Kun siihen pystyy kuitenkin

Kun olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, äitini soitti musiikkiopistolle ja kysyi, mitä heillä olisi tarjolla lapselle, joka laulaa koko ajan. Aloitin samana syksynä pianonsoiton opiskelun Pohjois-Kymen musiikkiopistossa, ja sille tielle jäin. Minusta tuli soitonopettaja, ja nuorena opettajana havaitsin pian, että tarvitsen lisää työkaluja voidakseni auttaa oppilaita. Opiskelin erityispedagogiikkaa avoimessa yliopistossa, hain musiikkikasvatuksen maisteriohjelmaan ja valmistuin filosofian maisteriksi. Gradussani käsittelin lukivaikeuksisen pianonsoittajan oppimisen vaikeuksia. Kiinnostuin aiheesta lisää, ja väittelin lokakuussa 2017 tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta aiheenani oppimisen vaikeudet pianonsoiton opiskelussa.

Sain vanhemmiltani lahjan. He kuljettivat ja kannustivat, patistivat harjoittelemaan, tulivat kuuntelemaan jokaista esiintymistäni. Tämä lahja on kantanut ja kantaa yhä, suurempaa lahjaa on vaikea kuvitella. Kiitos teille, äiti ja isä!

Rakastan opettamista, musiikkia, tutkimista. Rakastan myös kirjoittamista ja lukemista. Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni näistä elämän tärkeistä asioista. Tutkijana koen tärkeäksi kirjoittaa opettamisen ja tutkimuksen rajapinnassa, tuoda tutkijan havaintoja mukaan keskusteluun musiikinopetuksesta. Opettajana haluan nostaa esiin opetuksen tärkeitä teemoja, muusikkona toivon voivani kertoa soittamisesta ja laulamisesta – vaikka musiikista kirjoittaminen onkin vaikeaa – helpompi olisi kertoa asiat musiikilla.

Kun siihen pystyy kuitenkin, ei oo mitään järkee olla tekemättä. Näin lausui eräs tutkimuksessani mukana ollut nuori. Tähän uskon sekä opettajana, tutkijana, muusikkona että kirjoittajana. Kiitos, että haluat olla mukana!

IMG_1338
Kuva kirjasta: Kurjet palaavat vielä (Reuna 2018).

 

Luovuus, rohkeus ja turvallisuus

Astuin viime viikolla reippaan askeleen pois mukavuusalueeltani. Sain pyynnön sanoittaa ja säveltää isänpäivätervehdys, aikaa kaksi päivää. Diiliin kuului myös laulun esittäminen videolle, joka sitten ladattaisiin YouTubeen kaiken kansan kuultavaksi. Pyyntö tuli kuin vastauksena pohdintoihini, olin miettinyt jo jonkin aikaa, miten saisin enemmän aikaa tehdä lauluja, tai mistä edes aloittaisin. Nyt ei tarvinnut miettiä, sekä aihe että aikataulu annettiin.

Olisin voinut kieltäytyä. Sanoa, että näin nopeasti ei voi syntyä hyvää laulua. Turvallisempaa olisi ollut kirjoittaa pelkkä runo ja lausua se. Laulussa on jotain enemmän, ehkä koulutuksen mukanaan tuomaa taakkaa, ehkä jotain ”suutari pysyköön lestissään” -ajattelua, arvioinnin kohteeksi asettumisen pelkoa. Sanoin, että runo syntyy varmasti, laulusta en ole varma, mutta yritän. Hyppäsin, tietämättä minne.

Luovuudesta kirjoittaminen on vaikeaa jo siksikin, että tutkijoilla itselläänkin tuntuu olevan vaikeutta määritellä edes sitä, kuka on luovuustutkija (Chan 2013). Klausen (2013) viittaa omaan määritelmäänsä, jonka mukaan luovuus on sellaisten uusien ideoiden (tai asioiden) tuottamista, jotka ovat sekä uusia että käytännöllisiä tai merkityksellisiä. Koskennurmi-Sivonen ja Seitamaa-Hakkarainen viittaavat Stenbergin ja Lubartin määrittelyyn: Luovuus on kyky tuottaa työ, joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva). Luovuuteen liittyy uuden ja omaperäisen, mutta myös käytännöllisen ja merkityksellisyyden näkökulmat. Luovuus ei ole vain ”neroille”, neromyytti itsessään vaatii kriittistä tarkastelua (Koskinen 2006). Luovuutta voi olla säveltäminen, kirjoittaminen, maalaaminen, mutta myös tuotekehittely tai käsityön tekeminen. Luovuus voidaan nähdä ekologisena prosessina, joka puhkeaa kukkaan resurssien ja kannustuksen lannoittamana (Koskennurmi-Sivonen & Seitamaa-Hakkarainen).

Tein laulun, esitin, uskalsin. Opin muutaman asian. Ensinnäkin, jos ei yritä, ei voi epäonnistua, mutta ei kyllä onnistuakaan. On päätettävä, kumpaan suuntaan lähtee; kohti mahdollisuutta onnistua vai pelon sanelemaa paikoilleen jäämistä. Toiseksi, luovuutta ei voi pakottaa, mutta se tottelee työtä. Tämän toki tiesin, mutta tulipahan taas muistutus siitä. Kolmanneksi, luovaa prosessia auttaa, kun sille on rajat. Tällä kertaa aihe ja aikataulu. Neljänneksi, riittävän hyvä on tarpeeksi. Täydellistä jos odottaa, saa odottaa ikuisesti. Ja viimeiseksi, luovuus tarvitsee rohkaisua. Sain ennen videon julkaisemista viestejä, että laulu kosketti. Tiesin tehneeni jotain oikein. Tällä rohkaisulla uskalsin antaa asian olla sitä enempää murehtimatta, ja laulun alkaa elää omaa elämäänsä.

Me voimme tappaa luovuuden toisistamme. ”Ei noin voi tehdä”, ”Ei tuo ole riittävän hyvää”, ”Kuka oikein luulet olevasi”, ”Ei tuosta mitään tule”. Ehkä näiden lauseiden takana on pelko. Ehkä kateus. Jos tuo toinen uskaltaa tehdä kaikkea sitä, mistä olen itse haaveillut, mitä minulle jää? Jos jatkuvasti ruokkii tarinaa siitä, ettei voi tehdä jotain koska a) tai b) tai c), ja joku toinen tekeekin siitä huolimatta, putoaako tarinaltani pohja? Ja kuka sitten olen?

Olen ollut aika rohkea ennenkin, kodin peruja lienee usko siihen, että on mahdollista onnistua, kunhan uskaltaa yrittää. Sairauden mukana tuli lisähippunen siihen päälle vielä. Jos ei nyt, niin milloin? Huomisesta ei voi tietää, siksi kannattaa hypätä juuri nyt. Ja rohkaista myös muita hyppäämään.

