Kissakuvalla huomiota. Hänen korkeutensahan on, kuten kaikki kissat, täydellinen. Toisin kuin ihmiset.
Jos on aloittanut pianonsoiton opiskelun hiukan ennen viidettä syntymäpäiväänsä armalla seitsemänkymmentäluvulla, on todennäköisesti törmännyt huippusuoritusten perinteeseen (Tuovila, 2003) ja oppinut sen mukaisesti ajattelemaan muun muassa että a) musiikkiesitys ei koskaan ole ihan ok saati valmis, b) että ainoastaan korketasoinen (mieluiten ns. täydellinen) tulkinta on riittävän hyvä esitettäväksi ja c) tuskin koskaan pystyt siihen, joten turha yrittää. Meitä hiukan kypsempään ikään ehtineitä musiikkipedagogeja on maassamme paljon, joten uskallan ajatella, että en ole mietteineni yksin.
Kun ajattelen oppilaitani, ajattelen soittamisen iloa, omia tavoitteita, mahdollisuutta yltää omaan parhaaseensa. Mahdollisuuutta oppia soittamaan sillä tavalla, että siitä on itselle ja toivottavasti myös läheisille iloa. Saada sellaisia valmiuksia, että musiikkiopistosta lähtiessä on eväät tehdä musiikkia juuri omalla tavallaan. Että on oppinut harjoittelemaan, oppimaan uutta, nauttimaan kaikesta siitä, mitä musiikilla on annettavaa. Löytänyt uusia maailmoja.
Kun puhumme oppilaiden kanssa esiintymisestä, puhumme ilmaisemisesta. Siitä, että täytyy nähdä vaivaa sen eteen, että voi koskettaa soitollaan. Puhumme siitä, että täydellistä ei vaadita, että moni kohtaamamme odotus on vain perinteen tuomaa taakkaa, ei kiveen hakattua totuutta. Että jos sävellyksessä on satoja, tuhansia, nuotteja, mitä väliä on sillä, jos niistä vaikkapa kymmenen tulee soitettua vähän huonommin. Keskustelemme huippusuoritusten perinteestä ja siitä, kuinka voimme katsoa sen yli.
Luulin pitkään, että en kaipaa soittamista. On ihan ok harjoitella sen verran, että voi oppilaille näyttää riittävästi eteen, ja soittaa omaksi ilokseen. Kun sairastuin rintasyöpään syksyllä 2019 ajattelin, että ei haittaa, jos en leikkausten jälkeen pysty enää soittamaan. Voin ilmaista itseäni sekä musiikilla että kirjoittamalla riittävästi myös muuten kuin pianistina.
Päätin yrittää kuitenkin. Käyttää soittamista kuntoutuksen välineenä. Ja nyt, keväällä 2022, olen tilanteessa, jossa harjoittelen mielelläni. Rakkaus soittamiseen on syttynyt uudelleen, ja aivan uudessa mittakaavassa. Enää ei ole väliä, onko esitys täydellinen, haluan koskettaa kuulijaa, nauttia musiikista, soittamisesta, harjoittelusta. Olen rohkea, uskallan nauttia musiikista, tuoda sitä myös muille
Paitsi että ei ihan.
Postasin someen 13.3. videon Chopinin Surumarssista (sonaatista b-molli), talvisodan päättymisen muistopäivänä. Kirjoitin: ”Ilman kertauksia ja nuoteista. Kaikkien sotien uhreille.”.
Sain kollegalta viestin. Sen sisältö kuului suurin piirtein näin: ”Kiitos että soitit surumarssin. Mutta miksi ihmeessä piti erikseen kirjoittaa nuotista soittamisesta? Musiikkihan on tärkeintä!”
Viestin saatuani katselin hetken itseäni peilistä.
Saarnaan mielelläni siitä, kuinka teemme monia asioita perinteen vaatimalla tavalla miettimättä sitä, palveleeko se itse musiikkia. Taidetta. Olen intohimoisesti barrikadeilla sen puolesta, että oppilaat saavat soittaa nuoteista eri tilanteissa, koska ulkoa soittamiselle ei välttämättä löydy kauhean paljon muita perusteita kuin ”Perinteet!” (rakastan muuten musikaaleja aika paljon myös).
Asetan mielelläni riman oppilaille sellaiselle korkeudelle, jossa sen ylittämiseksi pitää nähdä hiukan vaivaa, mutta että siinä on jotain järkeä. Kun sitten tulee aika asettaa se rima itselle, niin eiköhän laiteta se saman tien taivaaseen tai mieluummin hiukan korkeammalle. Niin että pitää ihan erikseen mainita, jos soittaa nuoteista. Surra jokaista mahdollista tulevaa väärää ääntä, huolimatonta kosketusta tai silkkaa nerouden puutetta.
Kuulijanahan minua ei kiinnosta, tuottaako muusikko esityksensä nuoteista vai ilman, ja miten hän on soittamansa musiikin opetellut, jos esitys koskettaa. Enkä pysty analysoimaan soittajan nerouden astetta tai kokonaisuuden hallinnan uusia näkökulmia.
Itselle toki kuitenkin kannattaa asettaa sellaiset paineet, että alkaa jossain vaiheessa miettiä koko touhun mielekkyyttä…
Kiitos siis kollegani Satu herätyksestä!
Olen onnellinen siitä, että voin yhä soittaa. Uskon, että hyvällä – parhaana päivänä erittäin hyvällä – soitollani on oma paikkansa tässä maailmassa. Niin kuin sinunkin soitollasi ja laulullasi, hyvä kollega! Voimme koskettaa, voimme tukea toisiamme, voimme tuoda maailmaan kauneutta ja toivoa musiikillamme. Sen ei tarvitse olla täydellistä. Riittää, että se tulee sydämestä.
P.S. Olen oppinut uskomaan ääneen lausuttuihin tavoitteisiin. Täten lausun (kirjoitan) julkisesti: tavoitteeni on soittaa kokonainen soolokonsertti vuonna 2023. Rakkaimmat pianoteokset (pidätän oikeuden päättää ohjelmasta) yhden illan aikana. Jos soitan, tuletko kuuntelemaan?
P.P.S. Kuva otettu Kuhmoisissa, Kissajärven rannalla. Kansikuva teoksesta En ole kuolemassa vielä . Mainos: osta kirja, tue Rintasyöpäyhdistyksen työtä.
Huippusuoritusten perinne: Tuovila, A. (2003). ”Mä soitan ihan omasta ilosta”: pitkittäinen tutkimus 7–13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta.Studia Musica 18.
Useimmissa urheilulajeissa parhaan valitseminen onnistuu helposti. Ensimmäisenä perille päässyt tai pisimmälle hypännyt tahi heittänyt on voittaja. Toisaalta jo mäkihypyssä, lumilautailussa tai viimeistään taitoluistelussa voittajan määrittelevät nopeuden, korkeuden tai voimakkuuden (citius, altius, fortius) lisäksi myös taiteelliset ja esteettiset elementit. Ja sitten ollaankin jo niiden kuuluisien makuasioiden äärellä.
Taiteessa kilpaileminen on, no, vähintäänkin haastavaa. Jos laitetaan paremmuusjärjestykseen kolme kolmiloikkaajaa, on se jossain määrin helpompaa kuin kolmen pianistin paremmuuden selvittäminen. Soittiko A nopeammin kuin B, entä jos C soittikin virheettömämmin kuin B, mutta A olikin kaikkein mielenkiintoisin? Ja sitten taas, mielenkiintoisin kenen mielestä?
Toisaalta kilpailu kiinnostaa. Finlandia-voittajaa veikkaillaan jo ennen kuin edes lista ehdokkaista on julkaistu, laulukilpailu kerää paljon suuremman yleisön kuin samojen laulajien lied-konsertti pystyy koskaan saavuttamaan. Kilpaliljat ja tuomaristo tietävät saman asian: vertailu on mahdotonta, absoluuttista totuutta ei ole, ja lopulta puhutaan niistä makuasioista, ja ”siitä jostakin”, jota ei edes kannata yrittää määrittää.
Tunnustan: nautin musiikkikilpailuista. En sen kilpailuelementin vuoksi, vaan siksi, että kerrankin saa makeaa mahan täydeltä. Tampereen pianokilpailuja netissä seuratessani sain kuulla toinen toistaan parempia nuoria pianisteja soittamassa upeaa pianomusiikkia. Savonlinnassa viime kesänä oli hiukan ekstra-jännitystä ilmassa (oma suosikkisopraano lavalla), mutta kaiken kaikkiaan Timo Mustakallio -kilpailu oli laulumusiikin (ja huikean lied- sekä korrepetitiopianismin) juhlaa alusta loppuun. Vastaavien konserttien tai konserttimaratonien järjestäminen on tuskin mahdollista.
