Kun siihen pystyy kuitenkin

Kun olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, äitini soitti musiikkiopistolle ja kysyi, mitä heillä olisi tarjolla lapselle, joka laulaa koko ajan. Aloitin samana syksynä pianonsoiton opiskelun Pohjois-Kymen musiikkiopistossa, ja sille tielle jäin. Minusta tuli soitonopettaja, ja nuorena opettajana havaitsin pian, että tarvitsen lisää työkaluja voidakseni auttaa oppilaita. Opiskelin erityispedagogiikkaa avoimessa yliopistossa, hain musiikkikasvatuksen maisteriohjelmaan ja valmistuin filosofian maisteriksi. Gradussani käsittelin lukivaikeuksisen pianonsoittajan oppimisen vaikeuksia. Kiinnostuin aiheesta lisää, ja väittelin lokakuussa 2017 tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta aiheenani oppimisen vaikeudet pianonsoiton opiskelussa.

Sain vanhemmiltani lahjan. He kuljettivat ja kannustivat, patistivat harjoittelemaan, tulivat kuuntelemaan jokaista esiintymistäni. Tämä lahja on kantanut ja kantaa yhä, suurempaa lahjaa on vaikea kuvitella. Kiitos teille, äiti ja isä!

Rakastan opettamista, musiikkia, tutkimista. Rakastan myös kirjoittamista ja lukemista. Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni näistä elämän tärkeistä asioista. Tutkijana koen tärkeäksi kirjoittaa opettamisen ja tutkimuksen rajapinnassa, tuoda tutkijan havaintoja mukaan keskusteluun musiikinopetuksesta. Opettajana haluan nostaa esiin opetuksen tärkeitä teemoja, muusikkona toivon voivani kertoa soittamisesta ja laulamisesta – vaikka musiikista kirjoittaminen onkin vaikeaa – helpompi olisi kertoa asiat musiikilla.

Kun siihen pystyy kuitenkin, ei oo mitään järkee olla tekemättä. Näin lausui eräs tutkimuksessani mukana ollut nuori. Tähän uskon sekä opettajana, tutkijana, muusikkona että kirjoittajana. Kiitos, että haluat olla mukana!

IMG_1338
Kuva kirjasta: Kurjet palaavat vielä (Reuna 2018).

 

Taide, ilmasto ja muutos

IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin raportti lokakuun alussa (englanninkielinen tiivistelmä luettavissa TÄSTÄ) on saanut aikaan vilkkaan keskustelun ja moni miettii omia valintojaan niin liikkumisen, ruokailun kuin kuluttamisenkin suhteen. Asian mittakaava on niin suuri, että yksittäinen kuluttaja kokee kuitenkin helposti voimattomuutta sen edessä. Entä miten toimin kasvattajana, mikä on roolini soitonopettajana? Onko asiaan mahdollista vaikuttaa ylipäätään soittotunneilla, ja pitäisikö? Riittääkö, että kierrätämme, sammutamme valot kun lähdemme luokasta, pyrimme paperittomuuteen? Ja voimmeko oikeasti tehdä jotain?

Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa musiikkioppilaitoksetkin asetettiin pohtimaan näitä suuria kysymyksiä. Taiteen perusopetuksen yksi tehtävä on ”rakentaa kestävää tulevaisuutta taiteen keinoin”. Arvoperustassa mainitaan myös, että ”Taiteeseen sisältyvät esteettisyyden, eettisyyden ja ekologisuuden kysymykset ohjaavat pohtimaan, mikä elämässä on merkityksellistä ja arvokasta…. luodaan pohjaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävälle tulevaisuudelle.” Soitonopetus ei ole oma muusta opetuksesta erillinen saarekkeensa, vaan itse asiassa juuri taiteen tekemisessä ja opiskelemisessa on suuria mahdollisuuksia myös kestävän tulevaisuuden rakentamisen suhteen. Mutta miten tämä tehdään, ja onko se perusteltavissa?

