajemmin. Näin Pohjois-Kymen musiikkiopistossa monta hienoa toimintatapaa, taitavia kollegoja ja yhteisöllisyyttä, mutta myös asioita, joihin vaikuttamisen koin tärkeänä. Siksi hakeuduin mukaan musiikkiopiston hallintotehtäviin.

Neljä vuotta opettajana toimittuani toimin toiset neljä vuotta opiston apulaisrehtorina. Hallintotehtävissä pääsee näkemään sellaisen puolen opiston toiminnasta, joka helposti jää päivittäisen soiton- ja laulunopiskelun varjoon. Se, että jokaiselle oppilaalle löytyy juuri sopiva opettaja ja soitin, että rahoitus on järjestyksessä, opetussuunnitelmaa noudatetaan, palkat maksetaan, toiminnasta tiedotetaan, kirjasto toimii, kalusteet ovat oikeilla paikoillaan niin harjoituksissa kuin konserteissakin, oppilastiedostot ovat järjestyksessä, kaikki saavat todistuksensa, kaikki se vaatii monien ammattilaisten yhteistyötä. Tämä toimistoväen joukko ansaitsee tässä kohtaa erityiskiitoksen.

Hallintotyössä minulle kirkastui entistäkin selvemmin se, miten monenlaisista lähtökohdista ja maailmoista musiikkiopistoon tullaan. On oppilaita, joiden vanhemmat ovat itsekin pitkän linjan musiikkiopistolaisia, on oppilaita, joiden suvussa ei ole mitään kokemusta soitonopiskelusta. On oppilaita, joille sopii monenlainen opetuksen tapa ja on niitä, joille juuri oikeanlaisen opettajan ja opetustavan löytäminen on äärimmäisen tärkeää. Perheiden toiveita ja odotuksia on kuunneltava. Vain keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä tapahtuu aitoa kehittymistä.

Rakkaus opettamiseen ja tutkijana tekemäni työ nimenomaan oppimiseen liittyen saivat minut palaamaan täysipäiväiseksi soitonopettajaksi. Ensimmäinen työpäivä opettajaksi paluun jälkeen tuntui juhlalliselta. Hankin uuden repun, muistivihkon ja kalenterin, kuin paraskin ekaluokkalainen. Jokainen kohtaaminen kahden kesken oppilaan kanssa on edelleen juhlaa. Saada olla kahdestaan musiikin äärellä, siinä on jotain taianomaista. Kokemus hallintotyöstä on vaikuttanut näkemykseeni opettajasta yhteisön jäsenenä; vaikka tärkeintä on aito vuorovaikutus ja oppilaan kunnioittaminen juuri opetustilanteissa, myös toimiminen niin, että kaikkien opiston ammattilaisten on mahdollista tehdä työtään kokonaisuuden hyväksi, on osa opettajan toimenkuvaa.

Olen näiden opistovuosieni aikana saanut opettaa upeita lapsia ja nuoria. Olen tavannut kymmeniä lastensa harrastuksista kiinnostuneita ja ihania vanhempia, isovanhempia ja muuta kannustusjoukkoa. Olen saanut nähdä pienen soittajan kasvavan hienoksi nuoreksi, joka on oppinut tekemään musiikkia omalla tavallaan, löytänyt oman soittajanpolkunsa. Sitä opisto voi parhaimmillaan olla, paikka, jossa voi löytää oman äänensä. Sen löytämisessä vastuu on meillä, jokaisella aikuisella. Se vastuu on opiston ammattilaisten lisäksi niillä aikuisilla, jotka päättävät rahoituksesta, antavat resursseja toiminnalle. He mahdollistavat sen, että seuraavatkin musiikkiopistolaiset – toivottavasti entistäkin suurempi joukko – saavat löytää äänensä.

Opisto olemme me. Jokainen oppilas, vanhempi, opettaja, toimiston työntekijä, isovanhempi, kummi, konserttivieras. Pidetään musiikki soimassa. Yhdessä.

Luovuus, rohkeus ja turvallisuus

Astuin viime viikolla reippaan askeleen pois mukavuusalueeltani. Sain pyynnön sanoittaa ja säveltää isänpäivätervehdys, aikaa kaksi päivää. Diiliin kuului myös laulun esittäminen videolle, joka sitten ladattaisiin YouTubeen kaiken kansan kuultavaksi. Pyyntö tuli kuin vastauksena pohdintoihini, olin miettinyt jo jonkin aikaa, miten saisin enemmän aikaa tehdä lauluja, tai mistä edes aloittaisin. Nyt ei tarvinnut miettiä, sekä aihe että aikataulu annettiin.

Olisin voinut kieltäytyä. Sanoa, että näin nopeasti ei voi syntyä hyvää laulua. Turvallisempaa olisi ollut kirjoittaa pelkkä runo ja lausua se. Laulussa on jotain enemmän, ehkä koulutuksen mukanaan tuomaa taakkaa, ehkä jotain ”suutari pysyköön lestissään” -ajattelua, arvioinnin kohteeksi asettumisen pelkoa. Sanoin, että runo syntyy varmasti, laulusta en ole varma, mutta yritän. Hyppäsin, tietämättä minne.