Taiteilijoille kilpailut ovat mahdollisuus sekä näkyvyyteen että kehittymiseen. Esittävä taiteilija on eri tilanteessa kuin kirjailija tai kuvataiteilija; jokainen esitys vie teosten tulkintaa eteenpäin. Valmis kirja tai taulu sen sijaan ei kilpailutilanteessa muutu mihinkään. Molemmille kilpailu on kuitenkin mahdollisuus toisten taiteilijoiden tapaamiseen – unohdetaan kisa, nautitaan toisten työstä ja osaamisesta. Lisäksi on kyse näkyvyydestä – joku huomaa sinut ja tekemäsi työn, ja arvostaa sitä.
Olen ylpeä Tiiliskivipalkinnon finaaliin pääsystä. Se, että juuri kirjallisuuden opiskelijat huomioivat Roihun, on huikeaa. Ja annetut perustelut vielä siihen päälle! Odotan innolla Tiiliskivi-klubia 19.2. Tampereella, monestakin syystä. On mahtavaa päästä puhumaan omasta kirjasta, ja etukäteen saamani viesti kertoo siitä, ettei ihan kevyestä keskustelusta ole kysymys. Kun kirjallisuuden opiskelijat laativat kysymykset, on kirjailijan paras vastata skarpisti.
On muitakin syitä. Ilman Tiiliskivi-palkintoa minulta olisi jäänyt lukematta neljä todella hienoa teosta. Olen tutustunut kaikkiin ehdokkaisiin, ja tunnen yhä suurempaa ylpeyttä siitä, että olen mukana tässä joukossa. On ilo päästä tapaamaan näitä kirjailijoita. Vahva lukusuositus näille siis:
Niklas Salmi: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone)
Merja Svensk: Kaksi on liikaa (Basam Books)
Taide vaatii esiin nostamista. On helppo lukea tuttujen kirjailijoiden teoksia tai niitä, joita muutkin lukevat. On helppo mennä sen kuuluisan laulajan konserttiin, jonka musiikki jo valmiiksi saa kuulijoita. Kilpailu voi parhaimmillaan nostaa esiin sellaisia tekijöitä, jotka eivät muuten saa huomiota. Kilpailu taiteessa ei ole aukotonta, ei mitattavissa samalla tavoin kuin urheilussa. Mutta ilman kilpailuja minulta olisi jäänyt lukematta todella monta hienoa teosta ja kuulematta monta upeaa muusikkoa.
Kun muistaa, että voittaja ei ole absoluuttisesti paras, ja että rannalle on jäänyt monta hienoa teosta tai tekijää, kilpailuista voi löytää niiden parhaan puolen: taiteen ja taiteilijat, uusia elämyksiä ja kokemuksia sekä tekijöille että taiteen kuluttajille.
No man is an island. Ei edes taiteilija. Vaikka olisit lavalla yksin, tai kirjan kannessa olisi vain sinun nimesi, et sinä sitä yksin ole tehnyt. Tässä siis kiitokseni niille, joille ne kuuluvat: Reuna Kustantamo: Tarja Tornaeus Kustannustoimittaja: Toini Lehto Kansi: Nunnu Halmetoja/Riimuraami Lukuisat koelukijat ja kannustajat
Otsikko on sitaatti arvostetun ja arvostamani pianopedagogin ja pianistin, Matti Raekallion haastattelusta sunnuntailta 30.5.2021. Haastattelussa Raekallio toteaa, että jos hän toisi Aasiasta jotain suomalaiseen opetuskulttuuriin, se olisi vaativuus ja sen hyväksyminen. Aasialaistaustaisen soittajien taustalla on esimerkiksi jutussakin mainittu ”tiikeriäitikulttuuri”, jossa lapsen harrastus otetaan vakavasti, ja soitonopiskelun taustalla on koko suvun tuki. Raekallio toteaa, että äärimmäisyyksiin ei pidä mennä – esimerkkinä pianisti Lang Lang, jota isä käski hyppäämään parvekkeelta, kun soitto-opinnot eivät sujuneet odotetusti.
Olen Raekallion kanssa vahvasti samaa mieltä: lapselta pitää voida vaatia, tai, kuten Raekallio toteaa: ”Muksulle on lopulta hirveän hyvä, jos hänen annetaan varhaisesta iästä saakka testata rajojaan ja yrittää parastaan.” Musiikkioppilaitosten uusi opetussuunnitelma mahdollistaa tämän: oppilaan yksilöllisyyden huomioimisen ja oppilaan mahdollisuuden asettaa omat tavoitteensa. Moni oppilas itse asiassa haluaa soittaa vaativia teoksia, testata omia rajojaan. Kun tasosuoritukset (monissa oppilaitoksissa) jäivät historiaan, oppilaiden vapaus lisääntyi. Aiemmin piti soittaa tietty määrä tietyn tasoisia teoksia voidakseen siirtyä tasolta toiselle. Monen soittajan mielestä ”liian helpot” kappaleet ovat tylsiä, vaikka ne kehittäisivätkin tärkeitä soiton osa-alueita. Jos kappale ei kiinnosta tarpeeksi, harjoittelu on usein vähäisempää. Nykyisin oppilas voi soittaa esimerkiksi määrällisesti vähemmän, mutta vaativampia ja pidempiä teoksia. Oppiakseen ne hänen täytyy harjoitella enemmän, jolloin hän myös kehittyy enemmän. Oppilas voi soittaa välillä myös helpompia kappaleita kuin aiemmin vaadittiin, ja hioa niiden avulla jotain tiettyä soiton aluetta. Jos oppilaalla on oppimisen vaikeuksia, nekin pystytään huomioimaan ohjelmistoa valittaessa. Jos pystymme luopumaan ajatuksesta, että jokaisen esityksen pitää täyttää tietyt huippusuorituksen kriteerit, oppilaat voivat kokeilla rajojaan myös esiintymisissä – ja oppia lisää.
Olen miettinyt paljon samaa asiaa kuin professori Raekallio: miten pärjätä aasialaisen soitonopiskelukulttuurin asettamien haasteiden kanssa. Emme voi mitään sille, että tietynlaisen koulutuksen läpikäyneet soittajat ovat teknisesti loistavia. Kun soittavaa massaa on paljon, löytyy monia, jotka kestävät rääkin ja menestyvät. Todennäköisesti moni ei kestä, emmekä tiedä varmasti, millaisia vaurioita tällainen koulutus lapselle ja nuorelle aiheuttaa. On siis löydettävä, Raekallion sanoin, systemaattinen metodi johon yhdistyy suomalainen luottamus ja läheisyys opettajan ja oppilaan välillä. Raekallio myös toivoo, että (musiikin) varhaiskasvatuksen ammattilaiset pohtisivat asiaa.
Minulla ei ole valmista metodia. Mutta minulla on ehdotus tällaisen metodin kehittämiseksi: tutkimus ja tutkiva opettajuus. Soitonopetusta ei ole tutkittu läheskään siinä määrin kuin muuta opetusta (esimerkiksi lukemisen opettaminen vrt. nuotinluvun opettaminen) tai urheiluvalmennusta. Esimerkiksi harjoittelua koskevat tutkimukset, joita olen löytänyt, kuvailevat niitä metodeita, joita menestyneet muusikot ovat käyttäneet vuosikymmenten aikana. Nämä metodit ovat toimineet, koska nämä muusikot ovat päässeet huipulle. (ks. esim. Hallam 1997.) Tiedämme urheilijoita seuraamalla, millaisilla harjoitusmetodeilla pääsi kestävyysurheilun huipulle vaikkapa 1940 ja 1950 -luvuilla, mutta sen jälkeen urheiluun liittyvä tieteellinen tutkimus on lisääntynyt ympäri maailmaa, ja tämä tieto on parantanut urheilutuloksia – yhdessä toki kehittyneiden välineiden kanssa. Olisi tärkeää tutkia soiton- ja laulunoppimista samalla tavoin: systemaattisesti ja pitkäjänteisesti.
Lisäksi on hyödynnettävä jo olemassa olevaa tutkimustietoa. Oppimista on tutkittu paljon, ja yleiset oppimisen lainalaisuudet pätevät myös soitonoppimiseen. Esimerkiksi Schneider ja Stern (2010) ovat listanneet OECD:n julkaisemassa artikkelissa kymmenen periaatetta, jotka nykyisen kognitiivisen tutkimuksen valossa tiedetään oppimisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Näitä tekijöitä ovat muun muassa: oppiminen on seurausta oppijan omasta toiminnasta; oppiminen rakentuu aiemmalle tiedolle; oppiminen on tulosta emootioiden, kognition ja motivaation dynaamisesta vuorovaikutuksesta, ja että ihmisen tiedonkäsittelyn arkkitehtuurin kapasiteetti on rajallinen ja se rajoittaa oppimista.