ArtsEqual-ryhmässä toimivan Eeva Anttilan yhdessä Anniina Suomisen kanssa toimittamassa kirjassa pohditaan taiteen roolia maailman pelastamisessa – miten tuoda toivoa toivottomalta vaikuttaviin tilanteisiin. Eeva Anttila kertoo kirjan esittelyssä ArtsEqualin sivuilla seuraavaa:

”Miksemme kasvattaisi seuraavasta sukupolvesta taiteen ja kulttuurin tuottajia ja uudistajia sen sijaan, että teemme heistä massakulttuurin ja uusiutumattomien luonnonvarojen kuluttajia? Taiteen avulla voi ilmaista itseään, tutkia identiteettiään ja kokea merkityksellisyyttä ilman aineellista kuluttamista. Taide voi toimia vastavoimana markkinatalouden kulutushoukutuksille.”

Taiteen opetuksen mahdollisuus on siinä, että olemme lasten ja nuorten kanssa tekemässä yhdessä jotain sellaista, jota ei saa helposti ja nopeasti ostamalla. Taidon oppiminen vaatii harjoittelua, pikavoittoja ei ole. Taitava opettaja kuitenkin luo koko ajan onnistumisen kokemuksia ja soittaja saa kokea oppimisen iloa havaitessaan, että työnteko tuo tulosta. Taide itsessään antaa mahdollisuuden tunteiden tutkimiseen ja ilmaisuun, ja etenkin soitonopetuksen kahdenkeskisessä tilanteessa kaksi ihmistä on ainutlaatuisessa vuorovaikutuksessa musiikin äärellä.

Soitonopetus on muutoksessa, mutta samalla traditiomme on myös vahvuus ja mahdollisuus. Vanha kahdenkeskinen soitonopetuksen malli (mestari-kisälli) toimii edelleen parhaiten, jos halutaan ottaa oppilaat aidosti huomioon yksilöinä – räätälöidä opetus juuri kullekin sopivaksi. Opettajan rooli ”kaikentietävänä mestarina” on kuitenkin muuttunut, tehtävämme on olla kanssakulkija, kokeneempi opas, oppimisen mahdollistaja. Jos oppilaat saavat kokemuksen omasta arvokkuudestaan oppijana ja soittajana, he toivottavasti osaavat antaa arvoa myös muille. Kun tuntee omat vahvuutensa, osaa iloita muiden vahvuuksista. Kun saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia työnteon kautta, osaa arvostaa myös muiden vaivannäköä ja osaamista. Ja jos materiaalisten arvojen ohi nousisivatkin henkiset arvot, eikö se osaltaan veisi maailmaa parempaan suuntaan?

Ehkä pianonsoitolla ei ratkaista ilmastonmuutosta. Valtioiden pitää pystyä yhdessä tekemään isoja päätöksiä. Mutta kuten Anttila toteaa: ”esteettinen herkkyys ja havaintokyky tukee ympäristöstä, toisista ihmisestä ja itsestään välittämistä. Se on taiteen voiman perusta.” Eikä soittaminen ole minusta yhtään huono tapa torjua ilmastonmuutosta.

IMG_1081

 

 

 

 

 

 

 

 

Anttilan ja Suomisen kirjaa voi tilata TÄÄLTÄ

Olennaisen äärellä

Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt musiikkiin liittyen paljon sellaista, mitä en soitonopettajaksi opiskellessani tullut edes ajatelleeksi. Olen tutkinut, kirjoittanut artikkeleita, toiminut esimiestehtävissä, osallistunut tapahtumien tuottamiseen, neuvotellut, ottanut selvää, tehnyt linjauksia, osallistunut valtakunnallisiin seminaareihin musiikkiopistoihin liittyen, laatinut opetussuunnitelmaa… Tämä kaikki on ollut antoisaa, mielenkiintoista ja opettavaista, eikä kaiken opitun arvoa varmasti vielä edes ymmärrä.

Takana on nyt noin kaksi kuukautta täysipäiväistä soitonopettajan työtä neljän vuoden hallintotyön jälkeen. Tuon neljän vuoden aikana opetin myös koko ajan, mutta nyt pääosa työstäni on opettamista. Ja se on ihanaa! Jokainen työpäivä pitää sisällään kohtaamisia nuorten soittajien kanssa musiikkia tehden, ja – niin kliseiseltä kuin lause saattaa vaikuttaakin – se on suuri etuoikeus.

Tutkijaminä on koko ajan läsnä. Miten oppilas oppii, miten eri tavoin kaikki oppivat, miten voin helpottaa oppimista, toimisiko jokin muu tapa paremmin, olisivatko hyvät opetuksen keinot monistettavissa? Teen tutkimustyötä työn ohessa oman aikatauluni mukaisesti, ilman apurahoja. Se tuo myös tietyn vapauden: tutkin, etsin ja toivottavasti löydän, mutta kiirettä ei ole.