Luovuudesta kirjoittaminen on vaikeaa jo siksikin, että tutkijoilla itselläänkin tuntuu olevan vaikeutta määritellä edes sitä, kuka on luovuustutkija (Chan 2013). Klausen (2013) viittaa omaan määritelmäänsä, jonka mukaan luovuus on sellaisten uusien ideoiden (tai asioiden) tuottamista, jotka ovat sekä uusia että käytännöllisiä tai merkityksellisiä. Koskennurmi-Sivonen ja Seitamaa-Hakkarainen viittaavat Stenbergin ja Lubartin määrittelyyn: Luovuus on kyky tuottaa työ, joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva). Luovuuteen liittyy uuden ja omaperäisen, mutta myös käytännöllisen ja merkityksellisyyden näkökulmat. Luovuus ei ole vain ”neroille”, neromyytti itsessään vaatii kriittistä tarkastelua (Koskinen 2006). Luovuutta voi olla säveltäminen, kirjoittaminen, maalaaminen, mutta myös tuotekehittely tai käsityön tekeminen. Luovuus voidaan nähdä ekologisena prosessina, joka puhkeaa kukkaan resurssien ja kannustuksen lannoittamana (Koskennurmi-Sivonen & Seitamaa-Hakkarainen).

Tein laulun, esitin, uskalsin. Opin muutaman asian. Ensinnäkin, jos ei yritä, ei voi epäonnistua, mutta ei kyllä onnistuakaan. On päätettävä, kumpaan suuntaan lähtee; kohti mahdollisuutta onnistua vai pelon sanelemaa paikoilleen jäämistä. Toiseksi, luovuutta ei voi pakottaa, mutta se tottelee työtä. Tämän toki tiesin, mutta tulipahan taas muistutus siitä. Kolmanneksi, luovaa prosessia auttaa, kun sille on rajat. Tällä kertaa aihe ja aikataulu. Neljänneksi, riittävän hyvä on tarpeeksi. Täydellistä jos odottaa, saa odottaa ikuisesti. Ja viimeiseksi, luovuus tarvitsee rohkaisua. Sain ennen videon julkaisemista viestejä, että laulu kosketti. Tiesin tehneeni jotain oikein. Tällä rohkaisulla uskalsin antaa asian olla sitä enempää murehtimatta, ja laulun alkaa elää omaa elämäänsä.

Me voimme tappaa luovuuden toisistamme. ”Ei noin voi tehdä”, ”Ei tuo ole riittävän hyvää”, ”Kuka oikein luulet olevasi”, ”Ei tuosta mitään tule”. Ehkä näiden lauseiden takana on pelko. Ehkä kateus. Jos tuo toinen uskaltaa tehdä kaikkea sitä, mistä olen itse haaveillut, mitä minulle jää? Jos jatkuvasti ruokkii tarinaa siitä, ettei voi tehdä jotain koska a) tai b) tai c), ja joku toinen tekeekin siitä huolimatta, putoaako tarinaltani pohja? Ja kuka sitten olen?

Olen ollut aika rohkea ennenkin, kodin peruja lienee usko siihen, että on mahdollista onnistua, kunhan uskaltaa yrittää. Sairauden mukana tuli lisähippunen siihen päälle vielä. Jos ei nyt, niin milloin? Huomisesta ei voi tietää, siksi kannattaa hypätä juuri nyt. Ja rohkaista myös muita hyppäämään.

Isien lisäksi tämä laulu on omistettu kaikille niille, jotka auttavat näkemään kauemmas, hyppäämään ja lentämään.

Lähteet:

Chan, J. (2013). Researching creativity and creativity research. Teoksessa T. Kerry & J. Chan. Handbook of research on creativity (s. 21-32). Cheltenham: Edward Elgar.

Klausen, S. H. (2013). Sources and conditions of scientific creativity. Teoksessa Kerr, T.y & Chan, J. Handbook of research on creativity (s. 33-47). Cheltenham: Edward Elgar.

Koskennurmi-Sivonen, R. & Seitamaa-Hakkarainen, P. Teoriaa luovuudesta. Saatavissa: http://www.mlab.uiah.fi/polut/Luovuus/teoria_luovuus.html

Koskinen, T. (2006) .Neroiksi ei synnytä, neroiksi tullaan. Teoksessa: Koskinen, T.  (Toim.). Kirjoituksia neroudesta – myytit kultit, persoonat. Tampere: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tuleehan kevät

Suomi on elänyt virallisessa poikkeustilassa nyt vajaan viikon. Etsimme uusia tapoja olla yhdessä, vaikka yritämme pitää fyysistä etäisyyttä. Moni on menettänyt toimeentulonsa, moni pelkää työnsä puolesta. Moni pelkää töissä, on niin paljon heitä, jotka eivät voi eristäytyä kotiin. Moni pelkää kotona, on niin paljon sellaisia koteja, joissa ei ole turvallista olla. Media on täynnä informaatiota ja disinformaatiota, on pelkoa ja pelon lietsontaa, on tarinoita toisten auttamisesta ja yhteisöllisyydestä.

Oma poikkeustilani alkoi syyskuussa, kun löysin patin oikeasta rinnastani. Alkushokin jälkeen ja hoitojunaan päästyäni en ole enää huolissani. Niin paljon tämä kuitenkin on vienyt voimavaroja, että blogin kirjoittaminen on jäänyt lähes kokonaan. Tänään on kuitenkin hyvä päivä kirjoittaa, vaikka kynnys aloittamiseen nousikin tauon aikana. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on hyvä päivä kirjoittaa.

Kun olen opetellut elämään eristyksissä sairauteni vuoksi, olen tajunnut, kuinka paljon kulttuuri eri muodoissa myös katselijana ja kuuntelijana on osa minua. Kun ei ole voinutkaan lähteä teatteriin, konserttiin tai oopperaan, huomasi kaipaavansa niitä enemmän kuin oli luullutkaan. Piti valikoida tarkkaan, missä kävi, ja jokainen kerta oli juhlaa. Kun tämä meidät kaikki uuteen tilanteeseen laittanut COVID-19 alkoi levitä, eristäydyin kokonaan. Ei enää edes käyntejä kirjakaupassa tai kirjastossa, ei edes pieniä konsertteja tai keikkoja, taidenäyttelyitä tai kirjailijahaastatteluita. Ja nyt me kaikki elämme tätä poikkeustilaa.