Isien lisäksi tämä laulu on omistettu kaikille niille, jotka auttavat näkemään kauemmas, hyppäämään ja lentämään.

Lähteet:

Chan, J. (2013). Researching creativity and creativity research. Teoksessa T. Kerry & J. Chan. Handbook of research on creativity (s. 21-32). Cheltenham: Edward Elgar.

Klausen, S. H. (2013). Sources and conditions of scientific creativity. Teoksessa Kerr, T.y & Chan, J. Handbook of research on creativity (s. 33-47). Cheltenham: Edward Elgar.

Koskennurmi-Sivonen, R. & Seitamaa-Hakkarainen, P. Teoriaa luovuudesta. Saatavissa: http://www.mlab.uiah.fi/polut/Luovuus/teoria_luovuus.html

Koskinen, T. (2006) .Neroiksi ei synnytä, neroiksi tullaan. Teoksessa: Koskinen, T.  (Toim.). Kirjoituksia neroudesta – myytit kultit, persoonat. Tampere: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tuleehan kevät

Suomi on elänyt virallisessa poikkeustilassa nyt vajaan viikon. Etsimme uusia tapoja olla yhdessä, vaikka yritämme pitää fyysistä etäisyyttä. Moni on menettänyt toimeentulonsa, moni pelkää työnsä puolesta. Moni pelkää töissä, on niin paljon heitä, jotka eivät voi eristäytyä kotiin. Moni pelkää kotona, on niin paljon sellaisia koteja, joissa ei ole turvallista olla. Media on täynnä informaatiota ja disinformaatiota, on pelkoa ja pelon lietsontaa, on tarinoita toisten auttamisesta ja yhteisöllisyydestä.

Oma poikkeustilani alkoi syyskuussa, kun löysin patin oikeasta rinnastani. Alkushokin jälkeen ja hoitojunaan päästyäni en ole enää huolissani. Niin paljon tämä kuitenkin on vienyt voimavaroja, että blogin kirjoittaminen on jäänyt lähes kokonaan. Tänään on kuitenkin hyvä päivä kirjoittaa, vaikka kynnys aloittamiseen nousikin tauon aikana. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on hyvä päivä kirjoittaa.

Kun olen opetellut elämään eristyksissä sairauteni vuoksi, olen tajunnut, kuinka paljon kulttuuri eri muodoissa myös katselijana ja kuuntelijana on osa minua. Kun ei ole voinutkaan lähteä teatteriin, konserttiin tai oopperaan, huomasi kaipaavansa niitä enemmän kuin oli luullutkaan. Piti valikoida tarkkaan, missä kävi, ja jokainen kerta oli juhlaa. Kun tämä meidät kaikki uuteen tilanteeseen laittanut COVID-19 alkoi levitä, eristäydyin kokonaan. Ei enää edes käyntejä kirjakaupassa tai kirjastossa, ei edes pieniä konsertteja tai keikkoja, taidenäyttelyitä tai kirjailijahaastatteluita. Ja nyt me kaikki elämme tätä poikkeustilaa.

Nyt, kun olemme enemmän tai vähemmän eristäytyneitä, on tärkeä pitää yllä toivoa. Yhteyksiä toisiin erilaisin tavoin. Ja on tärkeä saada myös muuta ajateltavaa kuin virus ja huoli. Taide, kulttuuri, voi antaa keidashetkiä, luoda perspektiiviä, viedä matkalle omalla kotisohvalla. Omassa poikkeustilassani olen kuunnellut hitailla metsäkävelyillä äänikirjoja ja kotona lukenut paljon enemmän erilaista kirjallisuutta kuin vuosiin. Olen kuunnellut musiikkia kun oma musisointi on jäänyt vähemmälle. Seurannut erilaisia tapahtumia etänä, opetellut uusia tapoja ja elvyttänyt vanhoja. Sivusta katsellen olen tuntenut ylpeyttä kaikista niistä opettajista, jotka ovat tyhjästä ja toisiaan tukien luoneet etäopetustapoja ja mahdollistaneet myös taiteen opetuksen verkon kautta.

Moni kulttuurialan työntekijä on nyt pulassa. Pulassa on moni muukin, sen tiedän, ja tarvitsemme kaikki sekä toisiamme että yhteiskuntaa selvitäksemme tästä. Pidetään huoli toisistamme, keksitään tapoja auttaa. Nautitaan taiteesta sen eri muodoissa, liikutaan luonnossa – riittävän etäisyyden päässä muista. Kevät tulee, elämä voittaa.

Kukat

 

Perustyön äärellä

Opettaja-lehdessä 5.12. julkaistiin opettaja Arno Kotron ja kasvatustieteen professori Leena Krokforsin haastatteluihin perustuva artikkeli Kunnianpalautus opettajan perustyölle, jossa haastateltavat toivat esiin viisi näkökulmaa siihen, mitkä asiat ovat opettajan työn ytimessä muuttuvassakin toimintaympäristössä. Kirjailijanakin tunnettu Kotro toimii lukion opettajana ja Krokfors työskentelee opettajankoulutuksen professorina Helsingin yliopistossa. Haastateltavien näkökulma opettajan työhön on vahvasti perusopetuksen ja lukiokoulutuksen opettajuudessa, siksi halusin pohtia heidän esiin nostamiaan asioita taiteen perusopetuksen kentällä.

1. Tutkimusperustainen koulutus

Krokfors toteaa, että tutkimusperustaisuus on ehkä se ydin, joka erottaa suomalaisen opettajankoulutuksen monen muun maan koulutuksesta. Tutkimusperustaisuudella on pidempi perinne perusopetuksen ja lukio-opetuksen kuin taiteen perusopetuksen kentällä. Soiton- ja laulunopetus on perustunut vahvasti perinteeseen, ja erityisesti oman instrumentin hallinnan opettamiseen tietyssä jatkumossa. Kirjallisuutta on ollut paljon erilaisista metodeista, eri instrumentin haasteista (puhtaus, pedaalin käyttö, sormitukset jne.) tai vaikkapa opetustaidosta (miten oppilas parhaiten omaksuu insrumentin hallinnan) , mutta varsinaista tutkimustietoa soiton- ja laulunopetukseen on ollut tarjolla vasta viime aikoina.

Tätä uutta tutkimustietoa toivottavasti ja todennäköisesti käytetään uusien opettajien kouluttamisessa taiteen perusopetuksen kentälle. Täydennyskoulutusta jo opetustyössä toimiville tarvitaan myös, ja ymmärtääkseni sitä tarjotaan oppilaitoksissa laajasti. Paljon jää myös opettajien oman kiinnostuksen varaan. Olemme tottuneet hankkimaan lisää tietoa ja taitoa oman kiinnostuksemme mukaan esimerkiksi eri soitto- tai laulutyyleihin tai tiettyyn metodiin liittyen. Kuinka pysymme perillä siitä, mitä tieteellistä tutkimusta on omalla alallamme olemassa ja mikä siinä on uutta tai relevanttia? Meidän on syytä kuunnella, kun tätä uutta tietoa tarjotaan ja kehittää tapoja tuoda uutta tutkimustietoa helposti saataville. Se, kuinka sitten haluamme tätä tietoa ottaa vastaan ja käyttää, jää omalle vastuullemme.