Pianistiminäkin on löytynyt uudelleen. Hyppäsin hullunrohkeasti ottamaan vastaan haasteen soittaa orkesterin solistina. Nyt, kun pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että marraskuun konsertti saattaa sittenkin osaltani olla enemmän mahdollisuus kuin uhka, olen päässyt nauttimaan harjoittelusta. Oma harjoittelu ja itsensä tiukkaan paikkaan laittaminen tuo paljon myös opetustyöhön. Ehkä parasta on samassa veneessä olemisen tunne: me kaikki harjoittelemme päästäksemme tavoitteeseen.

Olen siis olennaisen – musiikin – äärellä. Musiikki on se syy, miksi minusta tuli minä, ja musiikin ansiosta saan tavata ihania nuoria ihmisiä työkseni ja ohjata heitä kohti yhteistä päämäärää, soittotaitoa. Opettajaminän, tutkijaminän ja pianistiminän rinnalle on muodostumassa myös vaikuttajaminä. Miten voisimme taata mahdollisimman monelle mahdollisuuden pitkäjänteiseen musiikin opiskeluun? Soittaminen ja laulaminen on hauskaa, mutta jonkin instrumentin käyttäminen itseilmaisuun vaatii myös vaivannäköä ja aikaa. Unelmani on, että jokainen suomalainen lapsi ja nuori pääsisi halutessaan opettelemaan soittamista ja laulamista ammattitaitoisen opettajan johdolla niin pitkälle kuin omat taidot ja kiinnostus riittävät. Miten tämä olisi mahdollista, siihen ei minulla ole vielä vastauksia. Ja vaikuttajaminä joutuu kyllä nyt odottamaan vielä hetken, kunhan oppikirjan kirjoittaminen opettajille, pianonsoiton alkeiskirjan tekeminen ja marraskuun konsertti ovat ohi…

Olen kiitollinen kaikille niille, jotka toimivat esimiehinä ja johtavat, pyrkivät vaikuttamaan ja pitävät tutkijoina ääntä. He mahdollistavat sen, että itse saan olla olennaisen äärellä joka päivä.

 

Kuvassa Yksisarvinen, joka on ollut mukana tunneilla. Hänelle on sävelletty laulu ja soitettu improvisaationa monta kehtolaulua. Lisäksi hänestä on piirretty kuvia. Tässä hän toimii harjoitteluapuna Lisztin pianokonserttoa työstäessä. Joskus opettajakin tarvitsee yksisarvisvoimaa.

Epäonnistumisen kulttuuri

”Matematiikan opettajan pitää luoda epäonnistumisen kulttuuri.” Näin kirjoitti opettaja ja väitöskirjatutkija Marika Toivola Uuden Suomen kolumnissa 7.9.. Toivolan väitöstutkimus käsittelee käänteistä oppimista. Kolumnissaan Marika Toivola nostaa esiin Carol Dweckin käsitteet growth mindset ja fixed mindset. Kasvun ajattelutapa (growth mindset) ohjaa uskomaan kehittymisen mahdollisuuksiin: taitoja voi kehittää lähes loputtomasti, ja epäonnistumisen voi nähdä mahdollisuutena kehittyä. Muuttumattomuuden ajattelutapa (fixed mindset) taas pohjautuu siihen, että ihminen on mitä on: jos on lahjakas, niin pärjää, ja epäonnistumista on vaikea sietää. Ajattelumallin syntymiseen vaikuttaa se, saako lapsi kiitosta lahjakkuudesta vai yrittämisestä.

Jos opettaja – Toivolan mukaan – katsoo oppimista jokaisen oppilaan edellytysten kannalta ja hänen toimintaansa ohjaa ajatus siitä, että jokaisella on oikeus oppimiseen, hänen velvollisuutensa on saada oppilas uskomaan kykyihinsä oppia. Toivola kirjoittaa matematiikan oppimisesta, mutta soitonopettajana ja tutkijana koen, että hänen koluminsa ajatukset voi siirtää myös soittotunnille. Yksilöopetuksessa on lisäksi luokkatilannetta paremmin mahdollista ottaa jokainen oppilas huomioon yksilönä, saada oppilas uskomaan omiin kykyihinsä ja käyttämään koko oppimispotentiaaliaan. Kun ollaan kahdenkeskisessä tilanteessa, opettajan ei tarvitse huomioida muita kuin läsnä oleva oppilas kaikkine oppimisen mahdollisuuksineen.