Nyt, kun olemme enemmän tai vähemmän eristäytyneitä, on tärkeä pitää yllä toivoa. Yhteyksiä toisiin erilaisin tavoin. Ja on tärkeä saada myös muuta ajateltavaa kuin virus ja huoli. Taide, kulttuuri, voi antaa keidashetkiä, luoda perspektiiviä, viedä matkalle omalla kotisohvalla. Omassa poikkeustilassani olen kuunnellut hitailla metsäkävelyillä äänikirjoja ja kotona lukenut paljon enemmän erilaista kirjallisuutta kuin vuosiin. Olen kuunnellut musiikkia kun oma musisointi on jäänyt vähemmälle. Seurannut erilaisia tapahtumia etänä, opetellut uusia tapoja ja elvyttänyt vanhoja. Sivusta katsellen olen tuntenut ylpeyttä kaikista niistä opettajista, jotka ovat tyhjästä ja toisiaan tukien luoneet etäopetustapoja ja mahdollistaneet myös taiteen opetuksen verkon kautta.

Moni kulttuurialan työntekijä on nyt pulassa. Pulassa on moni muukin, sen tiedän, ja tarvitsemme kaikki sekä toisiamme että yhteiskuntaa selvitäksemme tästä. Pidetään huoli toisistamme, keksitään tapoja auttaa. Nautitaan taiteesta sen eri muodoissa, liikutaan luonnossa – riittävän etäisyyden päässä muista. Kevät tulee, elämä voittaa.

Kukat

 

Perustyön äärellä

Opettaja-lehdessä 5.12. julkaistiin opettaja Arno Kotron ja kasvatustieteen professori Leena Krokforsin haastatteluihin perustuva artikkeli Kunnianpalautus opettajan perustyölle, jossa haastateltavat toivat esiin viisi näkökulmaa siihen, mitkä asiat ovat opettajan työn ytimessä muuttuvassakin toimintaympäristössä. Kirjailijanakin tunnettu Kotro toimii lukion opettajana ja Krokfors työskentelee opettajankoulutuksen professorina Helsingin yliopistossa. Haastateltavien näkökulma opettajan työhön on vahvasti perusopetuksen ja lukiokoulutuksen opettajuudessa, siksi halusin pohtia heidän esiin nostamiaan asioita taiteen perusopetuksen kentällä.

1. Tutkimusperustainen koulutus

Krokfors toteaa, että tutkimusperustaisuus on ehkä se ydin, joka erottaa suomalaisen opettajankoulutuksen monen muun maan koulutuksesta. Tutkimusperustaisuudella on pidempi perinne perusopetuksen ja lukio-opetuksen kuin taiteen perusopetuksen kentällä. Soiton- ja laulunopetus on perustunut vahvasti perinteeseen, ja erityisesti oman instrumentin hallinnan opettamiseen tietyssä jatkumossa. Kirjallisuutta on ollut paljon erilaisista metodeista, eri instrumentin haasteista (puhtaus, pedaalin käyttö, sormitukset jne.) tai vaikkapa opetustaidosta (miten oppilas parhaiten omaksuu insrumentin hallinnan) , mutta varsinaista tutkimustietoa soiton- ja laulunopetukseen on ollut tarjolla vasta viime aikoina.

Tätä uutta tutkimustietoa toivottavasti ja todennäköisesti käytetään uusien opettajien kouluttamisessa taiteen perusopetuksen kentälle. Täydennyskoulutusta jo opetustyössä toimiville tarvitaan myös, ja ymmärtääkseni sitä tarjotaan oppilaitoksissa laajasti. Paljon jää myös opettajien oman kiinnostuksen varaan. Olemme tottuneet hankkimaan lisää tietoa ja taitoa oman kiinnostuksemme mukaan esimerkiksi eri soitto- tai laulutyyleihin tai tiettyyn metodiin liittyen. Kuinka pysymme perillä siitä, mitä tieteellistä tutkimusta on omalla alallamme olemassa ja mikä siinä on uutta tai relevanttia? Meidän on syytä kuunnella, kun tätä uutta tietoa tarjotaan ja kehittää tapoja tuoda uutta tutkimustietoa helposti saataville. Se, kuinka sitten haluamme tätä tietoa ottaa vastaan ja käyttää, jää omalle vastuullemme.

2. Pedagoginen vapaus

Krokfors korostaa Suomessa vallitsevaa pedagogista vapautta. Hänen mukaansa monessa maassa opettajat ovat ikään kuin teknisiä osia kokonaisuudessa, jossa he toteuttavat yksityiskohtaisia opetussuunnitelmia. Suomalaiseen opetussuunnitelma-ajatteluun kuuluu se, että opettajiin luotetaan. Tästä syystä esimerkiksi uudet Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmat ovat väljiä ja ovat antaneet paljon vapautta paikalliseen opetussuunnitelmatyöhön. Se, kuinka paljon vapautta opettaja saa oman työnsä tekemiseen, riippuu siitä, kuinka paikalliset opetussuunnitelmat on laadittu. Koska olemme tottuneet ohjelmistoluetteloihin ja tarkkoihin soitettavien/laulettavien kappaleiden määrään tasosuorituksia suunnitellessamme, tämä vapaus ja väljyys saattaa tuntua haastavalta. Meidän on kuitenkin, jos haluamme pitää kiinni pedagogisesta vapaudesta, uskallettava luottaa itseemme ja yhteisöömme etsiessämme jokaiselle oppilaalle parhaiten sopivaa oppimispolkua, johon uusi opetussuunnitelma meitä vahvasti ohjaa.