Motivaatiolla on suuri merkitys oppimiselle. Erityisesti vaativan taidon – kuten soittotaito – oppiminen vaatii todella suuren määrän tarkoituksellista harjoittelua (deliberate practice; Ericsson 2006; Macnamara ym. 2014). Jaksaakseen harjoitella soittaja tarvitsee sisäistä motivaatiota (esim. Ryan & Deci 2000). Sisäisiin palkkioihin liittyy olennaisesti muusikoille tuttu flow-tila (Csikszentmihályi 2014), jossa toiminta itsessään on palkitsevaa ja aika ikään kuin pysähtyy harjoitellessa. Muusikot käyttävät sekä sisäisiä että ulkoisia motivointikeinoja samanaikaisesti, eikä niitä voi välttämättä erottaa toisistaan (Lehmann ym. 2007). Aloittelevista soitonopiskelijoista parhaiten edistyivät ensimmäisen vuoden aikana ne, joilla oli sisäisiä syitä opiskelulleen, esimerkiksi soittaminen omaksi ilokseen (McPherson & Renwick 2001). Oppilaat harjoittelevat itselleen mieluisia teoksia monipuolisemmin ja enemmän (Lehmann ym. 2007), he myös kokevat, että lempimusiikkia on helpompi oppia (Hasu 2017). Oppimismotivaatioon vaikuttavat minäpystyvyyden (Bandura 1977), toiminnan, ennakoinnin ja palautteen lisäksi myös palauteelle annettu arvo (Aro & Nurmi 2020).
Mikäli oppijalla on minäpystyvyyden uskoa, hän on ahkera ja sinnikäs sekä valmis ponnistelemaan, hän yltää parempaan suoritukseen (Gutman & Schoon, 2013). Opettaja voi omalla toiminnallaan ja tekemillään pedagogisilla ratkaisuilla kehittää oppilaan minäpystyvyyttä ja itseohjautuvuutta (Zimmerman, 2002). Kun oppilas saa soittaa itseään motivoivaa musiikkia, ja kun opettaja – sekä toivottavasti myös vanhemmat – uskovat hänen kykyihinsä, hän on valmis ponnistelemaan ja näkemään vaivaa oppimisensa eteen.
Olen ajatusmaailmaltani tutkiva opettaja. Raekallion haastattelun innoittamana aion ottaa seuraavaksi oman opettajuuteni kehityskohteeksi oppilaiden soittotekniikan entistä systemaattisemman kehittämisen. Etsin vastauksia kysymyksiin, jotka tällä hetkellä askarruttavat mieltäni. Kuinka kehittää soittotekniikkaa ja sen vaatimia harjoituksia niin, että oppilaan motivaatio säilyy ja kasvaa? Miten huolehtia samalla nuotinlukutaidon, oppimaan oppimisen taitojen, musiikillisen ilmaisun ja yhteismusisoinnin taitojen kehittämisestä? Onko mahdollista kehittää metodi, joka huolehtii tästä kaikesta oppilaan yksilöllisyyttä kunnioittaen?
Uskon, että suomalaiset soitonopettajat osaavat sekä kehittää oppilaidensa teknistä ja musiikillista osaamista että luoda heihin aitoon vuorovaikutukseen perustuvan suhteen, joka mahdollistaa myös vaatimisen, vaikkakaan ei välttämättä mahdollista kilpailemista aasialaisten pianistien kanssa. Monella opettajalla on käytössään jo jokin, joko itse kehitetty tai muu, metodi. Metodi saattaa toimia joidenkin oppilaiden kanssa, mikä on hyvä asia – nämä oppilaat saavat sen kautta itselleen vahvan osaamisen. Jos metodi ei sovi kaikille, on sitä muutettava oppilaan mukaisesti – metodin on oltava joustava. Jos metodi ei toimi jonkun oppilaan kanssa, on hyvä pysähtyä pohtimaan sitä, onko syy oppilaassa vai metodissa. Jos näin ei tehdä, ollaan lähtötilanteessa: ”tiikeriäitimetodi” tuottaa varmasti hyviä soittajia, mutta mitä käy niille, joille se ei sovi?
Lopuksi palaan Raekallion haastatteluun. Hän kertoo taitavasta nuoresta pianistista, joka alaa opiskeltuaan arkaillen totesi haluavansa lääkäriksi ja vaihtavansa alaa. Raekallion vastaus on sydäntä lämmittävä: onneksi olkoon. On oltava lupa haluta huipulle, lupa pyrkiä loistavaksi muusikoksi, ja on oltava lupa myös muuttaa mieltään. Missä vaiheessa opintoja tahansa. Ja koska kaikista ei voi tulla huippuja (se on ymmärtääkseni mahdotonta, kaikki eivät voi olla yhtä aikaa maailman parhaita), on jokaisella soittajalla oltava mahdollisuus itsensä näköiseen oppimispolkuun taitavien ja oppilasta kunnioittavien pedagogien johdolla. Suomalaisesta musiikkioppilaitosjärjestelmästä on pidettävä kiinni ja kehitettävä sitä entistäkin parempien oppimistulosten saamiseksi. Musiikin ja sen tuottaman ilon vuoksi.
Yksisarvisen (tottelee myös nimeä Unis) joulutervehdys kesän kynnykselle.
Lähteet:
Aro, T. & Nurmi, J-E. (2020). Motivaatio, tunteet ja oppiminen. Teoksessa: T. Ahonen, M. Aro, T. Aro, M. Lerkkanen & T. Siiskonen (toim.) Oppimisen vaikeudet. Toinen painos. Niilo Mäki Instituutti. Otava. 128–147.
Bandura, A. 1977. Self-efficacy: toward a unified theory of behavioral change. Psychological Review 84 (2), 191–215.
Csíkszentmihályi, M. (2014). Flow and the Foundations of Positive Psychology. The Collected Works of Mihaly Csíkszentmihályi. Springer Netherlands. DOI: 10.1007/978-94-017-9088-8
Ericsson, K. A. (2006). The influence of experience and deliberate practice on the development of superior expert performance 38. The Cambridge Hand-book of Expertise and Expert Performance. 685–705.
Gutman, L. M. & Schoon, I. (2013). The impact of non-cognitive skills on outcomes for young people. Kirjallisuuskatsaus. London: Education Empowerment Foundations.
Hallam S. (1997). What do we know about practising? Towards a model synthesising the research literature. Teoksessa H. Jørgensen & A.C. Lehmann (toim.) Does practise make perfect? Current theory and research on instrumental music practice. Oslo: Norges musikhøgskole. NMH-publikasjoner 1997: 179–231.
Hasu, J. (2017). Kun siihen pystyy kuitenkin, ei oo mitään järkee olla tekemättä. Oppimisen vaikeudet pianonsoiton opiskelussa – oppilaiden kokemuksia ja opetuksen keinoja. Jyväskylä Studies in Humanities 330.
Lehmann, A. C., Sloboda, J. A. & Woody, R. H. (2007). Psychology for musicians: understanding and acquiring the skills. New York: Oxford University Press.
Macnamara, B. N., Hambrick D. Z. & Oswald F. L. (2014). Deliberate practice and performance in music, games, sports, education, and professions: a meta-analysis. Psychological Science. 25(8). 1608–1618. DOI: 10.1177/0956797614535810
McPherson, G. & Renwick, J. M. (2001). A longitudinal study of self-regulation in children´s musical practice. Music Education Research 3(2), 169–186.
Ryan, R. M. & Deci, E. L. (2000). Intrinsic and extrinsic motivations: classic definitions and new directions. Contemporary Educational Psychology 25, 54–67.
Schneider, M., & Stern, E. (2010). The cognitive perspective on learning: Ten cornerstone findings. Teoksessa OECD (toim.) The nature of learning: Using research to inspire practice, 69–90. Pariisi: OECD.
Zimmerman, B. J. (2002). Becoming a self-regulated learner: an overview. Theory into Practice 41(2), 64–70.
Sanoin eräänä päivänä sisarelleni soittavani tässä juuri omaksi ilokseni. Outo konsepti, totesimme molemmat. Kun musiikista tulee ammatti, omaksi ilokseen musisointi jää usein vähemmälle. Kun leikkausten jälkeen palasin pianon ääreen, teki mieli soittaa jotain kaunista, ihan omaksi iloksi. Kuntouttaa kättä vähitellen. Palasin tuttuihin teoksiin, yhtenä niistä Chopinin g-molli-balladin ihana alku.