Onko jotain, mikä estäisi meitä musiikkiopistoissa ottamasta huomioon oppilas yksilönä ja uskomasta hänen kykyihinsä? Ehkä juuri suhtautuminen epäonnistumisiin voi lukita oppimisen. Jos oppilas oppii siihen, että hänen kykyihinsä uskotaan ja että epäonnistuminen (esimerkiksi huonosti mennyt esitys) on mahdollisuus oppia lisää, hän on valmis näkemään lisää vaivaa edistyäkseen. Jos oppilaan epäonnistuminen johtuukin siitä, että hän ei ole tarpeeksi ”musikaalinen” tai ”lahjakas” tai ”hyväkorvainen”, hänen ei ehkä kannata edes yrittää. Kuinka paljon opettajan työhön vaikuttaa se, millaiseksi hän kuvittelee oppilaan? Saako ”lahjakas” oppilas enemmän huomiota ja haasteita, oppiiko ”huonokorvainen” sen, ettei hänen edes kannata yrittää?

Soittotaito vaatii paljon toistoa, työtä ja epäonnistumisen sietämistä. Soitonopettaja voi ohjata oppilasta kasvun ajattelutapaan, jos hän uskoo jokaisen oppilaan kykyyn oppia. Ja jos pystymme oppilaitoksissa hyväksymään – kuten uuden opetussuunnitelman perusteissa sanotaan – oppimisen epäonnistumisen kautta.IMG_1312

Opsista

Tämä kulunut lukuvuosi on suomalaisissa taiteen perusopetusta antavissa oppilaitoksissa käytetty opetussuunnitelman työstämiseen. Monessa paikassa ollaan jo valmiita, omassa oppilaitoksessani työ on loppusuoralla. Minulle sopii hyvin se, että me tpo-toimijat olemme saaneet olla tekemässä omaa opsiamme koulumuodoista viimeisenä. Olemme voineet seurata muiden työtä ja keskustelua opetussuunnitelman ympärillä ja katsoa, ottaa parhaat ajatukset työmme tueksi ja verrata näkemyksiämme muiden näkemyksiin.

Hienoa on ollut myös seurata, kuinka suomalaisessa keskustelussa opetussuunnitelma saa julkista näkyvyyttä. Välillä kuitenkin tuntuu, että keskustelijat eivät ole lukeneet opetussuunnitelman perusteita vaan muodostaneet mielipiteensä julkisen keskustelun tai jostain kuulemansa koulutapauksen pohjalta. Haastavinta ops-työssä on ollut mielestäni se, että oikeasti lukee perustetekstiä ja suhteuttaa kaiken siihen, ei omiin kokemuksiinsa tai näkemyksiinsä. Opetussuunnitelma on kokonaisuus, yksi yksittäinen termi tai ajatus ei ole koko ops.

Hesingin Sanomissa oli artikkeli, jossa ruotsalaistutkija varoitti meitä toistamasta Ruotsin virheitä. KT, sivistystoimialan johtaja Mikko Saari pohtii yhteiskunnan muutosta ja sen vaikutusta kouluun hienossa blogitekstissään.

Koska väitöstutkimuksenikin tuloksena on se, kuinka motivaatio vie läpi sen kuuluisan harmaan kiven, Mikko Saaren tiivistys tuntui erityisen hyvältä: ”Oppiminen on tulen sytyttämistä, ei astian täyttämistä, sanotaan. Sanotaan myös, että voimme kyllä ohjata hevosen veden äärelle mutta emme saa sitä käskemällä koskaan juomaan vettä järvestä. Tästä on kysymys.”

Tulen sytyttämistä, sitä me teemme. Jokaisella soitto- ja laulutunnilla, muskarissa, soitinvalmennuksessa, orkesterissa, bändissä, kansanmusiikkiryhmässä, hahmotusaineiden tunneilla… Opetussuunnitelma ohjaa meitä tässä tulen sytyttämisessä ottamaan entistä paremmin huomioon sen maailman, jossa oppilaamme elävät. Ei siksi, että meidän on pakko vaan siksi, että se toimii: ihmisen huomioiminen kokonaisvaltaisena persoonana tämän omassa elämäntilanteessa mahdollistaa innostumisen ja oppimisen, omaan parhaaseensa pääsemisen.