Kotro on huolissaan siitä, että liiallinen digi-intoilu rajoittaa opettajan autonomiaa. Jos opettajien on tietyissä kunnissa käytettävä juuri tiettyjä sovelluksia tai jos teknologian käytölle asetetaan tietyt tavoiteprosentit, se todellakin rajoittaa mahdollisuuksia käyttää opettajan omia vahvuuksia ja kohtaamiseen perustuvaa opetusta. Taiteen perusopetuksesta suuri osa on kahdenkeskistä, jolloin kohtaaminen ja musiikin äärellä oleminen on luontevaa, ja teknologia on väline muun välineistön joukossa. Tiedän, että monissa musiikkioppilaitoksissa myös opetusryhmät ovat pienempia kuin esimerkiksi perusopetuksen puolella, joten kohtaamiselle on tilaa ja teknologia voi parhaimmillaan tukea tätä. En ole kuullut musiikkiopistoista, joissa olisi määrätty opettajia käyttämään opetuksessaan teknologiaa tietyllä tavalla. Se, että erilaiset oppilashallintojärjestelmät ja esimerkiksi niiden kautta annettava kirjallinen palaute tulevat osaksi työtämme, kuuluu tietoyhteiskuntaan. Perusopetuksen ja lukion opettajat ovat tätä työtä tehneet jo kauan. On kuitenkin muistettava, että voimme tehdä erilaisista teknisistä ratkaisuista tai esimerkiksi palautteen kirjaamisesta vaikeaa ja työlästä, jos emme pidä mielessä työn ydintä: mitä hyötyä tästä kaikesta on oppimiselle ja oppilaalle.

3. Opetussuunnitelman noudattaminen

Kotro toteaa, että opetustyön perusluonne on edelleen esimerkiksi peruskoulussa ja lukiossa sellainen, että opettaja on aikuinen, joka hyvässä vuorovaikutuksessa nuorten kanssa opettaa heille opetussuunnitelmassa määrättyjä asioita. Työn perusluonne myös taiteen perusopetuksessa on tämä. Aikuinen, opettaja, on kokeneempi ja koulutuksensa myötä myös tietää enemmän kuin oppilas. Se, että oppilas saa asettaa omia tavoitteitaan, edistää tutkimustiedon valossa oppimista. Opettaja pystyy kuitenkin avaamaan oppilaalle sellaisia maailmoja, joista tämä ei voi olla tietoinen eikä vielä tunne. Kotron mainitsema hyvä vuorovaikutus syntyy siitä, että opettaja kuuntelee oppilasta ja tämän ajatuksia – kohtaa oppilaan ihmisenä – ja pyrkii sitten etsimään niitä keinoja, joilla oppilas oppii ja innostuu opetussuunnitelman antamissa väljissä raameissa.

Kotro mainitsee opettajuuden uhkana opetussuunnitelmiin liittyen nopean muutostahdin, ja ainakin näin lukiolaisen äitinä on pakko hämmästellä sitä vauhtia, jolla uusi opetussuunnitelma on lukioihin tulossa, kun edellisen mukaan on vasta opiskeltu muutama vuosi. Taiteen perusopetuksen edelliset opetussuunnitelman perusteet ovat vuodelta 2002, joten meillä ei muutos ole niin nopeaa kuin muissa koulumudoissa. En usko, että uusia perusteita myöskään ollaan antamassa samaan tahtiin kuin lukiossa. Kuitenkin jokaisessa oppilaitoksessa oma, paikallinen opetussuunnitelma elää, niin kuin sen on tarkoituskin. Parin vuoden välein on hyvä palata hyvin työstetyn opsin äärelle pohtimaan, mikä toimii, mikä ei, ja mitä kannattaa muuttaa. Tämä vaatii rohkeutta kokeilla, sietää erehdyksiä ja tahtoa korjata kurssia yhdessä.

Kuntien taloustilanne aiheuttaa myös taiteen perusopetuksen puolelle Krokforsin mainitsemia resurssivähennysten mukanaan tuomia ongelmia. Musiikkioppilaitoksissa käytössä oleva muun työn resurssi voidaan ohjata ajatteluun, luovuuteen ja työn kehittämiseen, kun esimerkiksi lautakuntatyö vähenee uuden opetussuunnitelman tuodessa uudenlaista ajattelua palautteen antamiseen ja osaamisen näyttämiseen. Monissa oppilatoksissa myös pääsytesteistä luopuminen vapauttaa resurssia kokeilemiseen ja yhteiseen oppimiseen.

4. Sivistäminen ja kasvattaminen

Sekä Kotro että Krokfors nostavat esiin sen, että sivistäminen on opettajuuden ydintä. Meillä on hieno suomalainen ja eurooppalainen musiikkiperinne, jonka asiantuntijoita musiikkioppilaitosten opettajat ovat. Tätä sivistystä saamme edelleen jakaa, kuitenkin ajassa kiinni ollen. En tarkoita ainoastaan erilaisten länsimaalaisten musiikkityylien kirjon laajenemista (rytmimusiikki ja kansanmusiikki perinteisen ”taidemusiikin” rinnalla) vaan kykyä nähdä kauemmas, oman perinteemme ulkopuolelle ja esimerkiksi kansanmusiikissamme niihin traditioihin, jotka ovat jääneet marginaaliin. Tarkoitan myös perinteemme kriittistä tarkastelua, josta esimerkkinä tämä Helsingin Sanomien artikkeli säveltäjien sukupuolijakaumasta (valitettavasti maksumuurin takana).

Kotro korostaa perusasioiden opettamisen tärkeyttä perusopetuksessa. Näin on mielestäni myös musiikkioppilaitoksissa. Jotta voi ilmaista itseään musiikilla, löytää oman äänensä, on saatava harjoitella perusasioita, siis soittamista ja laulamista. Se, että oppilas saa tehdä tätä omien kiinnostusten kohteidensa mukaisesti, kokea autonomiaa, parantaa sekä oppimista että siihen olennaisesti liittyvää motivaatioa.