2. Pedagoginen vapaus

Krokfors korostaa Suomessa vallitsevaa pedagogista vapautta. Hänen mukaansa monessa maassa opettajat ovat ikään kuin teknisiä osia kokonaisuudessa, jossa he toteuttavat yksityiskohtaisia opetussuunnitelmia. Suomalaiseen opetussuunnitelma-ajatteluun kuuluu se, että opettajiin luotetaan. Tästä syystä esimerkiksi uudet Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmat ovat väljiä ja ovat antaneet paljon vapautta paikalliseen opetussuunnitelmatyöhön. Se, kuinka paljon vapautta opettaja saa oman työnsä tekemiseen, riippuu siitä, kuinka paikalliset opetussuunnitelmat on laadittu. Koska olemme tottuneet ohjelmistoluetteloihin ja tarkkoihin soitettavien/laulettavien kappaleiden määrään tasosuorituksia suunnitellessamme, tämä vapaus ja väljyys saattaa tuntua haastavalta. Meidän on kuitenkin, jos haluamme pitää kiinni pedagogisesta vapaudesta, uskallettava luottaa itseemme ja yhteisöömme etsiessämme jokaiselle oppilaalle parhaiten sopivaa oppimispolkua, johon uusi opetussuunnitelma meitä vahvasti ohjaa.

Kotro on huolissaan siitä, että liiallinen digi-intoilu rajoittaa opettajan autonomiaa. Jos opettajien on tietyissä kunnissa käytettävä juuri tiettyjä sovelluksia tai jos teknologian käytölle asetetaan tietyt tavoiteprosentit, se todellakin rajoittaa mahdollisuuksia käyttää opettajan omia vahvuuksia ja kohtaamiseen perustuvaa opetusta. Taiteen perusopetuksesta suuri osa on kahdenkeskistä, jolloin kohtaaminen ja musiikin äärellä oleminen on luontevaa, ja teknologia on väline muun välineistön joukossa. Tiedän, että monissa musiikkioppilaitoksissa myös opetusryhmät ovat pienempia kuin esimerkiksi perusopetuksen puolella, joten kohtaamiselle on tilaa ja teknologia voi parhaimmillaan tukea tätä. En ole kuullut musiikkiopistoista, joissa olisi määrätty opettajia käyttämään opetuksessaan teknologiaa tietyllä tavalla. Se, että erilaiset oppilashallintojärjestelmät ja esimerkiksi niiden kautta annettava kirjallinen palaute tulevat osaksi työtämme, kuuluu tietoyhteiskuntaan. Perusopetuksen ja lukion opettajat ovat tätä työtä tehneet jo kauan. On kuitenkin muistettava, että voimme tehdä erilaisista teknisistä ratkaisuista tai esimerkiksi palautteen kirjaamisesta vaikeaa ja työlästä, jos emme pidä mielessä työn ydintä: mitä hyötyä tästä kaikesta on oppimiselle ja oppilaalle.

3. Opetussuunnitelman noudattaminen

Kotro toteaa, että opetustyön perusluonne on edelleen esimerkiksi peruskoulussa ja lukiossa sellainen, että opettaja on aikuinen, joka hyvässä vuorovaikutuksessa nuorten kanssa opettaa heille opetussuunnitelmassa määrättyjä asioita. Työn perusluonne myös taiteen perusopetuksessa on tämä. Aikuinen, opettaja, on kokeneempi ja koulutuksensa myötä myös tietää enemmän kuin oppilas. Se, että oppilas saa asettaa omia tavoitteitaan, edistää tutkimustiedon valossa oppimista. Opettaja pystyy kuitenkin avaamaan oppilaalle sellaisia maailmoja, joista tämä ei voi olla tietoinen eikä vielä tunne. Kotron mainitsema hyvä vuorovaikutus syntyy siitä, että opettaja kuuntelee oppilasta ja tämän ajatuksia – kohtaa oppilaan ihmisenä – ja pyrkii sitten etsimään niitä keinoja, joilla oppilas oppii ja innostuu opetussuunnitelman antamissa väljissä raameissa.

Kotro mainitsee opettajuuden uhkana opetussuunnitelmiin liittyen nopean muutostahdin, ja ainakin näin lukiolaisen äitinä on pakko hämmästellä sitä vauhtia, jolla uusi opetussuunnitelma on lukioihin tulossa, kun edellisen mukaan on vasta opiskeltu muutama vuosi. Taiteen perusopetuksen edelliset opetussuunnitelman perusteet ovat vuodelta 2002, joten meillä ei muutos ole niin nopeaa kuin muissa koulumudoissa. En usko, että uusia perusteita myöskään ollaan antamassa samaan tahtiin kuin lukiossa. Kuitenkin jokaisessa oppilaitoksessa oma, paikallinen opetussuunnitelma elää, niin kuin sen on tarkoituskin. Parin vuoden välein on hyvä palata hyvin työstetyn opsin äärelle pohtimaan, mikä toimii, mikä ei, ja mitä kannattaa muuttaa. Tämä vaatii rohkeutta kokeilla, sietää erehdyksiä ja tahtoa korjata kurssia yhdessä.

Kuntien taloustilanne aiheuttaa myös taiteen perusopetuksen puolelle Krokforsin mainitsemia resurssivähennysten mukanaan tuomia ongelmia. Musiikkioppilaitoksissa käytössä oleva muun työn resurssi voidaan ohjata ajatteluun, luovuuteen ja työn kehittämiseen, kun esimerkiksi lautakuntatyö vähenee uuden opetussuunnitelman tuodessa uudenlaista ajattelua palautteen antamiseen ja osaamisen näyttämiseen. Monissa oppilatoksissa myös pääsytesteistä luopuminen vapauttaa resurssia kokeilemiseen ja yhteiseen oppimiseen.

4. Sivistäminen ja kasvattaminen

Sekä Kotro että Krokfors nostavat esiin sen, että sivistäminen on opettajuuden ydintä. Meillä on hieno suomalainen ja eurooppalainen musiikkiperinne, jonka asiantuntijoita musiikkioppilaitosten opettajat ovat. Tätä sivistystä saamme edelleen jakaa, kuitenkin ajassa kiinni ollen. En tarkoita ainoastaan erilaisten länsimaalaisten musiikkityylien kirjon laajenemista (rytmimusiikki ja kansanmusiikki perinteisen ”taidemusiikin” rinnalla) vaan kykyä nähdä kauemmas, oman perinteemme ulkopuolelle ja esimerkiksi kansanmusiikissamme niihin traditioihin, jotka ovat jääneet marginaaliin. Tarkoitan myös perinteemme kriittistä tarkastelua, josta esimerkkinä tämä Helsingin Sanomien artikkeli säveltäjien sukupuolijakaumasta (valitettavasti maksumuurin takana).