Ajattelin jossain vaiheessa, että vaikeiden teosten soittaminen on osaltani ohi. Olin asian kanssa enemmän kuin sinut. Olen saanut soittaa vaikka mitä ja niin monen hienon muusikon kanssa. Olen ollut oikeissa paikoissa oikeaan aikaan, olen osaltani saanut olla tukemassa muita eteenpäin. Olen saanut elämältä niin paljon: perheen, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, lukemisen, tutkimustyön, suvun, ystävät. Jos syöpähoitojen jälkeen en enää soittaisi pianoa, kestäisin sen kyllä. Voisin aina laulaa, kirjoittaa, opettaa, kunhan jäisin henkiin.
Elämä yllätti. En ainoastaan jäänyt henkiin. Käsi kuntoutui, ja jostain nousi esiin se Johanna, joka rakastaa soittamista. Omaksi iloksi, mutta toivottavasti myös muiden.
Enää ei ole tärkeää se, soittaako täydellisesti – joko teknisesti tai musiikillisesti – tai hyväksyykö joku tulkintani tai ei. Ei ole merkitystä sillä, soittaako joku paremmin. Todennäköisesti soittaa. Varmasti soittaa. Jäljelle jää musiikin ydin, musiikki itsessään. Ja mahdollisuus jakaa se. Niiden kanssa, jotka haluavat kuunnella. Sellaisena kuin se tänään soi.
Toisesta leikkauksesta on tänään tasan vuosi. Juhlin toipumista ja musiikkia soittamalla. Nyt juhlan kunniaksi soi Chopin. Jatkossa soi Clarke, Mozart, Bach, Schumann (sekä Clara että Robert, toivottavasti) ja moni muu. Haluan jakaa juhlahetken kanssanne. Soitto ei ole täydellistä, jaan sen virheineen kaikkineen. Seuraava otto voi olla parempi, ja joskus toivottavasti soi kokonainen konsertti. Mutta juuri tämän päivän veto on ainakin aika täynnä tunnetta – sattuneesta syystä. Outo konsepti, mutta toimii.
Pohjois-Kymen musiikkiopisto täyttää tänä vuonna 50. Se on pitkä ikä oppilaitokselle. Kirjoitin juhlakirjaan tekstin, jonka haluan jakaa nyt tässä. Viimeiset lauseet ovat ajankohtaisempia kuin vuosi sitten kuvittelin. Kirja on hieno, upeaa työtä ovat tehneet Jukka Kumpulainen, Päivi Stenvall ja Nunnu Halmetoja. Viisi vuosikymmentä on pitkä aika. On hyvä muistaa, että opisto ei syntynyt kenenkään mahtikäskyn, vaan paikkakunnan aktiivisten ihmisten, ansiosta. Niiden, jotka halusivat, että lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus oppia soittamaan ja laulamaan ammattitaitoisessa ohjauksessa. Maailma muuttuu, mutta niin on hyvä olla yhä: uuteen tutkittuun tietoon pohjaten pidetään perinnettä yllä.
Pidetään musiikki soimassa. Yhdessä.
Olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, kun muutimme Kausalaan heinäkuussa 1978. Samana syksynä äitini soitti musiikkiopistolle kysyäkseen, mitä tehdään lapselle, joka laulaa koko ajan. Meillä kotona on laulettu niin kauan kuin muistan, ja isä soitti pianoa, jonka oli aikanaan ostanut hänen isänsä. Olin lisäksi kuulemma melkoisen vilkas lapsi, ja automatkat mummolaan sujuivat kivuttomimmin laulamalla läpi kokoelma lasten- ja kansanlauluja. Pohjois-Kymen musiikkiopistossa oli kaksi vuotta aikaisemmin alkanut Suzuki-metodin mukainen pianonsoiton opetus, ja minä pääsin aloittamaan soitto-opinnot Sirkan johdolla. Muistan ensimmäisistä soittotunneista suurehkon huoneen, jossa pöydän ääressä sai piirrellä samalla toisten soittoa kuunnellen. Tunnit pidettiin nykyisen Kouvolan Teatterin talossa, sisäänkäynnin teatteritalon takaa muistan hämärästi. Muistan myös sen, että olisin halunnut oppia soittamaan Ukko Nooan, jota ei kuitenkaan silloin meille opetettu. Onneksi opin sen siten myöhemmin. Muutama vuosi tämän jälkeen siskoni aloitti viulunsoiton samalla metodilla, ja yksi tärkeimmistä musiikkiopistotaipaleeni hedelmistä onkin se, että saan edelleen soittaa siskoni kanssa yhdessä.
Myöhemmin opettajinani toimivat Leeni, Riitta, Hannele ja Gabor, ja viimeisimpänä Jukka, joka opetti minua 11-vuotiaasta lähtien siihen asti, kun lähdin musiikin ammattiopintoihin vuonna 1992. Jokainen opettaja oli oma persoonansa, jokaisesta jäi muistoja. Leenin tunneilla kävin hänen kotonaan Kuusankoskella, sen muistan, vaikka olinkin niin pieni, että juuri muita muistoja ei jäänyt. Riitta opetti Kausalassa, pienessä kapeassa kopissa. Kerran menin tunnille nuottilaukku tyhjänä. Soitimme asteikkoja koko tunnin, enkä unohtanut nuotteja kotiin enää kertaakaan. Myöhemmin Riitasta tuli kollegani toisessa musiikkiopistossa. Hannelen tunneilla kävin jo Kouvola-talossa, sain häneltä omaksi yhden nuottikirjan, ja hän kertoi mielenkiintoisia tarinoita omista opettajistaan ja opettajantyöstään. Gabor oli unkarilainen, temperamentiltaan aika erilainen kuin mihin olin tottunut, ja pelkäsin häntä jonkin verran. Kerran hän hakkasi nyrkeillä seinää, kun en osannut B-duurin sormijärjestystä.
Jukka opetti minua näistä opettajista pisimpään, ja hänen ansiotaan – tai syytään, miten sen haluaa ajatella – on se, että minusta tuli musiikin ammattilainen. Jukan ohjaamana osallistuin kaksiin pianokilpailuihin ja valmistin pääsykoeohjelman, jolla pääsin sisään Keski-Suomen konservatorioon. Valmistuin pianonsoiton opettajaksi vuonna 1996, ja jatkoin opintoja vuoteen 1999 asti.
Palasin opistoon vuonna 1997, kun pääsin tuntiopettajaksi opettamaan muutamia oppilaita. Olin koko opiskeluaikani opettanut yksityisesti, mutta nuorelle opettajalle oli tärkeää päästä opettajaksi juuri musiikkiopistoon, erityisesti omaan tuttuun oppilaitokseen. Oli jännittävää avata opettajainhuoneen ovi ensimmäisen kerran opettajana. Sitä ennen siihen oveen oli koputettu varovasti, jos oli asiaa jollekin opettajalle. Nyt kuuluin itse siihen joukkoon.
Opetin muualla vuodesta 1998 vuoteen 2010, kunnes palasin ”kotiin”. PKMO on aina ollut minulle se opisto, jossa saamalleni perustalle olen rakentanut muusikkona ja opettajana. Tullessani takaisin, monta vuotta kokeneempana, olin saanut vaikutteita, nähnyt miten muualla toimittiin, opettanut monia hienoja oppilaita ja kehittynyt opettajana. Tuntui hienolta palata, nyt kokeneena soitonopettajana, siihen joukkoon, joka oli ollut opistossa jo siellä opiskellessani. Monet entiset opettajat ja opiskelukaverit olivat nyt kollegoita.
Tässä välissä opetussuunnitelma oli uudistunut, oli tullut uusi lainsäädäntö ohjaamaan musiikkioppilaitosten toimintaa, ja maailma ympärillä oli muuttunut. Jotain historian siipien havinaa kuitenkin oli siinä kokemuksessa, kun opettajan ominaisuudessa istuin lautakunnassa tai kuuntelin oman oppilaani soittoa samassa salissa, jossa itse olin jännittäen suorittanut omia tutkintojani. Opetussuunnitelman myötä tutkinto-nimityksestä oli luovuttu, ja tasosuoritus-sanalla pyrittiin korostamaan tasolta toiselle etenemistä ja oppilaslähtöisyyttä, mutta tilanne vaikutti täysin samanlaiselta kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Nyt, vuonna 2020, meillä on käytössä pari vuotta vanha opetussuunnitelma, joka on ottanut askeleen vielä entistäkin oppilaslähtöisempään suuntaan. Ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston tutkintosalit ovat saaneet uudet nimet – sana tutkinto jäänee siis historiaan.