Yhä nopeampia palkintoja tarjoava pelimaailma ja sosiaalisen median koukuttavuus asettavat meille haasteita mutta myös mahdollisuuksia kasvattajina. Me voimme opettaa pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä, kasvattaa musiikillisesti sivistyneitä ja tunteita musiikin avulla käsittelemään pystyviä lapsia ja nuoria.

5. Arvopohja

Kotron mielestä opettajan työn ydinarvoja ovat yhdenmukaisuus ja tasa-arvo. Hänen mukaansa se näkyy muun muassa opiskelijoiden tasapuolisena kohteluna. Ei anneta esimerkiksi persoonaan liittyvien tekijöiden ohjata arviointia, hän toteaa. Tähän opetussuunnitelman perusteet ohjaavat meitä myös taiteen perusopetuksessa. Krokfors ei halua eritellä tarkemmin eri arvoja tai eettisiä periaatteita, hänen mielestään opettajuuden ydinarvo palautuu korkeatasoiseen ammatilliseen sivistykseen.

Yhteinen arvopohja ohjaa kaikkia oppilaitoksessa toimivia samaan suuntaan. Tästä syystä arvoista on tärkeää keskustella yhdessä ja palata myös niihin vähintään silloin, kun opetussuunitelmaa päivitetään, mieluiten jatkuvasti. Arvojen tulee näkyä kaikessa opetustyössä, ja opetussuunnitelma perusteissa mainitut ihmisoikeuksien, tasa-arvon, yhdenvertaisuudenja kulttuurien moninaisuuden kunnioitus sekä käsitys jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta ja arvokkuudesta yksilönä ja yhteisöjen jäsenenä luovat vahvan perustan eettiselle ja jokaista oppilaitoksessa toimivaa kunnioittavalle yhteistyölle.

Lentoon lähdössä

Lentoon lähdössä – omille siiville nousemassa. Opettajuuden ydintä, tarjota eväitä ja laskea matkaan.

 

Itseohjautuvasti kohti omia tavoitteita

Opetussuunnitelmasta (lähinnä perusopetuksen) on keskusteltu julkisuudessa viime aikoina jälleen vilkkaasti (katso esim. Opetussuunnitelmasta tehty syntipukki koulujen ongelmille ; Professorit kertovat, mikä uudessa opetussuunnitelmassa meni pieleen ; Osa oppilaista on ihan pihalla ; Koulu aloitti huippumodernin opetuksen… ). Myös meillä taiteen perusopetuksessa on totuteltu viime lukuvuoden ajan uuteen opetussuunnitelmaan, jonka perusteet saimme työstettäväksi syyskuussa 2017 (TPO perusteet 2017). Olemme eläneet uuden opetussuunnitelman käytännön työn kanssa nyt yhden kokonaisen lukuvuoden, edellisen lukuvuoden elimme täysillä omia oppilaitoskohtaisia opetusuunnitelmiamme laatien.

Kun kirjoitin väitöskirjaani (Hasu 2017), tutustuin silloin voimassa olleeseen opetussuunnitelmaan ja tarkemmin sanottuna sen perusteisiin. Huomasin, että oikeastaan jokainen niistä oppilaslähtöisistä työtavoista, joiden näin toimivan oppimisen vaikeuksia omaavien oppilaiden kanssa, oli täysin mahdollinen käytettäväksi silloisen opetussuunnitelman puitteissa. Musiikkiopistojen käytännön työskentelytavat ja toimintakulttuuri vain ohjasivat helposti toimimaan huippusuoritusten perinteen (ks. Tuovila 2003) mukaisesti (oppilaan hyvä soitto/lauluesitys on opetuksen laadun tae, kärjistäen ilmaistuna). Jo edelliset, vuoden 2002 opetussuunnitelman perusteet, korostivat oppilaan aktiivista roolia ja mahdollisuutta asettaa omat tavoitteensa. Vuoden 2017 perusteet eivät siis muuttaneet oppimiskäsitystä tai käsitystä oppimisilmapiiristä yhtäkkiä radikaalisti johonkin suuntaan, yhdessä tekeminen ja oppiminen lisääntyivät kuitenkin perustetekstissä.

Helsingin Sanomissa 1.9. Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin asiantuntijat ottivat kantaa ops:n perusteisiin ja opetussuunnitelmaan liitettyyn kritiikkiin (Opetussuunnitelma on jätetty tietoisesti väljäksi). Kirjoittajat toteavat, että perusteet on vahvasti tutkimusperustainen, ja sitä luomassa on ollut suuri joukko tutkijoita, opettajia ja virkamiehiä. Näin on ymmärtääkseni ollut myös tpo:n perusteiden suhteen. Kun luin uusia perusteita voimassa olleeseen opetussuunnitelmaan perehtyneenä tutkijana, näin edessäni tilanteen, jossa on vain voittajia: sekä hitaammin etenevät että erityislahjakkaat sekä kaikki tässä välissä pääsevät omaan parhaaseen osaamiseensa, kun he saavat asettaa omat tavoitteensa ja edetä kohti niitä.

Omien tavoitteiden asettaminen ja oppilaan omien kiinnostuksen kohteiden huomioiminen eivät tarkoita oppilaan jättämistä oman onnensa nojaan. Kukaan oppilasta kunnioittava ja musiikkia rakastava pedagogi ei jätä oppilasta yksin tavoitteiden asettamisen ja oppimaan oppimisen kanssa. Miten oppilas voi tietää, mitä haluaa, jos hänelle ei avata koko sitä mahdollisuuksien maailmaa, joka musiikilla on hänelle tarjota? Myös oppimaan oppimista pitää opettaa ja opastaa oppilasta etsimään itselle sopivia työskentelytapoja. Meidän tehtävämme pedagogeina on johdattaa lapsia ja nuoria tutustumaan aina vain mielenkiintoisempiin uusiin maailmoihin, joihin he käyvät tuttujen sävelten ja omien toiveidensa kautta. Se tosin vaatii meiltä aitoa kiinnnostusta oppilaita ja heidän maailmaansa kohtaan. Se vaatii tahtoa ymmärtää oppilaita lähimmäisinä, joiden pyrkimykset ansaitsevat tukea ja kannustusta ja heidän asenteensa ja mielipiteensä on otettava vakavasti (Laursen 2016).