IMG_1127Vaalitaan jokaista lasta ja nuorta kuin pientä kukkaa, joka tarvitsee suojaa ja ravintoa.

Miksi laulan

En tiedä miksi laulaa lintunen
ja miksi jyräjääpi ukkonen,
vaan itse tiedän siksi laulavani,
kun sävelehet soivat rinnassani. (J.H.Erkko)

Olen joskus miettinyt vastausta kysymykseen, mitä musiikki minulle merkitsee. On vaikea kuvailla jotain sellaista, joka on ollut läsnä koko elämäni ja on iso osa minua. Se on kuin hengittäminen: läsnä niin, ettei sitä edes huomaa, ja välttämätön elämiselle. Aika paljon sanottu, mutta eikö taide ole sitä? Jokin ihmisessä haluaa ilmaista, ihmetellä, kokea jotain itseä suurempaa. Ilman taidetta elämä olisi tyhjempää, taide on vapautta kokeilla, kyseenalaistaa, liikuttua.

Taiteen merkitystä yritetään mitata. Ja onhan musiikinopiskelulla lukematon määrä hyviä vaikutuksia oppimiseen, kuorolaulu on hyväksi terveydelle, taiteen hyvinvointivaikutuksia tutkitaan ja löydetään yhä enemmän. Me, jotka olemme eläneet taiteen kanssa suuren osan elämästämme, emme ihmettele näitä vaikutuksia. Taiteen tekeminen ja kokeminen ovat kuitenkin mittaamisen ulkopuolella.

Suomen kulttuurirahaston laajassa kyselyssä (2013) kartoitettiin suomalaisten suhdetta taiteeseen ja kulttuuriin. Taiteen tehtävistä yksimielisimmin tärkeänä pidettiin viihdytyksen ja lohdun tuomista arkeen. Korkealle tärkeydessä nousivat esteettisten kokemusten tuottaminen ja ihmisten yhdistäminen yhteisten kokemusten kautta sekä esimerkiksi yhteiskunnan epäkohtien kritisointi. Taloudellisen lisäarvon tuottaminen ei ollut suomalaisille tärkeää, sekin selvisi raportista. Linkki SKR:n sivuille TÄSSÄ

Taidetestaajat -hanke vie kahdeksasluokkalaisia kokemaan taidetta. Hankkeen seminaarissa 13.2.2018 saimme kuulla nuorten ajatuksia taiteesta ja sen kokemisesta. Seminaarissa nähdyt ja kuullut taide-esitykset, puheenvuorot ja nuorten kommentit muistuttivat minua jälleen siitä, miten tärkeää meidän aikuisten on pitää huolta siitä, että lapset ja nuoret pääsevät kokemaan ja tekemään taidetta. Taiteen äärellä eilen itkin, nauroin, huomasin ajattelevani toisin, koin jotain suurempaa. Ja tänäänkin aion laulaa, soittaa, kuunnella, lukea, kirjoittaa, katsoa. Siksi laulan, koska Mitä voin minä sille, jos maailma vain mulle se virsinä helkkää, jos rytmejä on ilot ihmisten ja surut on sointua pelkkää. Tämän soisin kaikille: että maailma näkyy väreinä jotka on pakko maalata, sanoina jotka on pakko kirjoittaa ja lukea, ilot ja surut muuttuvat tanssiksi, keramiikaksi, klovneriaksi, akrobatiaksi, teatteriksi. Että yhdessä tekeminen ja kokeminen auttaisivat meitä ymmärtämään itseämme, toisiamme ja maailmaa. Että jaksaisimme.

Laulajan laulu

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu.

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.

Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin –
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan,
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo –
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!