Neljän vuoden ajan sain katsoa musiikkiopistoa opettajana, samalla verraten toimintaa isossa alueopistossa kokemuksiini edellisessä työpaikassani pienessä paikallisessa musiikkiopistossa. Pienen yhteisön perhemäinen henki, niukkuuden aikaansaama innovatiivisuus ja aikanaan vallankumouksellinen filosofia (pääsykokeettomuus, joka nykyään alkaa olla yleistä ympäri Suomen) antoivat näkemystä katsoa musiikkiopistoa kokonaisuutena, ikään kuin opettajan työn piiriä laajemmin. Näin Pohjois-Kymen musiikkiopistossa monta hienoa toimintatapaa, taitavia kollegoja ja yhteisöllisyyttä, mutta myös asioita, joihin vaikuttamisen koin tärkeänä. Siksi hakeuduin mukaan musiikkiopiston hallintotehtäviin.
Neljä vuotta opettajana toimittuani toimin toiset neljä vuotta opiston apulaisrehtorina. Hallintotehtävissä pääsee näkemään sellaisen puolen opiston toiminnasta, joka helposti jää päivittäisen soiton- ja laulunopiskelun varjoon. Se, että jokaiselle oppilaalle löytyy juuri sopiva opettaja ja soitin, että rahoitus on järjestyksessä, opetussuunnitelmaa noudatetaan, palkat maksetaan, toiminnasta tiedotetaan, kirjasto toimii, kalusteet ovat oikeilla paikoillaan niin harjoituksissa kuin konserteissakin, oppilastiedostot ovat järjestyksessä, kaikki saavat todistuksensa, kaikki se vaatii monien ammattilaisten yhteistyötä. Tämä toimistoväen joukko ansaitsee tässä kohtaa erityiskiitoksen.
Hallintotyössä minulle kirkastui entistäkin selvemmin se, miten monenlaisista lähtökohdista ja maailmoista musiikkiopistoon tullaan. On oppilaita, joiden vanhemmat ovat itsekin pitkän linjan musiikkiopistolaisia, on oppilaita, joiden suvussa ei ole mitään kokemusta soitonopiskelusta. On oppilaita, joille sopii monenlainen opetuksen tapa ja on niitä, joille juuri oikeanlaisen opettajan ja opetustavan löytäminen on äärimmäisen tärkeää. Perheiden toiveita ja odotuksia on kuunneltava. Vain keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä tapahtuu aitoa kehittymistä.
Rakkaus opettamiseen ja tutkijana tekemäni työ nimenomaan oppimiseen liittyen saivat minut palaamaan täysipäiväiseksi soitonopettajaksi. Ensimmäinen työpäivä opettajaksi paluun jälkeen tuntui juhlalliselta. Hankin uuden repun, muistivihkon ja kalenterin, kuin paraskin ekaluokkalainen. Jokainen kohtaaminen kahden kesken oppilaan kanssa on edelleen juhlaa. Saada olla kahdestaan musiikin äärellä, siinä on jotain taianomaista. Kokemus hallintotyöstä on vaikuttanut näkemykseeni opettajasta yhteisön jäsenenä; vaikka tärkeintä on aito vuorovaikutus ja oppilaan kunnioittaminen juuri opetustilanteissa, myös toimiminen niin, että kaikkien opiston ammattilaisten on mahdollista tehdä työtään kokonaisuuden hyväksi, on osa opettajan toimenkuvaa.
Olen näiden opistovuosieni aikana saanut opettaa upeita lapsia ja nuoria. Olen tavannut kymmeniä lastensa harrastuksista kiinnostuneita ja ihania vanhempia, isovanhempia ja muuta kannustusjoukkoa. Olen saanut nähdä pienen soittajan kasvavan hienoksi nuoreksi, joka on oppinut tekemään musiikkia omalla tavallaan, löytänyt oman soittajanpolkunsa. Sitä opisto voi parhaimmillaan olla, paikka, jossa voi löytää oman äänensä. Sen löytämisessä vastuu on meillä, jokaisella aikuisella. Se vastuu on opiston ammattilaisten lisäksi niillä aikuisilla, jotka päättävät rahoituksesta, antavat resursseja toiminnalle. He mahdollistavat sen, että seuraavatkin musiikkiopistolaiset – toivottavasti entistäkin suurempi joukko – saavat löytää äänensä.
Opisto olemme me. Jokainen oppilas, vanhempi, opettaja, toimiston työntekijä, isovanhempi, kummi, konserttivieras. Pidetään musiikki soimassa. Yhdessä.
Astuin viime viikolla reippaan askeleen pois mukavuusalueeltani. Sain pyynnön sanoittaa ja säveltää isänpäivätervehdys, aikaa kaksi päivää. Diiliin kuului myös laulun esittäminen videolle, joka sitten ladattaisiin YouTubeen kaiken kansan kuultavaksi. Pyyntö tuli kuin vastauksena pohdintoihini, olin miettinyt jo jonkin aikaa, miten saisin enemmän aikaa tehdä lauluja, tai mistä edes aloittaisin. Nyt ei tarvinnut miettiä, sekä aihe että aikataulu annettiin.
Olisin voinut kieltäytyä. Sanoa, että näin nopeasti ei voi syntyä hyvää laulua. Turvallisempaa olisi ollut kirjoittaa pelkkä runo ja lausua se. Laulussa on jotain enemmän, ehkä koulutuksen mukanaan tuomaa taakkaa, ehkä jotain ”suutari pysyköön lestissään” -ajattelua, arvioinnin kohteeksi asettumisen pelkoa. Sanoin, että runo syntyy varmasti, laulusta en ole varma, mutta yritän. Hyppäsin, tietämättä minne.
Luovuudesta kirjoittaminen on vaikeaa jo siksikin, että tutkijoilla itselläänkin tuntuu olevan vaikeutta määritellä edes sitä, kuka on luovuustutkija (Chan 2013). Klausen (2013) viittaa omaan määritelmäänsä, jonka mukaan luovuus on sellaisten uusien ideoiden (tai asioiden) tuottamista, jotka ovat sekä uusia että käytännöllisiä tai merkityksellisiä. Koskennurmi-Sivonen ja Seitamaa-Hakkarainen viittaavat Stenbergin ja Lubartin määrittelyyn: Luovuus on kyky tuottaa työ, joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva). Luovuuteen liittyy uuden ja omaperäisen, mutta myös käytännöllisen ja merkityksellisyyden näkökulmat. Luovuus ei ole vain ”neroille”, neromyytti itsessään vaatii kriittistä tarkastelua (Koskinen 2006). Luovuutta voi olla säveltäminen, kirjoittaminen, maalaaminen, mutta myös tuotekehittely tai käsityön tekeminen. Luovuus voidaan nähdä ekologisena prosessina, joka puhkeaa kukkaan resurssien ja kannustuksen lannoittamana (Koskennurmi-Sivonen & Seitamaa-Hakkarainen).
Tein laulun, esitin, uskalsin. Opin muutaman asian. Ensinnäkin, jos ei yritä, ei voi epäonnistua, mutta ei kyllä onnistuakaan. On päätettävä, kumpaan suuntaan lähtee; kohti mahdollisuutta onnistua vai pelon sanelemaa paikoilleen jäämistä. Toiseksi, luovuutta ei voi pakottaa, mutta se tottelee työtä. Tämän toki tiesin, mutta tulipahan taas muistutus siitä. Kolmanneksi, luovaa prosessia auttaa, kun sille on rajat. Tällä kertaa aihe ja aikataulu. Neljänneksi, riittävän hyvä on tarpeeksi. Täydellistä jos odottaa, saa odottaa ikuisesti. Ja viimeiseksi, luovuus tarvitsee rohkaisua. Sain ennen videon julkaisemista viestejä, että laulu kosketti. Tiesin tehneeni jotain oikein. Tällä rohkaisulla uskalsin antaa asian olla sitä enempää murehtimatta, ja laulun alkaa elää omaa elämäänsä.
Me voimme tappaa luovuuden toisistamme. ”Ei noin voi tehdä”, ”Ei tuo ole riittävän hyvää”, ”Kuka oikein luulet olevasi”, ”Ei tuosta mitään tule”. Ehkä näiden lauseiden takana on pelko. Ehkä kateus. Jos tuo toinen uskaltaa tehdä kaikkea sitä, mistä olen itse haaveillut, mitä minulle jää? Jos jatkuvasti ruokkii tarinaa siitä, ettei voi tehdä jotain koska a) tai b) tai c), ja joku toinen tekeekin siitä huolimatta, putoaako tarinaltani pohja? Ja kuka sitten olen?
Olen ollut aika rohkea ennenkin, kodin peruja lienee usko siihen, että on mahdollista onnistua, kunhan uskaltaa yrittää. Sairauden mukana tuli lisähippunen siihen päälle vielä. Jos ei nyt, niin milloin? Huomisesta ei voi tietää, siksi kannattaa hypätä juuri nyt. Ja rohkaista myös muita hyppäämään.
Isien lisäksi tämä laulu on omistettu kaikille niille, jotka auttavat näkemään kauemmas, hyppäämään ja lentämään.