Kotro korostaa perusasioiden opettamisen tärkeyttä perusopetuksessa. Näin on mielestäni myös musiikkioppilaitoksissa. Jotta voi ilmaista itseään musiikilla, löytää oman äänensä, on saatava harjoitella perusasioita, siis soittamista ja laulamista. Se, että oppilas saa tehdä tätä omien kiinnostusten kohteidensa mukaisesti, kokea autonomiaa, parantaa sekä oppimista että siihen olennaisesti liittyvää motivaatioa.

Yhä nopeampia palkintoja tarjoava pelimaailma ja sosiaalisen median koukuttavuus asettavat meille haasteita mutta myös mahdollisuuksia kasvattajina. Me voimme opettaa pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä, kasvattaa musiikillisesti sivistyneitä ja tunteita musiikin avulla käsittelemään pystyviä lapsia ja nuoria.

5. Arvopohja

Kotron mielestä opettajan työn ydinarvoja ovat yhdenmukaisuus ja tasa-arvo. Hänen mukaansa se näkyy muun muassa opiskelijoiden tasapuolisena kohteluna. Ei anneta esimerkiksi persoonaan liittyvien tekijöiden ohjata arviointia, hän toteaa. Tähän opetussuunnitelman perusteet ohjaavat meitä myös taiteen perusopetuksessa. Krokfors ei halua eritellä tarkemmin eri arvoja tai eettisiä periaatteita, hänen mielestään opettajuuden ydinarvo palautuu korkeatasoiseen ammatilliseen sivistykseen.

Yhteinen arvopohja ohjaa kaikkia oppilaitoksessa toimivia samaan suuntaan. Tästä syystä arvoista on tärkeää keskustella yhdessä ja palata myös niihin vähintään silloin, kun opetussuunitelmaa päivitetään, mieluiten jatkuvasti. Arvojen tulee näkyä kaikessa opetustyössä, ja opetussuunnitelma perusteissa mainitut ihmisoikeuksien, tasa-arvon, yhdenvertaisuudenja kulttuurien moninaisuuden kunnioitus sekä käsitys jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta ja arvokkuudesta yksilönä ja yhteisöjen jäsenenä luovat vahvan perustan eettiselle ja jokaista oppilaitoksessa toimivaa kunnioittavalle yhteistyölle.

Lentoon lähdössä

Lentoon lähdössä – omille siiville nousemassa. Opettajuuden ydintä, tarjota eväitä ja laskea matkaan.

 

Itseohjautuvasti kohti omia tavoitteita

Opetussuunnitelmasta (lähinnä perusopetuksen) on keskusteltu julkisuudessa viime aikoina jälleen vilkkaasti (katso esim. Opetussuunnitelmasta tehty syntipukki koulujen ongelmille ; Professorit kertovat, mikä uudessa opetussuunnitelmassa meni pieleen ; Osa oppilaista on ihan pihalla ; Koulu aloitti huippumodernin opetuksen… ). Myös meillä taiteen perusopetuksessa on totuteltu viime lukuvuoden ajan uuteen opetussuunnitelmaan, jonka perusteet saimme työstettäväksi syyskuussa 2017 (TPO perusteet 2017). Olemme eläneet uuden opetussuunnitelman käytännön työn kanssa nyt yhden kokonaisen lukuvuoden, edellisen lukuvuoden elimme täysillä omia oppilaitoskohtaisia opetusuunnitelmiamme laatien.

Kun kirjoitin väitöskirjaani (Hasu 2017), tutustuin silloin voimassa olleeseen opetussuunnitelmaan ja tarkemmin sanottuna sen perusteisiin. Huomasin, että oikeastaan jokainen niistä oppilaslähtöisistä työtavoista, joiden näin toimivan oppimisen vaikeuksia omaavien oppilaiden kanssa, oli täysin mahdollinen käytettäväksi silloisen opetussuunnitelman puitteissa. Musiikkiopistojen käytännön työskentelytavat ja toimintakulttuuri vain ohjasivat helposti toimimaan huippusuoritusten perinteen (ks. Tuovila 2003) mukaisesti (oppilaan hyvä soitto/lauluesitys on opetuksen laadun tae, kärjistäen ilmaistuna). Jo edelliset, vuoden 2002 opetussuunnitelman perusteet, korostivat oppilaan aktiivista roolia ja mahdollisuutta asettaa omat tavoitteensa. Vuoden 2017 perusteet eivät siis muuttaneet oppimiskäsitystä tai käsitystä oppimisilmapiiristä yhtäkkiä radikaalisti johonkin suuntaan, yhdessä tekeminen ja oppiminen lisääntyivät kuitenkin perustetekstissä.

Helsingin Sanomissa 1.9. Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin asiantuntijat ottivat kantaa ops:n perusteisiin ja opetussuunnitelmaan liitettyyn kritiikkiin (Opetussuunnitelma on jätetty tietoisesti väljäksi). Kirjoittajat toteavat, että perusteet on vahvasti tutkimusperustainen, ja sitä luomassa on ollut suuri joukko tutkijoita, opettajia ja virkamiehiä. Näin on ymmärtääkseni ollut myös tpo:n perusteiden suhteen. Kun luin uusia perusteita voimassa olleeseen opetussuunnitelmaan perehtyneenä tutkijana, näin edessäni tilanteen, jossa on vain voittajia: sekä hitaammin etenevät että erityislahjakkaat sekä kaikki tässä välissä pääsevät omaan parhaaseen osaamiseensa, kun he saavat asettaa omat tavoitteensa ja edetä kohti niitä.

Omien tavoitteiden asettaminen ja oppilaan omien kiinnostuksen kohteiden huomioiminen eivät tarkoita oppilaan jättämistä oman onnensa nojaan. Kukaan oppilasta kunnioittava ja musiikkia rakastava pedagogi ei jätä oppilasta yksin tavoitteiden asettamisen ja oppimaan oppimisen kanssa. Miten oppilas voi tietää, mitä haluaa, jos hänelle ei avata koko sitä mahdollisuuksien maailmaa, joka musiikilla on hänelle tarjota? Myös oppimaan oppimista pitää opettaa ja opastaa oppilasta etsimään itselle sopivia työskentelytapoja. Meidän tehtävämme pedagogeina on johdattaa lapsia ja nuoria tutustumaan aina vain mielenkiintoisempiin uusiin maailmoihin, joihin he käyvät tuttujen sävelten ja omien toiveidensa kautta. Se tosin vaatii meiltä aitoa kiinnnostusta oppilaita ja heidän maailmaansa kohtaan. Se vaatii tahtoa ymmärtää oppilaita lähimmäisinä, joiden pyrkimykset ansaitsevat tukea ja kannustusta ja heidän asenteensa ja mielipiteensä on otettava vakavasti (Laursen 2016).