Eino Leino

IMG_1282

Turvassa

Turvallisuuden tunne on tärkeää oppimisessa. Erilaisissa tutkimuksissa on todettu (ks. lähteet), että oppilaat oppivat enemmän silloin, kun opettaja pystyy antamaan opetukselleen lämpimän ja myönteisen suhtautumisen leiman. Hyväksyvän ja positiivisen ilmapiirin luominen auttaa oppimista, tästä monella on varmasti myös arkikokemusta. Jos ilmapiiri luokassa ei herätä pelkoa, oppilaan on helpompi keskittyä siihen, mitä hänen pitäisi oppia. Oppilas uskaltaa myös kertoa, jos ei ymmärrä tai osaa jotain. Silloin opettajan on yksinkertaisesti helpompi auttaakin oppilasta. Ystävällinen ilmapiiri myös viestii oppilaalle, että opettaja uskoo hänen kykyihinsä.

Oppimiselle on olennaista, kuinka oppilas itse kokee oman kyvykkyytensä tehtävään verrattuna. Minäpystyvyyden (Bandura 1977) uskomukset vaikuttavat oppijan tietojen (taitojen) ja oppimiseen liittyvän toiminnan välisiin suhteisiin. Banduran teorian mukaan ihmisen odotukset omasta pystyvyydestään määrittävät sen, miten paljon hän näkee vaivaa tavoitteeseen pääsemiseksi ja kuinka kauan jaksaa yrittää vaikeuksien tullessa. Opettaja pystyy omalla toiminnallaan ja tekemillään pedagogisilla ratkaisuilla kehittämään oppilaan minäpystyvyyttä ja itseohjautuvuutta (Zimmerman, 2002).

Joskus taide nähdään elämää suurempana, lähes pyhänä. Esimerkiksi taidemusiikin harjoittamiseen liittyy tiedostamattomia myyttejä, jotka ovat juurtuneet syvälle ihmisen uskomusmaailmaan. Musiikin harjoittamisen kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt johtavat kertomaan myyttistä tarinaa, jolle yhteisön olemassaolo voidaan perustaa. Yksi myyttisen tarinan muoto on kuva sankarimuusikosta, jossa maineikas musiikkikasvattaja on nähnyt ylivertaisen lahjakkuuden, ja jonka huippuopettaja on sitten luotsannut kohti musiikillisia ihmetekoja. (Lehtonen 2004.)

Jos katseemme kohdistuu ainoastaan sankareihin ja taiteelliseen lopputulokseen, mitä meiltä jää näkemättä? Entä ne, jotka eivät maineikkaan opettajan (tai ohjaajan) avulla pääse parhaimpaansa vaan joutuvat kokemaan, etteivät riitä? Entä jos he olisivat pystyneet parempaan, jos heitä olisi ohjattu paremmin? Entä jos emme saa koskaan tiedää, mihin he olisivat pystyneet, koska he ovat luovuttaneet?

Oppiminen ja taiteen tekeminen vaativat molemmat kokemusta siitä, että on turvassa. Siispä taiteen opetuksessa on erityisen tärkeää, että oppimisympäristö on psyykkisesti turvallinen. On oltava lupa kysyä, erehtyä, epäonnistua. Koska sitähän taide on: elämää. Se on enemmän kuin perinteet ja myytit, enemmän kuin kriitikoiden ylistämä lopputulos tai oleminen osana pianistien sukupuuta (tai muuta mestari-kisälli-ketjua). Se on yllättävä, arvaamaton, kipeä, rosoinen ja silti rakas, kuin elämä itse. Kun sitä saa tehdä ja opiskella turvassa, se voi olla myös elämää suurempaa.

LÄHTEET:

Bandura, A. 1977. Self-efficacy: toward a unified theory of behavioral change. Psychological Review 84 (2), 191-215.

Good, T. L. & Brophy, J. E. 1978. Looking in classrooms. (2. painos.) New York: Harper & Row.

Laursen, P.F. 2006. Aito opettaja: opas autenttiseen opettajuuteen. Suomentaja Kimmo Kontturi. Helsinki: Finn Lectura.

Lehtonen, K. 2004. Maan korvessa kulkevi… Johdatus postmoderniin musiikkipedagogiikkaan. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja B: 73.

Ryans, D. G. 1960. Chararteristics of teachers: their description, comparison and appraisal: a research study. American Council of Education.