Aina kun opetussuunnitelmaa (perusopetuksen tai taiteen perusopetuksen) on julkisuudessa tai yksityisissä keskusteluissa moitittu milloin mistäkin älyttömyydestä, olen mielessäni (ja usein ääneenkin) kysynyt, puhutaanko nyt opetussuunnitelman perusteista vai oppilaitos- tai kuntakohtaisista opetussuunnitelmista. Se, että perusteet on jätetty väljiksi, on asettanut suuret vaatimukset paikallisten opsien laatijoille. Se asettaa vaatimuksia myös meille pedagogeille: koemmeko, että olemme oikeasti ymmärtäneet sen, mihin opetussuunnitelma meitä ohjaa. Uusissa (oppilaitos- ja kuntakohtaisissa) opetussuunnitelmissa on kuitenkin se hyvä puoli, että niiden ei ole tarkoitus olla kiveen hakattuja seuraavaksi viideksitoista vuodeksi, vaan ne ovat eläviä asiakirjoja. Opsia voi ja pitää päivittää saatujen kokemusten mukaan (perusteet huolellisesti lukien) niin usein kuin on tarvis. Kuten Karvin asiantuntijat toteavat artikkelissa: Pelottelun sijaan pitäisi keskustella siitä, mitä opetussuunnitelman onnistunut toteuttaminen kouluissa ja kunnissa vaatii. Sen sijaan että uudenlaiset oppimisen ympäristöt tyrmätään, pitäisi keskustella siitä, mikä niissä on toimivaa ja mikä kehitettävää.

Oppilailta ei uudessa opetussuunnitelmassa vaadita sellaista itseohjautuvuutta, johon he eivät pysty, vaan heitä ohjataan kohti sitä. Itse pedagogina nautin ja iloitsen mahdollisuudesta lähteä yhteiselle matkalle kohti jokaisen parasta osaamista. Itseohjautuvasti opettajan auttamana kohti omia tavoitteita.

Korret Sorsajoella3

Kuva Sorsajoelta Kouvolan Keltakankaalta.

 

 

 

Uusia alkuja

Rakastan syksyä. Selvyyden vuoksi on sanottava, että rakastan kovasti myös talvea, kevättä ja kesää. Mutta juuri nyt, tänään, syksyllä on minulle paljon asiaa. Luonto kypsyy, valmistautuu talveen, jakaa meille kesän aikana kasvattamiaan aarteita ja kirkkaassa väriloistossaan juhlii vielä kerran elämää ennen vaipumistaan lepoon.

Rakastan syksyä myös siksi, että koko elämäni ajan syksyyn on kuulunut uuden alku. Ensin koulussa, sitten opiskeluaikoina, myöhemmin työelämässä: uusi toimintavuosi tai lukuvuosi, aina elokuu on tuonut tullessaan uuden alun. Minulle uuden lukuvuoden alku on samanlainen kuin uuden vuoden vaihtuminen. On mahdollista aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Opettajantyössä oppilaiden tapaaminen kesän jälkeen on aina jännittävää. Koskaan ei tiedä, millaiseksi keväällä tuntemani ihminen on muuttunut kesän aikana. Joskus vastaani on tullut täysin uuden näköinen ja uudella tavalla puhuva nuori, joka kuitenkin lopulta on ollut jollain tavalla se sama ihminen, jolle toukokuussa toivotin hyvää kesää. Osa palaa saman näköisinä, mutta muuttunein mielin. Pitää kuunnella tarkasti, jotta varmasti ymmärrän, mitä tämä kanssani saman pianon äärellä istuva ihminen ajattelee. On niin helppo jatkaa siitä, mihin syksyllä jäätiin, mennä eteenpäin hienon oman suunnitelmani mukaan. Mutta ehkä se hitaammin oppiva, hiukan arka ja hiljainen oppilas onkin juuri päättänyt, että haluaa soittaa upeasti maailman hienointa musiikkia. Ja ehkä se reipas, ahkera ja aina kaikkeen valmis nuori soittaja haluaakin entistä enemmän päättää itse, mitä aikoo soittaa ja miksi. Ja haluan minä mitä tahansa, jokaisella oppilaalla on oikeus päättää, millainen soittaja hän haluaa olla juuri alkaneena uutena vuotena.

Ja sitten ovat kaikki ne uudet ihmiset, joihin saan syksyn alkaessa tutustua. Koko uusi lukuvuosi meillä on mahdollisuus tehdä ja oppia jotain yhdessä. Mahtavia tyyppejä tunti toisensa jälkeen, jokaisella omat ajatukset ja toiveet, omat tavoitteet. Voin ohjata, kertoa vaihtoehdoista, tutustuttaa sellaiseen, mistä eivät olleet kuulleetkaan, avata koko mahdollisuuksien maailman. Ja sitten he itse etsivät vuosien aikana oman tiensä. Oppilaan mahdollisuus asettaa omat tavoitteensa, olla aktiivinen toimija, luo meille joka viikko mahdollisuuden uuteen alkuun.