Aina kun opetussuunnitelmaa (perusopetuksen tai taiteen perusopetuksen) on julkisuudessa tai yksityisissä keskusteluissa moitittu milloin mistäkin älyttömyydestä, olen mielessäni (ja usein ääneenkin) kysynyt, puhutaanko nyt opetussuunnitelman perusteista vai oppilaitos- tai kuntakohtaisista opetussuunnitelmista. Se, että perusteet on jätetty väljiksi, on asettanut suuret vaatimukset paikallisten opsien laatijoille. Se asettaa vaatimuksia myös meille pedagogeille: koemmeko, että olemme oikeasti ymmärtäneet sen, mihin opetussuunnitelma meitä ohjaa. Uusissa (oppilaitos- ja kuntakohtaisissa) opetussuunnitelmissa on kuitenkin se hyvä puoli, että niiden ei ole tarkoitus olla kiveen hakattuja seuraavaksi viideksitoista vuodeksi, vaan ne ovat eläviä asiakirjoja. Opsia voi ja pitää päivittää saatujen kokemusten mukaan (perusteet huolellisesti lukien) niin usein kuin on tarvis. Kuten Karvin asiantuntijat toteavat artikkelissa: Pelottelun sijaan pitäisi keskustella siitä, mitä opetussuunnitelman onnistunut toteuttaminen kouluissa ja kunnissa vaatii. Sen sijaan että uudenlaiset oppimisen ympäristöt tyrmätään, pitäisi keskustella siitä, mikä niissä on toimivaa ja mikä kehitettävää.

Oppilailta ei uudessa opetussuunnitelmassa vaadita sellaista itseohjautuvuutta, johon he eivät pysty, vaan heitä ohjataan kohti sitä. Itse pedagogina nautin ja iloitsen mahdollisuudesta lähteä yhteiselle matkalle kohti jokaisen parasta osaamista. Itseohjautuvasti opettajan auttamana kohti omia tavoitteita.

Korret Sorsajoella3

Kuva Sorsajoelta Kouvolan Keltakankaalta.

 

 

 

Uusia alkuja

Rakastan syksyä. Selvyyden vuoksi on sanottava, että rakastan kovasti myös talvea, kevättä ja kesää. Mutta juuri nyt, tänään, syksyllä on minulle paljon asiaa. Luonto kypsyy, valmistautuu talveen, jakaa meille kesän aikana kasvattamiaan aarteita ja kirkkaassa väriloistossaan juhlii vielä kerran elämää ennen vaipumistaan lepoon.

Rakastan syksyä myös siksi, että koko elämäni ajan syksyyn on kuulunut uuden alku. Ensin koulussa, sitten opiskeluaikoina, myöhemmin työelämässä: uusi toimintavuosi tai lukuvuosi, aina elokuu on tuonut tullessaan uuden alun. Minulle uuden lukuvuoden alku on samanlainen kuin uuden vuoden vaihtuminen. On mahdollista aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Opettajantyössä oppilaiden tapaaminen kesän jälkeen on aina jännittävää. Koskaan ei tiedä, millaiseksi keväällä tuntemani ihminen on muuttunut kesän aikana. Joskus vastaani on tullut täysin uuden näköinen ja uudella tavalla puhuva nuori, joka kuitenkin lopulta on ollut jollain tavalla se sama ihminen, jolle toukokuussa toivotin hyvää kesää. Osa palaa saman näköisinä, mutta muuttunein mielin. Pitää kuunnella tarkasti, jotta varmasti ymmärrän, mitä tämä kanssani saman pianon äärellä istuva ihminen ajattelee. On niin helppo jatkaa siitä, mihin syksyllä jäätiin, mennä eteenpäin hienon oman suunnitelmani mukaan. Mutta ehkä se hitaammin oppiva, hiukan arka ja hiljainen oppilas onkin juuri päättänyt, että haluaa soittaa upeasti maailman hienointa musiikkia. Ja ehkä se reipas, ahkera ja aina kaikkeen valmis nuori soittaja haluaakin entistä enemmän päättää itse, mitä aikoo soittaa ja miksi. Ja haluan minä mitä tahansa, jokaisella oppilaalla on oikeus päättää, millainen soittaja hän haluaa olla juuri alkaneena uutena vuotena.

Ja sitten ovat kaikki ne uudet ihmiset, joihin saan syksyn alkaessa tutustua. Koko uusi lukuvuosi meillä on mahdollisuus tehdä ja oppia jotain yhdessä. Mahtavia tyyppejä tunti toisensa jälkeen, jokaisella omat ajatukset ja toiveet, omat tavoitteet. Voin ohjata, kertoa vaihtoehdoista, tutustuttaa sellaiseen, mistä eivät olleet kuulleetkaan, avata koko mahdollisuuksien maailman. Ja sitten he itse etsivät vuosien aikana oman tiensä. Oppilaan mahdollisuus asettaa omat tavoitteensa, olla aktiivinen toimija, luo meille joka viikko mahdollisuuden uuteen alkuun.

Uudet alut ovat tärkeitä. On mahtavaa saada innostua, suunnitella tulevaa ja katsoa eteenpäin. Pitää voida jättää taakseen menneet virheet ja epäonnistumiset, uskaltaa päästää irti niistä unelmista, jotka eivät toteutuneetkaan ja unelmoida uusia. Kun tajuaa, että joka päivä on mahdollista aloittaa uudelleen, kaikki on mahdollista. Se ei tarkoita, että hylkäisi kaiken entisen, vaan että hyväksyy sen. Katsoo, miten tähän on tultu, mitä menneestä voisi oppia, ja miten voi jatkaa.

Tänä syksynä alkoi uusi lukuvuosi suurimmaksi osaksi tuttujen ja muutaman uuden oppilaan kanssa. Kesällä ilmestyi toinen runokirjani, työn alla on kaksi erilaista oppikirjaa. Mielessä siintää dekkari, joulun alla ilmestyy novelli dekkaristien joulukalenterikirjassa. Aivot ovat täynnä ideoita. Ehkä juuri siksi uusi alku teemana puhuttelee. Ei tarvitse olla ainoastaan se, mikä on ollut kauan. Saa olla sitä kaikkea ja jotain uutta. Tähän tarvitaan rohkeutta ja rohkaisua. Lupaa olla oma itsensä. Lupaa lähteä lentoon.

Joutsenperhe2

Kuvassa joutsenperhe Kymijoella syksyllä 2018. Samoja Kymijoen joutsenia on myös runokirjani Karataan kannessa.