Omalla polulla

Kun menin ensimmäiselle soittotunnilleni muutamaa kuukautta alle viisivuotiaana, halusin oppia soittamaan Ukko Nooan. Suzuki-menetelmällä alkanut opetus ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle Carl Mikael Bellmannin klassikkosävelmästä vaan metodin mukaisesti Tuiki tuiki tähtönen -variaatioilla. Se polku, jota lähdin silloin kulkemaan, johti musiikin ammattilaiseksi ja soitonopettajaksi, ja lopulta tutkimaan oppimista.

Musiikkiopistoaikana kuljin polkua, joka oli selkeästi eteeni asetettu. Tutkinnot, ohjelmisto, esiintyminen, teoriatunnit, kaikki opettajan ohjauksessa tasolta toiselle edeten. Sain vaikuttaa ohjelmistoon: kuuntelin erilaisia vaihtoehtoja sonaateista ja sain valita niistä mieluisimman. Kaikki oli järjestelmällistä, ja johti kannaltani hyvään tulokseen: sain sellaisen soittotaidon, jolla pystyi pyrkimään musiikin ammattiopintoihin.

Opin kuitenkin myös muuta. Opin, että musiikin ammattilaisuus on soitto-opintojen korkein päämäärä, taide on pyhää, ja että koskaan et ole riittävä. Moni onkin lopettanut musiikkiopisto-opintonsa kesken ja kokenut olevansa epäkelpo. Tarjolla on pitkään ollut yksi polku: suuntautuminen huippusuorituksiin oman instrumentin hallinnassa.

Ensi elokuussa käyttöön otettava opetussuunnitelma antaa enemmän mahdollisuuksia oman polun valintaan. Oppilaan mahdollisuus vaikuttaa omiin opintoihin on nähty myös ongelmana: kuinka pieni oppilas voi itse asettaa omat tavoitteensa? Jätetäänkö oppilaat oman onnensa nojaan? Meneekö oppilas siitä, mistä aita on matalin? Miten käy etenemisen, jos soittaa vain lempimusiikkiaan?

Opetussuunnitelman perusteissa ei kuitenkaan oleteta, että oppilas osaa kaiken heti itse, esimerkiksi asettaa itse tavoitteensa. Opettajat toimivat ohjaajina, kuin taidenäyttelyn oppaina, opettajat opettavat tavoitteiden asettamista. Oppilas ei voi tietää, mitä kaikkea upeaa hän voi oppia, siihen tarvitaan opettajaa. Mutta jos oppilas ei itse saa vaikuttaa omaan oppimiseensa, hän ei omista omaa soittajan polkuaan. Sillä, että saa itse vaikuttaa, on valtava vaikutus motivaatiolle, ja motivaatio on esimerkiksi oman tutkimukseni mukaan merkittävin tekijä oppimisessa. Jopa lukivaikeuksinen oppilas pystyy soittamaan ammattitutkintotasoisia kappaleita, jos haluaa. Läpi harmaan kiven mennään vahvan motivaation avulla.

Opettajan rooli ei siis pienene, vaan kasvaa. Kahdenkeskisessä opetustilanteessa soiton- ja laulunopettajalla on mahdollisuus tutustua oppilaaseen, jakaa yhteisiä kokemuksia ja avata oppilaalle uusia musiikillisia maailmoita. Jos opettaja ei ole aidosti kiinnostunut oppilaan maailmasta, vuorovaikutus jää pinnalliseksi. Tutkimuksessani mukana olleen oppilaan sanoin: ”…jotenki sä olit kiinnostuneempi minusta persoonana, eikä et mä oon pelkkä oppilas, työ”.

Jos minua ei olisi ohjattu klassisen musiikin polulle, olisin varmasti tehnyt musiikkia jollain tavoin, se on niin vahva osa minua. Jos klassisen pianomusiikin maailmaa ei olisi avattu niin kuin se tehtiin, olisin monta kokemusta köyhempi. Me opettajat saamme yhä jakaa omaa rakkauttamme musiikkiin oppilaille, tutustuttaa heidät musiikin ihmeisiin. Samalla saamme tutustua oppilaiden musiikkiin, ja rikastuttaa omaa maailmaamme. Voimme opettajina saatella oppilaat heidän omille poluilleen, tarjoamalla mahdollisuuksia, aidosti kuuntelemalla ja oppilaan valinnat hyväksymällä.