Uudet alut ovat tärkeitä. On mahtavaa saada innostua, suunnitella tulevaa ja katsoa eteenpäin. Pitää voida jättää taakseen menneet virheet ja epäonnistumiset, uskaltaa päästää irti niistä unelmista, jotka eivät toteutuneetkaan ja unelmoida uusia. Kun tajuaa, että joka päivä on mahdollista aloittaa uudelleen, kaikki on mahdollista. Se ei tarkoita, että hylkäisi kaiken entisen, vaan että hyväksyy sen. Katsoo, miten tähän on tultu, mitä menneestä voisi oppia, ja miten voi jatkaa.

Tänä syksynä alkoi uusi lukuvuosi suurimmaksi osaksi tuttujen ja muutaman uuden oppilaan kanssa. Kesällä ilmestyi toinen runokirjani, työn alla on kaksi erilaista oppikirjaa. Mielessä siintää dekkari, joulun alla ilmestyy novelli dekkaristien joulukalenterikirjassa. Aivot ovat täynnä ideoita. Ehkä juuri siksi uusi alku teemana puhuttelee. Ei tarvitse olla ainoastaan se, mikä on ollut kauan. Saa olla sitä kaikkea ja jotain uutta. Tähän tarvitaan rohkeutta ja rohkaisua. Lupaa olla oma itsensä. Lupaa lähteä lentoon.

Joutsenperhe2

Kuvassa joutsenperhe Kymijoella syksyllä 2018. Samoja Kymijoen joutsenia on myös runokirjani Karataan kannessa.

P.S. Jostain syystä kirjoittamisen kynnys nousi sitä mukaa, kun aikaa edellisestä tekstistä  oli. Miten löytää täydellinen aihe, mikä olisi niin tärkeää, että voisi aloittaa tauon jälkeen? Lopulta piti vain päättää ja kirjoittaa. Aloittaa uudestaan.

P.P.S. Ja sitten vielä pelko siitä, että teksti on naiivia, maailmoja syleilevää, naurettavan täynnä kliseisiä mielikuvia ja jotenkin vain väärää. Mutta ähäkutti omassa päässä asuva kriitikko, nyt painetaan Enteriä ja annetaan mennä!

 

100 minuuttia taidetta

Liityin mukaan Taiken (Taiteen edistämiskeskus) 100 minuuttia taidetta -kampanjaan. Rekisteröidyin ja ryhdyin innolla listaamaan taidekokemuksiani. Ajatuksena on saada taide mukaan osaksi jokaista päivää, tavoitteena joka viikolle 100 minuuttia taidekokemuksia osallistuen tai itse tehden. Kampanja haluaa painottaa jokaisen ihmisen oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin. Myös heillä, jotka tarvitsevat erityistä tukea tai ohjausta osallistumiseensa, tulee olla mahdollisuus olla kulttuurin ja taiteen äärellä 100 minuuttia viikossa, kampanjan sivuilla todetaan.

Alkuinnostuksen jälkeen kokemuksien kirjaaminen on unohtunut. Syynä on varmaankin osittain se, että rutiinia kirjaamiseen ei ole, ja siten se helposti jää. Toinen syy on se, että kirjattavaa olisi niin paljon. Ensimmäisellä kirjaamisviikolla saldoni oli seuraava:

Teatteriesityksen seuraaminen (Kouvolan Teatteri, Mustapukuinen nainen) 120 min
Klassisen laulumusiikin pianistina (omaa tekemistä) 60 min
Nuorten teatteriesityksen seuraaminen (Kallion lukio) 75 min
Klassista laulumusiikkia pianistin ominaisuudessa (omaa tekemistä) lisää 60 min
Omaa harjoittelua 45 min

Lisäksi äänikirjojen kuuntelua (Karo Hämäläinen: Yksin), soitonopettamista ja televisiosta konserttipätkiä. En vain ollut muistanut kirjata niitä ylös.

Kampanjan suurin anti itselleni on ollut nyt muutaman viikon perusteella sen tajuaminen, miten etuoikeutettu olen. Koska vanhempani ovat laulaneet ja lukeneet minulle pienestä asti, koska he laittoivat minut soittotunneille pienenä, koska he opettivat minut ja sisareni kuuntelemaan konsertteja, koska meillä soi kotona monenlainen musiikki, koska äiti ja isä kannustivat ja kustansivat ja kuljettivat vaivojaan säästämättä, olen kasvanut sisään maailmaan, jossa taide ja kulttuuri eivät ole normaalista elämästä erillisiä saarekkeita vaan osa jokaista päivää. Saan tehdä työtä kulttuurin parissa, saan johdattaa lapsia ja nuoria musiikin maailmaan, osaan etsiytyä oopperaan ja teatteriin, löydän TV:stä kulttuuritarjontaa, saan musisoida isäni, sisareni, lasteni ja ystävieni kanssa. Meillä ei ollut perinteinen ”kulttuurikoti”, vanhempani eivät syntyneet kultalusikka suussa, rahaa ei ole ollut tuhlattavaksi, mutta isä ja äiti halusivat tarjota meille lapsille mahdollisuuden harrastaa taidetta. Olen siitä heille kiitollinen, ja vaikka olen kiittänyt heitä ihan ääneenkin, taidanpa kiittää vielä kerran, kun seuraavan kerran olemme yhteydessä.