P.S. Jostain syystä kirjoittamisen kynnys nousi sitä mukaa, kun aikaa edellisestä tekstistä  oli. Miten löytää täydellinen aihe, mikä olisi niin tärkeää, että voisi aloittaa tauon jälkeen? Lopulta piti vain päättää ja kirjoittaa. Aloittaa uudestaan.

P.P.S. Ja sitten vielä pelko siitä, että teksti on naiivia, maailmoja syleilevää, naurettavan täynnä kliseisiä mielikuvia ja jotenkin vain väärää. Mutta ähäkutti omassa päässä asuva kriitikko, nyt painetaan Enteriä ja annetaan mennä!

 

100 minuuttia taidetta

Liityin mukaan Taiken (Taiteen edistämiskeskus) 100 minuuttia taidetta -kampanjaan. Rekisteröidyin ja ryhdyin innolla listaamaan taidekokemuksiani. Ajatuksena on saada taide mukaan osaksi jokaista päivää, tavoitteena joka viikolle 100 minuuttia taidekokemuksia osallistuen tai itse tehden. Kampanja haluaa painottaa jokaisen ihmisen oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin. Myös heillä, jotka tarvitsevat erityistä tukea tai ohjausta osallistumiseensa, tulee olla mahdollisuus olla kulttuurin ja taiteen äärellä 100 minuuttia viikossa, kampanjan sivuilla todetaan.

Alkuinnostuksen jälkeen kokemuksien kirjaaminen on unohtunut. Syynä on varmaankin osittain se, että rutiinia kirjaamiseen ei ole, ja siten se helposti jää. Toinen syy on se, että kirjattavaa olisi niin paljon. Ensimmäisellä kirjaamisviikolla saldoni oli seuraava:

Teatteriesityksen seuraaminen (Kouvolan Teatteri, Mustapukuinen nainen) 120 min
Klassisen laulumusiikin pianistina (omaa tekemistä) 60 min
Nuorten teatteriesityksen seuraaminen (Kallion lukio) 75 min
Klassista laulumusiikkia pianistin ominaisuudessa (omaa tekemistä) lisää 60 min
Omaa harjoittelua 45 min

Lisäksi äänikirjojen kuuntelua (Karo Hämäläinen: Yksin), soitonopettamista ja televisiosta konserttipätkiä. En vain ollut muistanut kirjata niitä ylös.

Kampanjan suurin anti itselleni on ollut nyt muutaman viikon perusteella sen tajuaminen, miten etuoikeutettu olen. Koska vanhempani ovat laulaneet ja lukeneet minulle pienestä asti, koska he laittoivat minut soittotunneille pienenä, koska he opettivat minut ja sisareni kuuntelemaan konsertteja, koska meillä soi kotona monenlainen musiikki, koska äiti ja isä kannustivat ja kustansivat ja kuljettivat vaivojaan säästämättä, olen kasvanut sisään maailmaan, jossa taide ja kulttuuri eivät ole normaalista elämästä erillisiä saarekkeita vaan osa jokaista päivää. Saan tehdä työtä kulttuurin parissa, saan johdattaa lapsia ja nuoria musiikin maailmaan, osaan etsiytyä oopperaan ja teatteriin, löydän TV:stä kulttuuritarjontaa, saan musisoida isäni, sisareni, lasteni ja ystävieni kanssa. Meillä ei ollut perinteinen ”kulttuurikoti”, vanhempani eivät syntyneet kultalusikka suussa, rahaa ei ole ollut tuhlattavaksi, mutta isä ja äiti halusivat tarjota meille lapsille mahdollisuuden harrastaa taidetta. Olen siitä heille kiitollinen, ja vaikka olen kiittänyt heitä ihan ääneenkin, taidanpa kiittää vielä kerran, kun seuraavan kerran olemme yhteydessä.

100 minuuttia taidetta -kampanja haluaa muistuttaa jokaisen ihmisen kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta. Näistä oikeuksista ja taiteen hyvinvointivaikutuksista voi lukea lisää TÄSTÄ . Meillä taiteen ja kulttuurin ammattilaisilla on sekä mahdollisuus että mielestäni velvollisuus huolehtia omalla tavallamme taiteen saavutettavuudesta. Kotikaupungissani Kouvolassa kulttuuritarjontaa on paljon, myös maksutonta ja helposti lähestyttävissä paikoissa kuten kirjastoissa ja kahviloissa. Kynnykseksi voi kuitenkin nousta paikalle pääseminen tai se, ettei edes saa tietoa tapahtumista. Kulttuuria viedään paljon myös hoitolaitoksiin, mutta ehkä moni kotona asuva tukea tarvitseva ei pääse taiteen äärelle lainkaan. Monta hienoa hanketta ja kokeilua on menossa, mutta kuinka saada taide olennaiseksi osaksi sosiaali- ja terveyssektorin toimintaa ja terveyden edistämistä niin, että se on osa arkipäivää, ei hanke tai kerran kuussa tapahtuva vierailu? Keväällä valittava eduskunta voi tehdä valinnan ottaa taide ja kulttuuri osaksi tulevaa sote-uudistusta. On uskallettava uskoa tutkimuksiin taiteen vaikutuksista (lisää voi lukea myös TÄSTÄ ) ja rohkeasti otettava kulttuuri osaksi sosiaali- ja terveyssektorin toimintaa. Taide on osa ihmisenä olemista, hyvää elämää. Se on jokaisen oikeus.

Katajanmarjat2

 

Taide, ilmasto ja muutos

IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin raportti lokakuun alussa (englanninkielinen tiivistelmä luettavissa TÄSTÄ) on saanut aikaan vilkkaan keskustelun ja moni miettii omia valintojaan niin liikkumisen, ruokailun kuin kuluttamisenkin suhteen. Asian mittakaava on niin suuri, että yksittäinen kuluttaja kokee kuitenkin helposti voimattomuutta sen edessä. Entä miten toimin kasvattajana, mikä on roolini soitonopettajana? Onko asiaan mahdollista vaikuttaa ylipäätään soittotunneilla, ja pitäisikö? Riittääkö, että kierrätämme, sammutamme valot kun lähdemme luokasta, pyrimme paperittomuuteen? Ja voimmeko oikeasti tehdä jotain?

Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa musiikkioppilaitoksetkin asetettiin pohtimaan näitä suuria kysymyksiä. Taiteen perusopetuksen yksi tehtävä on ”rakentaa kestävää tulevaisuutta taiteen keinoin”. Arvoperustassa mainitaan myös, että ”Taiteeseen sisältyvät esteettisyyden, eettisyyden ja ekologisuuden kysymykset ohjaavat pohtimaan, mikä elämässä on merkityksellistä ja arvokasta…. luodaan pohjaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävälle tulevaisuudelle.” Soitonopetus ei ole oma muusta opetuksesta erillinen saarekkeensa, vaan itse asiassa juuri taiteen tekemisessä ja opiskelemisessa on suuria mahdollisuuksia myös kestävän tulevaisuuden rakentamisen suhteen. Mutta miten tämä tehdään, ja onko se perusteltavissa?