Läpi harmaan kiven.jpg

Kuva: Läpi harmaan kiven (Kirjasta Kurjet palaava vielä, Reuna 2018)

Kohti maailman parasta musiikkiopistoa

Suomalainen musiikkioppilaitosjärjestelmä on ainutlaatuinen ja ihailtu. Kansainvälisesti katsottuna pitkät ja oppilaan edistymisen myötä pitenevät soittotunnit, hyvin koulutetut ja täydennyskoulutusmyönteiset opettajat sekä yhteiskunnan vahva tuki ovat osaltaan olleet mukana luomassa sitä suomalaista musiikki-ihmettä, jota ihmetellään maailmalla. Myös suomalainen peruskoulu on ollut ihailun kohteena. Molemmissa järjestelmissä on myös sellaisia puolia, jotka eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Menneinä vuosina moni musiikkiopistolainen on lopettanut opintonsa kesken kokien olevansa jollain tavoin epäonnistunut, ja peruskoulu ei enää tasaa varallisuus- tai luokkaeroja kuten ennen. Eikä mikään ole koskaan niin hyvä, etteikö se voisi toimia vielä paremmin. Maailma ja lapset sen mukana muuttuvat, musiikkiopiston ja koulun on oltava mukana tässä muutoksessa. Uusi tutkimustieto myös haastaa vanhat toimintatavat ja näkemykset – ehkä se, miten olemme aiemmin toimineet ei olekaan paras mahdollinen tapa toimia.

Peruskoulufoorumin (lue lisää TÄSTÄ) tutkija- ja asiantuntijaryhmän esittämät linjaukset (linkki TÄSSÄ) kannattaa meidän musiikkioppilaitoksissa toimivienkin lukea. Toki toimintaympäristöt ovat erilaiset, mutta samoista lapsista ja nuorista on kysymys. Linjauksia lukiessa huomaa nyökyttelevänsä monessa kohtaa: juuri tähän meidänkin tulisi pyrkiä. Erityisesti minua kosketti lause jonka käännän koskemaan meitä soiton- ja laulunopetuksen ammattilaisia: Musiikkiopistossa tulee pitää huolta jokaisesta oppilaasta.

Huolenpito oppilaasta on hänen potentiaalinsa näkemistä ja kykyä ohjata tätä parhaaseen osaamiseensa. Oppilaalla pitää olla mahdollista tuntea itsensä arvokkaaksi osaksi musiikkiopistoa, hänen täytyy saada tukea oppimiselleen ja onnistumisen kokemuksia. Peruskoulufoorumin linjauksissa mainitut yksilölliset oppimispolut ovat juuri musiikkiopistoissa mahdollisia instrumenttituntien kahdenkeskisen opetustilanteen vuoksi. Meillä on mahdollista räätälöidä opetusta oppilaan mukaan ja siten huomioida sekä erityisen nopeat ja innokkaat että hitaammin etenevät tai niin sanotut erilaiset oppijat.

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen kirjoitti blogissaan 16.2., että jokainen peruskoulu on paras koulu. Myös jokainen musiikkiopisto on paras opisto, jos vain päätämme niin. Olli-Pekka Heinosta lainaten (musiikkiopistomaailmaan muokattuna):

”Yhdenvertaisuus sekä yksilön että koulutusjärjestelmän tasolla voidaan saavuttaa systemaattisella kehittämistyöllä ja kaikkien sitoutumisella siihen. Yhdenvertaisuutta ja kehittämistä tukee opetussuunnitelman perusteiden mukainen opetuksen järjestäminen. Maailman parhaassa musiikkiopistossa kaikilla on kehittävä työote.

Musiikkiopistossa tuetaan oppilaiden hyvinvointia ja oppimista siten, että jokainen voi kasvaa potentiaaliinsa. Oppilaiden hyvinvointi ja laadukkaat oppimistulokset ovat riippuvaisia toisistaan. Turvaamalla hyvinvointi ja oppimisen yhdenvertainen laadukkuus saavutetaan koulutuksellinen tasa-arvo. Myös opettajien hyvinvoinnilla on yhteys parempaan pedagogiikkaan ja parempiin oppimistuloksiin.”

Tutkimukseen ja opettajien täydennyskoulutukseen satsaamalla ja oppilaslähtöisellä, aitoa kohtaamista sekä välittävää ja kunnioittavaa vuorovaikutusta korostavassa toimintakulttuurissa toimien meillä on käsissämme maailman paras musiikkiopisto.

IMG_1091