100 minuuttia taidetta -kampanja haluaa muistuttaa jokaisen ihmisen kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta. Näistä oikeuksista ja taiteen hyvinvointivaikutuksista voi lukea lisää TÄSTÄ . Meillä taiteen ja kulttuurin ammattilaisilla on sekä mahdollisuus että mielestäni velvollisuus huolehtia omalla tavallamme taiteen saavutettavuudesta. Kotikaupungissani Kouvolassa kulttuuritarjontaa on paljon, myös maksutonta ja helposti lähestyttävissä paikoissa kuten kirjastoissa ja kahviloissa. Kynnykseksi voi kuitenkin nousta paikalle pääseminen tai se, ettei edes saa tietoa tapahtumista. Kulttuuria viedään paljon myös hoitolaitoksiin, mutta ehkä moni kotona asuva tukea tarvitseva ei pääse taiteen äärelle lainkaan. Monta hienoa hanketta ja kokeilua on menossa, mutta kuinka saada taide olennaiseksi osaksi sosiaali- ja terveyssektorin toimintaa ja terveyden edistämistä niin, että se on osa arkipäivää, ei hanke tai kerran kuussa tapahtuva vierailu? Keväällä valittava eduskunta voi tehdä valinnan ottaa taide ja kulttuuri osaksi tulevaa sote-uudistusta. On uskallettava uskoa tutkimuksiin taiteen vaikutuksista (lisää voi lukea myös TÄSTÄ ) ja rohkeasti otettava kulttuuri osaksi sosiaali- ja terveyssektorin toimintaa. Taide on osa ihmisenä olemista, hyvää elämää. Se on jokaisen oikeus.

Katajanmarjat2

 

Taide, ilmasto ja muutos

IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin raportti lokakuun alussa (englanninkielinen tiivistelmä luettavissa TÄSTÄ) on saanut aikaan vilkkaan keskustelun ja moni miettii omia valintojaan niin liikkumisen, ruokailun kuin kuluttamisenkin suhteen. Asian mittakaava on niin suuri, että yksittäinen kuluttaja kokee kuitenkin helposti voimattomuutta sen edessä. Entä miten toimin kasvattajana, mikä on roolini soitonopettajana? Onko asiaan mahdollista vaikuttaa ylipäätään soittotunneilla, ja pitäisikö? Riittääkö, että kierrätämme, sammutamme valot kun lähdemme luokasta, pyrimme paperittomuuteen? Ja voimmeko oikeasti tehdä jotain?

Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa musiikkioppilaitoksetkin asetettiin pohtimaan näitä suuria kysymyksiä. Taiteen perusopetuksen yksi tehtävä on ”rakentaa kestävää tulevaisuutta taiteen keinoin”. Arvoperustassa mainitaan myös, että ”Taiteeseen sisältyvät esteettisyyden, eettisyyden ja ekologisuuden kysymykset ohjaavat pohtimaan, mikä elämässä on merkityksellistä ja arvokasta…. luodaan pohjaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävälle tulevaisuudelle.” Soitonopetus ei ole oma muusta opetuksesta erillinen saarekkeensa, vaan itse asiassa juuri taiteen tekemisessä ja opiskelemisessa on suuria mahdollisuuksia myös kestävän tulevaisuuden rakentamisen suhteen. Mutta miten tämä tehdään, ja onko se perusteltavissa?

ArtsEqual-ryhmässä toimivan Eeva Anttilan yhdessä Anniina Suomisen kanssa toimittamassa kirjassa pohditaan taiteen roolia maailman pelastamisessa – miten tuoda toivoa toivottomalta vaikuttaviin tilanteisiin. Eeva Anttila kertoo kirjan esittelyssä ArtsEqualin sivuilla seuraavaa:

”Miksemme kasvattaisi seuraavasta sukupolvesta taiteen ja kulttuurin tuottajia ja uudistajia sen sijaan, että teemme heistä massakulttuurin ja uusiutumattomien luonnonvarojen kuluttajia? Taiteen avulla voi ilmaista itseään, tutkia identiteettiään ja kokea merkityksellisyyttä ilman aineellista kuluttamista. Taide voi toimia vastavoimana markkinatalouden kulutushoukutuksille.”

Taiteen opetuksen mahdollisuus on siinä, että olemme lasten ja nuorten kanssa tekemässä yhdessä jotain sellaista, jota ei saa helposti ja nopeasti ostamalla. Taidon oppiminen vaatii harjoittelua, pikavoittoja ei ole. Taitava opettaja kuitenkin luo koko ajan onnistumisen kokemuksia ja soittaja saa kokea oppimisen iloa havaitessaan, että työnteko tuo tulosta. Taide itsessään antaa mahdollisuuden tunteiden tutkimiseen ja ilmaisuun, ja etenkin soitonopetuksen kahdenkeskisessä tilanteessa kaksi ihmistä on ainutlaatuisessa vuorovaikutuksessa musiikin äärellä.

Soitonopetus on muutoksessa, mutta samalla traditiomme on myös vahvuus ja mahdollisuus. Vanha kahdenkeskinen soitonopetuksen malli (mestari-kisälli) toimii edelleen parhaiten, jos halutaan ottaa oppilaat aidosti huomioon yksilöinä – räätälöidä opetus juuri kullekin sopivaksi. Opettajan rooli ”kaikentietävänä mestarina” on kuitenkin muuttunut, tehtävämme on olla kanssakulkija, kokeneempi opas, oppimisen mahdollistaja. Jos oppilaat saavat kokemuksen omasta arvokkuudestaan oppijana ja soittajana, he toivottavasti osaavat antaa arvoa myös muille. Kun tuntee omat vahvuutensa, osaa iloita muiden vahvuuksista. Kun saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia työnteon kautta, osaa arvostaa myös muiden vaivannäköä ja osaamista. Ja jos materiaalisten arvojen ohi nousisivatkin henkiset arvot, eikö se osaltaan veisi maailmaa parempaan suuntaan?

Ehkä pianonsoitolla ei ratkaista ilmastonmuutosta. Valtioiden pitää pystyä yhdessä tekemään isoja päätöksiä. Mutta kuten Anttila toteaa: ”esteettinen herkkyys ja havaintokyky tukee ympäristöstä, toisista ihmisestä ja itsestään välittämistä. Se on taiteen voiman perusta.” Eikä soittaminen ole minusta yhtään huono tapa torjua ilmastonmuutosta.

IMG_1081

 

 

 

 

 

 

 

 

Anttilan ja Suomisen kirjaa voi tilata TÄÄLTÄ