Lähteet:
Chan, J. (2013). Researching creativity and creativity research. Teoksessa T. Kerry & J. Chan. Handbook of research on creativity (s. 21-32). Cheltenham: Edward Elgar.
Klausen, S. H. (2013). Sources and conditions of scientific creativity. Teoksessa Kerr, T.y & Chan, J. Handbook of research on creativity (s. 33-47). Cheltenham: Edward Elgar.
Koskinen, T. (2006) .Neroiksi ei synnytä, neroiksi tullaan. Teoksessa: Koskinen, T. (Toim.). Kirjoituksia neroudesta – myytit kultit, persoonat. Tampere: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Suomi on elänyt virallisessa poikkeustilassa nyt vajaan viikon. Etsimme uusia tapoja olla yhdessä, vaikka yritämme pitää fyysistä etäisyyttä. Moni on menettänyt toimeentulonsa, moni pelkää työnsä puolesta. Moni pelkää töissä, on niin paljon heitä, jotka eivät voi eristäytyä kotiin. Moni pelkää kotona, on niin paljon sellaisia koteja, joissa ei ole turvallista olla. Media on täynnä informaatiota ja disinformaatiota, on pelkoa ja pelon lietsontaa, on tarinoita toisten auttamisesta ja yhteisöllisyydestä.
Oma poikkeustilani alkoi syyskuussa, kun löysin patin oikeasta rinnastani. Alkushokin jälkeen ja hoitojunaan päästyäni en ole enää huolissani. Niin paljon tämä kuitenkin on vienyt voimavaroja, että blogin kirjoittaminen on jäänyt lähes kokonaan. Tänään on kuitenkin hyvä päivä kirjoittaa, vaikka kynnys aloittamiseen nousikin tauon aikana. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on hyvä päivä kirjoittaa.
Kun olen opetellut elämään eristyksissä sairauteni vuoksi, olen tajunnut, kuinka paljon kulttuuri eri muodoissa myös katselijana ja kuuntelijana on osa minua. Kun ei ole voinutkaan lähteä teatteriin, konserttiin tai oopperaan, huomasi kaipaavansa niitä enemmän kuin oli luullutkaan. Piti valikoida tarkkaan, missä kävi, ja jokainen kerta oli juhlaa. Kun tämä meidät kaikki uuteen tilanteeseen laittanut COVID-19 alkoi levitä, eristäydyin kokonaan. Ei enää edes käyntejä kirjakaupassa tai kirjastossa, ei edes pieniä konsertteja tai keikkoja, taidenäyttelyitä tai kirjailijahaastatteluita. Ja nyt me kaikki elämme tätä poikkeustilaa.
Nyt, kun olemme enemmän tai vähemmän eristäytyneitä, on tärkeä pitää yllä toivoa. Yhteyksiä toisiin erilaisin tavoin. Ja on tärkeä saada myös muuta ajateltavaa kuin virus ja huoli. Taide, kulttuuri, voi antaa keidashetkiä, luoda perspektiiviä, viedä matkalle omalla kotisohvalla. Omassa poikkeustilassani olen kuunnellut hitailla metsäkävelyillä äänikirjoja ja kotona lukenut paljon enemmän erilaista kirjallisuutta kuin vuosiin. Olen kuunnellut musiikkia kun oma musisointi on jäänyt vähemmälle. Seurannut erilaisia tapahtumia etänä, opetellut uusia tapoja ja elvyttänyt vanhoja. Sivusta katsellen olen tuntenut ylpeyttä kaikista niistä opettajista, jotka ovat tyhjästä ja toisiaan tukien luoneet etäopetustapoja ja mahdollistaneet myös taiteen opetuksen verkon kautta.
Moni kulttuurialan työntekijä on nyt pulassa. Pulassa on moni muukin, sen tiedän, ja tarvitsemme kaikki sekä toisiamme että yhteiskuntaa selvitäksemme tästä. Pidetään huoli toisistamme, keksitään tapoja auttaa. Nautitaan taiteesta sen eri muodoissa, liikutaan luonnossa – riittävän etäisyyden päässä muista. Kevät tulee, elämä voittaa.
Opettaja-lehdessä 5.12. julkaistiin opettaja Arno Kotron ja kasvatustieteen professori Leena Krokforsin haastatteluihin perustuva artikkeli Kunnianpalautus opettajan perustyölle, jossa haastateltavat toivat esiin viisi näkökulmaa siihen, mitkä asiat ovat opettajan työn ytimessä muuttuvassakin toimintaympäristössä. Kirjailijanakin tunnettu Kotro toimii lukion opettajana ja Krokfors työskentelee opettajankoulutuksen professorina Helsingin yliopistossa. Haastateltavien näkökulma opettajan työhön on vahvasti perusopetuksen ja lukiokoulutuksen opettajuudessa, siksi halusin pohtia heidän esiin nostamiaan asioita taiteen perusopetuksen kentällä.
1. Tutkimusperustainen koulutus
Krokfors toteaa, että tutkimusperustaisuus on ehkä se ydin, joka erottaa suomalaisen opettajankoulutuksen monen muun maan koulutuksesta. Tutkimusperustaisuudella on pidempi perinne perusopetuksen ja lukio-opetuksen kuin taiteen perusopetuksen kentällä. Soiton- ja laulunopetus on perustunut vahvasti perinteeseen, ja erityisesti oman instrumentin hallinnan opettamiseen tietyssä jatkumossa. Kirjallisuutta on ollut paljon erilaisista metodeista, eri instrumentin haasteista (puhtaus, pedaalin käyttö, sormitukset jne.) tai vaikkapa opetustaidosta (miten oppilas parhaiten omaksuu insrumentin hallinnan) , mutta varsinaista tutkimustietoa soiton- ja laulunopetukseen on ollut tarjolla vasta viime aikoina.
Tätä uutta tutkimustietoa toivottavasti ja todennäköisesti käytetään uusien opettajien kouluttamisessa taiteen perusopetuksen kentälle. Täydennyskoulutusta jo opetustyössä toimiville tarvitaan myös, ja ymmärtääkseni sitä tarjotaan oppilaitoksissa laajasti. Paljon jää myös opettajien oman kiinnostuksen varaan. Olemme tottuneet hankkimaan lisää tietoa ja taitoa oman kiinnostuksemme mukaan esimerkiksi eri soitto- tai laulutyyleihin tai tiettyyn metodiin liittyen. Kuinka pysymme perillä siitä, mitä tieteellistä tutkimusta on omalla alallamme olemassa ja mikä siinä on uutta tai relevanttia? Meidän on syytä kuunnella, kun tätä uutta tietoa tarjotaan ja kehittää tapoja tuoda uutta tutkimustietoa helposti saataville. Se, kuinka sitten haluamme tätä tietoa ottaa vastaan ja käyttää, jää omalle vastuullemme.
2. Pedagoginen vapaus
Krokfors korostaa Suomessa vallitsevaa pedagogista vapautta. Hänen mukaansa monessa maassa opettajat ovat ikään kuin teknisiä osia kokonaisuudessa, jossa he toteuttavat yksityiskohtaisia opetussuunnitelmia. Suomalaiseen opetussuunnitelma-ajatteluun kuuluu se, että opettajiin luotetaan. Tästä syystä esimerkiksi uudet Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmat ovat väljiä ja ovat antaneet paljon vapautta paikalliseen opetussuunnitelmatyöhön. Se, kuinka paljon vapautta opettaja saa oman työnsä tekemiseen, riippuu siitä, kuinka paikalliset opetussuunnitelmat on laadittu. Koska olemme tottuneet ohjelmistoluetteloihin ja tarkkoihin soitettavien/laulettavien kappaleiden määrään tasosuorituksia suunnitellessamme, tämä vapaus ja väljyys saattaa tuntua haastavalta. Meidän on kuitenkin, jos haluamme pitää kiinni pedagogisesta vapaudesta, uskallettava luottaa itseemme ja yhteisöömme etsiessämme jokaiselle oppilaalle parhaiten sopivaa oppimispolkua, johon uusi opetussuunnitelma meitä vahvasti ohjaa.