ArtsEqual-ryhmässä toimivan Eeva Anttilan yhdessä Anniina Suomisen kanssa toimittamassa kirjassa pohditaan taiteen roolia maailman pelastamisessa – miten tuoda toivoa toivottomalta vaikuttaviin tilanteisiin. Eeva Anttila kertoo kirjan esittelyssä ArtsEqualin sivuilla seuraavaa:

”Miksemme kasvattaisi seuraavasta sukupolvesta taiteen ja kulttuurin tuottajia ja uudistajia sen sijaan, että teemme heistä massakulttuurin ja uusiutumattomien luonnonvarojen kuluttajia? Taiteen avulla voi ilmaista itseään, tutkia identiteettiään ja kokea merkityksellisyyttä ilman aineellista kuluttamista. Taide voi toimia vastavoimana markkinatalouden kulutushoukutuksille.”

Taiteen opetuksen mahdollisuus on siinä, että olemme lasten ja nuorten kanssa tekemässä yhdessä jotain sellaista, jota ei saa helposti ja nopeasti ostamalla. Taidon oppiminen vaatii harjoittelua, pikavoittoja ei ole. Taitava opettaja kuitenkin luo koko ajan onnistumisen kokemuksia ja soittaja saa kokea oppimisen iloa havaitessaan, että työnteko tuo tulosta. Taide itsessään antaa mahdollisuuden tunteiden tutkimiseen ja ilmaisuun, ja etenkin soitonopetuksen kahdenkeskisessä tilanteessa kaksi ihmistä on ainutlaatuisessa vuorovaikutuksessa musiikin äärellä.

Soitonopetus on muutoksessa, mutta samalla traditiomme on myös vahvuus ja mahdollisuus. Vanha kahdenkeskinen soitonopetuksen malli (mestari-kisälli) toimii edelleen parhaiten, jos halutaan ottaa oppilaat aidosti huomioon yksilöinä – räätälöidä opetus juuri kullekin sopivaksi. Opettajan rooli ”kaikentietävänä mestarina” on kuitenkin muuttunut, tehtävämme on olla kanssakulkija, kokeneempi opas, oppimisen mahdollistaja. Jos oppilaat saavat kokemuksen omasta arvokkuudestaan oppijana ja soittajana, he toivottavasti osaavat antaa arvoa myös muille. Kun tuntee omat vahvuutensa, osaa iloita muiden vahvuuksista. Kun saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia työnteon kautta, osaa arvostaa myös muiden vaivannäköä ja osaamista. Ja jos materiaalisten arvojen ohi nousisivatkin henkiset arvot, eikö se osaltaan veisi maailmaa parempaan suuntaan?

Ehkä pianonsoitolla ei ratkaista ilmastonmuutosta. Valtioiden pitää pystyä yhdessä tekemään isoja päätöksiä. Mutta kuten Anttila toteaa: ”esteettinen herkkyys ja havaintokyky tukee ympäristöstä, toisista ihmisestä ja itsestään välittämistä. Se on taiteen voiman perusta.” Eikä soittaminen ole minusta yhtään huono tapa torjua ilmastonmuutosta.

IMG_1081

 

 

 

 

 

 

 

 

Anttilan ja Suomisen kirjaa voi tilata TÄÄLTÄ

Olennaisen äärellä

Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt musiikkiin liittyen paljon sellaista, mitä en soitonopettajaksi opiskellessani tullut edes ajatelleeksi. Olen tutkinut, kirjoittanut artikkeleita, toiminut esimiestehtävissä, osallistunut tapahtumien tuottamiseen, neuvotellut, ottanut selvää, tehnyt linjauksia, osallistunut valtakunnallisiin seminaareihin musiikkiopistoihin liittyen, laatinut opetussuunnitelmaa… Tämä kaikki on ollut antoisaa, mielenkiintoista ja opettavaista, eikä kaiken opitun arvoa varmasti vielä edes ymmärrä.

Takana on nyt noin kaksi kuukautta täysipäiväistä soitonopettajan työtä neljän vuoden hallintotyön jälkeen. Tuon neljän vuoden aikana opetin myös koko ajan, mutta nyt pääosa työstäni on opettamista. Ja se on ihanaa! Jokainen työpäivä pitää sisällään kohtaamisia nuorten soittajien kanssa musiikkia tehden, ja – niin kliseiseltä kuin lause saattaa vaikuttaakin – se on suuri etuoikeus.

Tutkijaminä on koko ajan läsnä. Miten oppilas oppii, miten eri tavoin kaikki oppivat, miten voin helpottaa oppimista, toimisiko jokin muu tapa paremmin, olisivatko hyvät opetuksen keinot monistettavissa? Teen tutkimustyötä työn ohessa oman aikatauluni mukaisesti, ilman apurahoja. Se tuo myös tietyn vapauden: tutkin, etsin ja toivottavasti löydän, mutta kiirettä ei ole.

Pianistiminäkin on löytynyt uudelleen. Hyppäsin hullunrohkeasti ottamaan vastaan haasteen soittaa orkesterin solistina. Nyt, kun pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että marraskuun konsertti saattaa sittenkin osaltani olla enemmän mahdollisuus kuin uhka, olen päässyt nauttimaan harjoittelusta. Oma harjoittelu ja itsensä tiukkaan paikkaan laittaminen tuo paljon myös opetustyöhön. Ehkä parasta on samassa veneessä olemisen tunne: me kaikki harjoittelemme päästäksemme tavoitteeseen.

Olen siis olennaisen – musiikin – äärellä. Musiikki on se syy, miksi minusta tuli minä, ja musiikin ansiosta saan tavata ihania nuoria ihmisiä työkseni ja ohjata heitä kohti yhteistä päämäärää, soittotaitoa. Opettajaminän, tutkijaminän ja pianistiminän rinnalle on muodostumassa myös vaikuttajaminä. Miten voisimme taata mahdollisimman monelle mahdollisuuden pitkäjänteiseen musiikin opiskeluun? Soittaminen ja laulaminen on hauskaa, mutta jonkin instrumentin käyttäminen itseilmaisuun vaatii myös vaivannäköä ja aikaa. Unelmani on, että jokainen suomalainen lapsi ja nuori pääsisi halutessaan opettelemaan soittamista ja laulamista ammattitaitoisen opettajan johdolla niin pitkälle kuin omat taidot ja kiinnostus riittävät. Miten tämä olisi mahdollista, siihen ei minulla ole vielä vastauksia. Ja vaikuttajaminä joutuu kyllä nyt odottamaan vielä hetken, kunhan oppikirjan kirjoittaminen opettajille, pianonsoiton alkeiskirjan tekeminen ja marraskuun konsertti ovat ohi…

Olen kiitollinen kaikille niille, jotka toimivat esimiehinä ja johtavat, pyrkivät vaikuttamaan ja pitävät tutkijoina ääntä. He mahdollistavat sen, että itse saan olla olennaisen äärellä joka päivä.