Kotro on huolissaan siitä, että liiallinen digi-intoilu rajoittaa opettajan autonomiaa. Jos opettajien on tietyissä kunnissa käytettävä juuri tiettyjä sovelluksia tai jos teknologian käytölle asetetaan tietyt tavoiteprosentit, se todellakin rajoittaa mahdollisuuksia käyttää opettajan omia vahvuuksia ja kohtaamiseen perustuvaa opetusta. Taiteen perusopetuksesta suuri osa on kahdenkeskistä, jolloin kohtaaminen ja musiikin äärellä oleminen on luontevaa, ja teknologia on väline muun välineistön joukossa. Tiedän, että monissa musiikkioppilaitoksissa myös opetusryhmät ovat pienempia kuin esimerkiksi perusopetuksen puolella, joten kohtaamiselle on tilaa ja teknologia voi parhaimmillaan tukea tätä. En ole kuullut musiikkiopistoista, joissa olisi määrätty opettajia käyttämään opetuksessaan teknologiaa tietyllä tavalla. Se, että erilaiset oppilashallintojärjestelmät ja esimerkiksi niiden kautta annettava kirjallinen palaute tulevat osaksi työtämme, kuuluu tietoyhteiskuntaan. Perusopetuksen ja lukion opettajat ovat tätä työtä tehneet jo kauan. On kuitenkin muistettava, että voimme tehdä erilaisista teknisistä ratkaisuista tai esimerkiksi palautteen kirjaamisesta vaikeaa ja työlästä, jos emme pidä mielessä työn ydintä: mitä hyötyä tästä kaikesta on oppimiselle ja oppilaalle.
3. Opetussuunnitelman noudattaminen
Kotro toteaa, että opetustyön perusluonne on edelleen esimerkiksi peruskoulussa ja lukiossa sellainen, että opettaja on aikuinen, joka hyvässä vuorovaikutuksessa nuorten kanssa opettaa heille opetussuunnitelmassa määrättyjä asioita. Työn perusluonne myös taiteen perusopetuksessa on tämä. Aikuinen, opettaja, on kokeneempi ja koulutuksensa myötä myös tietää enemmän kuin oppilas. Se, että oppilas saa asettaa omia tavoitteitaan, edistää tutkimustiedon valossa oppimista. Opettaja pystyy kuitenkin avaamaan oppilaalle sellaisia maailmoja, joista tämä ei voi olla tietoinen eikä vielä tunne. Kotron mainitsema hyvä vuorovaikutus syntyy siitä, että opettaja kuuntelee oppilasta ja tämän ajatuksia – kohtaa oppilaan ihmisenä – ja pyrkii sitten etsimään niitä keinoja, joilla oppilas oppii ja innostuu opetussuunnitelman antamissa väljissä raameissa.
Kotro mainitsee opettajuuden uhkana opetussuunnitelmiin liittyen nopean muutostahdin, ja ainakin näin lukiolaisen äitinä on pakko hämmästellä sitä vauhtia, jolla uusi opetussuunnitelma on lukioihin tulossa, kun edellisen mukaan on vasta opiskeltu muutama vuosi. Taiteen perusopetuksen edelliset opetussuunnitelman perusteet ovat vuodelta 2002, joten meillä ei muutos ole niin nopeaa kuin muissa koulumudoissa. En usko, että uusia perusteita myöskään ollaan antamassa samaan tahtiin kuin lukiossa. Kuitenkin jokaisessa oppilaitoksessa oma, paikallinen opetussuunnitelma elää, niin kuin sen on tarkoituskin. Parin vuoden välein on hyvä palata hyvin työstetyn opsin äärelle pohtimaan, mikä toimii, mikä ei, ja mitä kannattaa muuttaa. Tämä vaatii rohkeutta kokeilla, sietää erehdyksiä ja tahtoa korjata kurssia yhdessä.
Kuntien taloustilanne aiheuttaa myös taiteen perusopetuksen puolelle Krokforsin mainitsemia resurssivähennysten mukanaan tuomia ongelmia. Musiikkioppilaitoksissa käytössä oleva muun työn resurssi voidaan ohjata ajatteluun, luovuuteen ja työn kehittämiseen, kun esimerkiksi lautakuntatyö vähenee uuden opetussuunnitelman tuodessa uudenlaista ajattelua palautteen antamiseen ja osaamisen näyttämiseen. Monissa oppilatoksissa myös pääsytesteistä luopuminen vapauttaa resurssia kokeilemiseen ja yhteiseen oppimiseen.
4. Sivistäminen ja kasvattaminen
Sekä Kotro että Krokfors nostavat esiin sen, että sivistäminen on opettajuuden ydintä. Meillä on hieno suomalainen ja eurooppalainen musiikkiperinne, jonka asiantuntijoita musiikkioppilaitosten opettajat ovat. Tätä sivistystä saamme edelleen jakaa, kuitenkin ajassa kiinni ollen. En tarkoita ainoastaan erilaisten länsimaalaisten musiikkityylien kirjon laajenemista (rytmimusiikki ja kansanmusiikki perinteisen ”taidemusiikin” rinnalla) vaan kykyä nähdä kauemmas, oman perinteemme ulkopuolelle ja esimerkiksi kansanmusiikissamme niihin traditioihin, jotka ovat jääneet marginaaliin. Tarkoitan myös perinteemme kriittistä tarkastelua, josta esimerkkinä tämä Helsingin Sanomien artikkeli säveltäjien sukupuolijakaumasta (valitettavasti maksumuurin takana).
Kotro korostaa perusasioiden opettamisen tärkeyttä perusopetuksessa. Näin on mielestäni myös musiikkioppilaitoksissa. Jotta voi ilmaista itseään musiikilla, löytää oman äänensä, on saatava harjoitella perusasioita, siis soittamista ja laulamista. Se, että oppilas saa tehdä tätä omien kiinnostusten kohteidensa mukaisesti, kokea autonomiaa, parantaa sekä oppimista että siihen olennaisesti liittyvää motivaatioa.
Yhä nopeampia palkintoja tarjoava pelimaailma ja sosiaalisen median koukuttavuus asettavat meille haasteita mutta myös mahdollisuuksia kasvattajina. Me voimme opettaa pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä, kasvattaa musiikillisesti sivistyneitä ja tunteita musiikin avulla käsittelemään pystyviä lapsia ja nuoria.
5. Arvopohja
Kotron mielestä opettajan työn ydinarvoja ovat yhdenmukaisuus ja tasa-arvo. Hänen mukaansa se näkyy muun muassa opiskelijoiden tasapuolisena kohteluna. Ei anneta esimerkiksi persoonaan liittyvien tekijöiden ohjata arviointia, hän toteaa. Tähän opetussuunnitelman perusteet ohjaavat meitä myös taiteen perusopetuksessa. Krokfors ei halua eritellä tarkemmin eri arvoja tai eettisiä periaatteita, hänen mielestään opettajuuden ydinarvo palautuu korkeatasoiseen ammatilliseen sivistykseen.
Yhteinen arvopohja ohjaa kaikkia oppilaitoksessa toimivia samaan suuntaan. Tästä syystä arvoista on tärkeää keskustella yhdessä ja palata myös niihin vähintään silloin, kun opetussuunitelmaa päivitetään, mieluiten jatkuvasti. Arvojen tulee näkyä kaikessa opetustyössä, ja opetussuunnitelma perusteissa mainitut ihmisoikeuksien, tasa-arvon, yhdenvertaisuudenja kulttuurien moninaisuuden kunnioitus sekä käsitys jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta ja arvokkuudesta yksilönä ja yhteisöjen jäsenenä luovat vahvan perustan eettiselle ja jokaista oppilaitoksessa toimivaa kunnioittavalle yhteistyölle.
Lentoon lähdössä – omille siiville nousemassa. Opettajuuden ydintä, tarjota eväitä ja laskea matkaan.
Kun kirjoitin väitöskirjaani (Hasu 2017), tutustuin silloin voimassa olleeseen opetussuunnitelmaan ja tarkemmin sanottuna sen perusteisiin. Huomasin, että oikeastaan jokainen niistä oppilaslähtöisistä työtavoista, joiden näin toimivan oppimisen vaikeuksia omaavien oppilaiden kanssa, oli täysin mahdollinen käytettäväksi silloisen opetussuunnitelman puitteissa. Musiikkiopistojen käytännön työskentelytavat ja toimintakulttuuri vain ohjasivat helposti toimimaan huippusuoritusten perinteen (ks. Tuovila 2003) mukaisesti (oppilaan hyvä soitto/lauluesitys on opetuksen laadun tae, kärjistäen ilmaistuna). Jo edelliset, vuoden 2002 opetussuunnitelman perusteet, korostivat oppilaan aktiivista roolia ja mahdollisuutta asettaa omat tavoitteensa. Vuoden 2017 perusteet eivät siis muuttaneet oppimiskäsitystä tai käsitystä oppimisilmapiiristä yhtäkkiä radikaalisti johonkin suuntaan, yhdessä tekeminen ja oppiminen lisääntyivät kuitenkin perustetekstissä.