 

Kuvassa Yksisarvinen, joka on ollut mukana tunneilla. Hänelle on sävelletty laulu ja soitettu improvisaationa monta kehtolaulua. Lisäksi hänestä on piirretty kuvia. Tässä hän toimii harjoitteluapuna Lisztin pianokonserttoa työstäessä. Joskus opettajakin tarvitsee yksisarvisvoimaa.

Epäonnistumisen kulttuuri

”Matematiikan opettajan pitää luoda epäonnistumisen kulttuuri.” Näin kirjoitti opettaja ja väitöskirjatutkija Marika Toivola Uuden Suomen kolumnissa 7.9.. Toivolan väitöstutkimus käsittelee käänteistä oppimista. Kolumnissaan Marika Toivola nostaa esiin Carol Dweckin käsitteet growth mindset ja fixed mindset. Kasvun ajattelutapa (growth mindset) ohjaa uskomaan kehittymisen mahdollisuuksiin: taitoja voi kehittää lähes loputtomasti, ja epäonnistumisen voi nähdä mahdollisuutena kehittyä. Muuttumattomuuden ajattelutapa (fixed mindset) taas pohjautuu siihen, että ihminen on mitä on: jos on lahjakas, niin pärjää, ja epäonnistumista on vaikea sietää. Ajattelumallin syntymiseen vaikuttaa se, saako lapsi kiitosta lahjakkuudesta vai yrittämisestä.

Jos opettaja – Toivolan mukaan – katsoo oppimista jokaisen oppilaan edellytysten kannalta ja hänen toimintaansa ohjaa ajatus siitä, että jokaisella on oikeus oppimiseen, hänen velvollisuutensa on saada oppilas uskomaan kykyihinsä oppia. Toivola kirjoittaa matematiikan oppimisesta, mutta soitonopettajana ja tutkijana koen, että hänen koluminsa ajatukset voi siirtää myös soittotunnille. Yksilöopetuksessa on lisäksi luokkatilannetta paremmin mahdollista ottaa jokainen oppilas huomioon yksilönä, saada oppilas uskomaan omiin kykyihinsä ja käyttämään koko oppimispotentiaaliaan. Kun ollaan kahdenkeskisessä tilanteessa, opettajan ei tarvitse huomioida muita kuin läsnä oleva oppilas kaikkine oppimisen mahdollisuuksineen.

Onko jotain, mikä estäisi meitä musiikkiopistoissa ottamasta huomioon oppilas yksilönä ja uskomasta hänen kykyihinsä? Ehkä juuri suhtautuminen epäonnistumisiin voi lukita oppimisen. Jos oppilas oppii siihen, että hänen kykyihinsä uskotaan ja että epäonnistuminen (esimerkiksi huonosti mennyt esitys) on mahdollisuus oppia lisää, hän on valmis näkemään lisää vaivaa edistyäkseen. Jos oppilaan epäonnistuminen johtuukin siitä, että hän ei ole tarpeeksi ”musikaalinen” tai ”lahjakas” tai ”hyväkorvainen”, hänen ei ehkä kannata edes yrittää. Kuinka paljon opettajan työhön vaikuttaa se, millaiseksi hän kuvittelee oppilaan? Saako ”lahjakas” oppilas enemmän huomiota ja haasteita, oppiiko ”huonokorvainen” sen, ettei hänen edes kannata yrittää?

Soittotaito vaatii paljon toistoa, työtä ja epäonnistumisen sietämistä. Soitonopettaja voi ohjata oppilasta kasvun ajattelutapaan, jos hän uskoo jokaisen oppilaan kykyyn oppia. Ja jos pystymme oppilaitoksissa hyväksymään – kuten uuden opetussuunnitelman perusteissa sanotaan – oppimisen epäonnistumisen kautta.IMG_1312

Opsista

Tämä kulunut lukuvuosi on suomalaisissa taiteen perusopetusta antavissa oppilaitoksissa käytetty opetussuunnitelman työstämiseen. Monessa paikassa ollaan jo valmiita, omassa oppilaitoksessani työ on loppusuoralla. Minulle sopii hyvin se, että me tpo-toimijat olemme saaneet olla tekemässä omaa opsiamme koulumuodoista viimeisenä. Olemme voineet seurata muiden työtä ja keskustelua opetussuunnitelman ympärillä ja katsoa, ottaa parhaat ajatukset työmme tueksi ja verrata näkemyksiämme muiden näkemyksiin.

Hienoa on ollut myös seurata, kuinka suomalaisessa keskustelussa opetussuunnitelma saa julkista näkyvyyttä. Välillä kuitenkin tuntuu, että keskustelijat eivät ole lukeneet opetussuunnitelman perusteita vaan muodostaneet mielipiteensä julkisen keskustelun tai jostain kuulemansa koulutapauksen pohjalta. Haastavinta ops-työssä on ollut mielestäni se, että oikeasti lukee perustetekstiä ja suhteuttaa kaiken siihen, ei omiin kokemuksiinsa tai näkemyksiinsä. Opetussuunnitelma on kokonaisuus, yksi yksittäinen termi tai ajatus ei ole koko ops.

Hesingin Sanomissa oli artikkeli, jossa ruotsalaistutkija varoitti meitä toistamasta Ruotsin virheitä. KT, sivistystoimialan johtaja Mikko Saari pohtii yhteiskunnan muutosta ja sen vaikutusta kouluun hienossa blogitekstissään.

Koska väitöstutkimuksenikin tuloksena on se, kuinka motivaatio vie läpi sen kuuluisan harmaan kiven, Mikko Saaren tiivistys tuntui erityisen hyvältä: ”Oppiminen on tulen sytyttämistä, ei astian täyttämistä, sanotaan. Sanotaan myös, että voimme kyllä ohjata hevosen veden äärelle mutta emme saa sitä käskemällä koskaan juomaan vettä järvestä. Tästä on kysymys.”

Tulen sytyttämistä, sitä me teemme. Jokaisella soitto- ja laulutunnilla, muskarissa, soitinvalmennuksessa, orkesterissa, bändissä, kansanmusiikkiryhmässä, hahmotusaineiden tunneilla… Opetussuunnitelma ohjaa meitä tässä tulen sytyttämisessä ottamaan entistä paremmin huomioon sen maailman, jossa oppilaamme elävät. Ei siksi, että meidän on pakko vaan siksi, että se toimii: ihmisen huomioiminen kokonaisvaltaisena persoonana tämän omassa elämäntilanteessa mahdollistaa innostumisen ja oppimisen, omaan parhaaseensa pääsemisen.

IMG_1127Vaalitaan jokaista lasta ja nuorta kuin pientä kukkaa, joka tarvitsee suojaa ja ravintoa.