Helsingin Sanomissa 1.9. Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin asiantuntijat ottivat kantaa ops:n perusteisiin ja opetussuunnitelmaan liitettyyn kritiikkiin (Opetussuunnitelma on jätetty tietoisesti väljäksi). Kirjoittajat toteavat, että perusteet on vahvasti tutkimusperustainen, ja sitä luomassa on ollut suuri joukko tutkijoita, opettajia ja virkamiehiä. Näin on ymmärtääkseni ollut myös tpo:n perusteiden suhteen. Kun luin uusia perusteita voimassa olleeseen opetussuunnitelmaan perehtyneenä tutkijana, näin edessäni tilanteen, jossa on vain voittajia: sekä hitaammin etenevät että erityislahjakkaat sekä kaikki tässä välissä pääsevät omaan parhaaseen osaamiseensa, kun he saavat asettaa omat tavoitteensa ja edetä kohti niitä.
Omien tavoitteiden asettaminen ja oppilaan omien kiinnostuksen kohteiden huomioiminen eivät tarkoita oppilaan jättämistä oman onnensa nojaan. Kukaan oppilasta kunnioittava ja musiikkia rakastava pedagogi ei jätä oppilasta yksin tavoitteiden asettamisen ja oppimaan oppimisen kanssa. Miten oppilas voi tietää, mitä haluaa, jos hänelle ei avata koko sitä mahdollisuuksien maailmaa, joka musiikilla on hänelle tarjota? Myös oppimaan oppimista pitää opettaa ja opastaa oppilasta etsimään itselle sopivia työskentelytapoja. Meidän tehtävämme pedagogeina on johdattaa lapsia ja nuoria tutustumaan aina vain mielenkiintoisempiin uusiin maailmoihin, joihin he käyvät tuttujen sävelten ja omien toiveidensa kautta. Se tosin vaatii meiltä aitoa kiinnnostusta oppilaita ja heidän maailmaansa kohtaan. Se vaatii tahtoa ymmärtää oppilaita lähimmäisinä, joiden pyrkimykset ansaitsevat tukea ja kannustusta ja heidän asenteensa ja mielipiteensä on otettava vakavasti(Laursen 2016).
Aina kun opetussuunnitelmaa (perusopetuksen tai taiteen perusopetuksen) on julkisuudessa tai yksityisissä keskusteluissa moitittu milloin mistäkin älyttömyydestä, olen mielessäni (ja usein ääneenkin) kysynyt, puhutaanko nyt opetussuunnitelman perusteista vai oppilaitos- tai kuntakohtaisista opetussuunnitelmista. Se, että perusteet on jätetty väljiksi, on asettanut suuret vaatimukset paikallisten opsien laatijoille. Se asettaa vaatimuksia myös meille pedagogeille: koemmeko, että olemme oikeasti ymmärtäneet sen, mihin opetussuunnitelma meitä ohjaa. Uusissa (oppilaitos- ja kuntakohtaisissa) opetussuunnitelmissa on kuitenkin se hyvä puoli, että niiden ei ole tarkoitus olla kiveen hakattuja seuraavaksi viideksitoista vuodeksi, vaan ne ovat eläviä asiakirjoja. Opsia voi ja pitää päivittää saatujen kokemusten mukaan (perusteet huolellisesti lukien) niin usein kuin on tarvis. Kuten Karvin asiantuntijat toteavat artikkelissa: Pelottelun sijaan pitäisi keskustella siitä, mitä opetussuunnitelman onnistunut toteuttaminen kouluissa ja kunnissa vaatii. Sen sijaan että uudenlaiset oppimisen ympäristöt tyrmätään, pitäisi keskustella siitä, mikä niissä on toimivaa ja mikä kehitettävää.
Oppilailta ei uudessa opetussuunnitelmassa vaadita sellaista itseohjautuvuutta, johon he eivät pysty, vaan heitä ohjataan kohti sitä. Itse pedagogina nautin ja iloitsen mahdollisuudesta lähteä yhteiselle matkalle kohti jokaisen parasta osaamista. Itseohjautuvasti opettajan auttamana kohti omia tavoitteita.
Rakastan syksyä. Selvyyden vuoksi on sanottava, että rakastan kovasti myös talvea, kevättä ja kesää. Mutta juuri nyt, tänään, syksyllä on minulle paljon asiaa. Luonto kypsyy, valmistautuu talveen, jakaa meille kesän aikana kasvattamiaan aarteita ja kirkkaassa väriloistossaan juhlii vielä kerran elämää ennen vaipumistaan lepoon.
Rakastan syksyä myös siksi, että koko elämäni ajan syksyyn on kuulunut uuden alku. Ensin koulussa, sitten opiskeluaikoina, myöhemmin työelämässä: uusi toimintavuosi tai lukuvuosi, aina elokuu on tuonut tullessaan uuden alun. Minulle uuden lukuvuoden alku on samanlainen kuin uuden vuoden vaihtuminen. On mahdollista aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.
Opettajantyössä oppilaiden tapaaminen kesän jälkeen on aina jännittävää. Koskaan ei tiedä, millaiseksi keväällä tuntemani ihminen on muuttunut kesän aikana. Joskus vastaani on tullut täysin uuden näköinen ja uudella tavalla puhuva nuori, joka kuitenkin lopulta on ollut jollain tavalla se sama ihminen, jolle toukokuussa toivotin hyvää kesää. Osa palaa saman näköisinä, mutta muuttunein mielin. Pitää kuunnella tarkasti, jotta varmasti ymmärrän, mitä tämä kanssani saman pianon äärellä istuva ihminen ajattelee. On niin helppo jatkaa siitä, mihin syksyllä jäätiin, mennä eteenpäin hienon oman suunnitelmani mukaan. Mutta ehkä se hitaammin oppiva, hiukan arka ja hiljainen oppilas onkin juuri päättänyt, että haluaa soittaa upeasti maailman hienointa musiikkia. Ja ehkä se reipas, ahkera ja aina kaikkeen valmis nuori soittaja haluaakin entistä enemmän päättää itse, mitä aikoo soittaa ja miksi. Ja haluan minä mitä tahansa, jokaisella oppilaalla on oikeus päättää, millainen soittaja hän haluaa olla juuri alkaneena uutena vuotena.
Ja sitten ovat kaikki ne uudet ihmiset, joihin saan syksyn alkaessa tutustua. Koko uusi lukuvuosi meillä on mahdollisuus tehdä ja oppia jotain yhdessä. Mahtavia tyyppejä tunti toisensa jälkeen, jokaisella omat ajatukset ja toiveet, omat tavoitteet. Voin ohjata, kertoa vaihtoehdoista, tutustuttaa sellaiseen, mistä eivät olleet kuulleetkaan, avata koko mahdollisuuksien maailman. Ja sitten he itse etsivät vuosien aikana oman tiensä. Oppilaan mahdollisuus asettaa omat tavoitteensa, olla aktiivinen toimija, luo meille joka viikko mahdollisuuden uuteen alkuun.
Uudet alut ovat tärkeitä. On mahtavaa saada innostua, suunnitella tulevaa ja katsoa eteenpäin. Pitää voida jättää taakseen menneet virheet ja epäonnistumiset, uskaltaa päästää irti niistä unelmista, jotka eivät toteutuneetkaan ja unelmoida uusia. Kun tajuaa, että joka päivä on mahdollista aloittaa uudelleen, kaikki on mahdollista. Se ei tarkoita, että hylkäisi kaiken entisen, vaan että hyväksyy sen. Katsoo, miten tähän on tultu, mitä menneestä voisi oppia, ja miten voi jatkaa.
Tänä syksynä alkoi uusi lukuvuosi suurimmaksi osaksi tuttujen ja muutaman uuden oppilaan kanssa. Kesällä ilmestyi toinen runokirjani, työn alla on kaksi erilaista oppikirjaa. Mielessä siintää dekkari, joulun alla ilmestyy novelli dekkaristien joulukalenterikirjassa. Aivot ovat täynnä ideoita. Ehkä juuri siksi uusi alku teemana puhuttelee. Ei tarvitse olla ainoastaan se, mikä on ollut kauan. Saa olla sitä kaikkea ja jotain uutta. Tähän tarvitaan rohkeutta ja rohkaisua. Lupaa olla oma itsensä. Lupaa lähteä lentoon.
Kuvassa joutsenperhe Kymijoella syksyllä 2018. Samoja Kymijoen joutsenia on myös runokirjani Karataan kannessa.
P.S. Jostain syystä kirjoittamisen kynnys nousi sitä mukaa, kun aikaa edellisestä tekstistä oli. Miten löytää täydellinen aihe, mikä olisi niin tärkeää, että voisi aloittaa tauon jälkeen? Lopulta piti vain päättää ja kirjoittaa. Aloittaa uudestaan.
P.P.S. Ja sitten vielä pelko siitä, että teksti on naiivia, maailmoja syleilevää, naurettavan täynnä kliseisiä mielikuvia ja jotenkin vain väärää. Mutta ähäkutti omassa päässä asuva kriitikko, nyt painetaan Enteriä ja annetaan mennä!
Johanna Hasu 