6.2.2024 Mazzano Romano
Pääasia on se, että opettajalla on hyvä makusuunta ja että hän saa sen istutetuksi oppilaisiinsa. Huomenta, hyvä kollegani. En haluaisi tarttua elämäsi kuvittelemiseen. On helpompaa kirjoittaa sinulle suoraan. Lukea kirjaasi ja kirjoittaa. Kirjoitat, että soittotavan vapaus olkoon sallittu, mutta hyvä makusuunta ja sen istuttaminen oppilaisiin ovat pääasia. Miksi tämä herättää minussa niin suurta vastustusta? Muistan jo ensimmäiseltä lukukerralta sen, miten kirjoitat, että ohjelmiston on tärkeä olla jollain tavoin sivistävää. Ei mitään salonkimusiikkia. Palaan siihen kohtaan, kunhan löydän sen.
Ehkä ongelma on minussa itsessäni? Kun olen niin monta kertaa saanut kokea, ettei minun makusuuntani ole hyvä, etten ymmärrä musiikkia tarpeeksi nerokkaasti, etten kerta kaikkiaan ole kelvollinen siinä joukossa, jossa oikeat opettajat ™ kertovat, miten asiat ovat, ehkä siksi sinunkin tekstisi heti nostaa minut vastarintaan.
Toisaalta muistan, että sillä ensimmäiselläkin kerralla mietin silloisia oppilaita. Miten hyvän makusuunnan mukaan opettaminen saattaa latistaa ja lannistaa. Jos ei löydä soitettavasta musiikista mitään tarttumapintaa, miten voi laittaa sydämensä siihen? Tai miten saa motivoitua itsensä harjoittelemaan? Tähän palannemme vielä. Huomaat, että asia on minulle tärkeä, sillä en ole vielä päässyt esipuhetta pidemmälle.
Kirjoitit esipuheesi loppuun: Helsinki, heinäkuussa 1924. Jospa minä saisin nämä kirjeet kirjoitettua sinulle heinäkuun loppuun mennessä valmiiksi. Ehkäpä, jos uskallan, ja jos joku ylipäätään näkee nämä julkaisemisen arvoiseksi, voi sata vuotta kirjasi ilmestymisen jälkeen nähdä päivänvalon kirja, jossa keskustelen kanssasi.
Pianonsoiton opettajalta vaaditaan, paitsi musiikillisia lahjoja, myöskin pedagoogista kykyä, joka tietenkin on tarpeen melkein kaikessa opetustyössä. Kirjoitat, että kaikki, jotka soittavat, eivät ole musikaalisia. Pianoa on helpompi soittaa kuin vaikkapa jousisoittimia, jotka vaativat soittajaltaan erityisen tarkkaa korvaa. Pianolla riittää, että löytää oikeat koskettimet.
Niinhän se on. Ja minä pidän pianonsoitossa monen muun asian ohella juuri siitä. Että kuka tahansa, jos vain haluaa ja jaksaa harjoitella, pystyy oppimaan. Et sinäkään sitä kiellä, et halua estää ihmisiä soittamasta. Mutta opettamiseen tarvitaan pedagoogisen kyvyn lisäksi ehdottomasti musikaalisuutta. Selität sen olevan kykyä tajuta ja ymmärtää musiikkia, musikaalisella ihmisellä on musiikille altis korva (kuudes aisti), ja musiikki herättää vastakaikua hänen sydämessään.
Ymmärrän sinua sen valossa, mitä tiedän pianonsoiton opetuksen historiasta. Ennen Helsingin musiikkiopiston perustamista opetusta oli saatavilla vähän. Päteviä opettajia ei ollut. Lisäksi sinä halusit varjella laatua, ehkäistä törkeän diletanttisuuden luomista, vaikka totesitkin tehtävän mahdottomaksi. Tässä nousen jälleen vastarintaan. Kuka saa määritellä laadun, kuka hyvän maun? Ja toinen puoli minussa selittää kärsivällisesti, että maailma oli toisenlainen sata vuotta sitten. Nyt meillä on paljon koulutettuja opettajia, niin musiikkiopistoissa kuin muualla.
Mutta tämä hyvän maun varjeleminen on jäänyt päälle. Ainakin osalla meistä. Olemme niin huolissamme ”tason laskusta”, ettemme näe kokonaisuutta. Vieläkin vanhempia läksytetään siitä, että ovat antaneet lapsen soittaa kotona itsekseen tai, herra paratkoon, ovat opettaneet heitä vajavaisilla taidoillaan. Sitten niiden virheellisesti opittujen asioiden poisopettaminen on opettajaraukan vastuulla.
Huomaat, etten pääse kovin pitkälle kerrallaan. Minulla on selkeästi asiaa sinulle, mutta myös itselleni ja koko musiikkia opettavalle laumalle.
Kirjoitat pedagogiikasta sanoin, jotka kertovat sinun opiskelleen aihetta. Mistähän saisin selville, millaisia kirjoja luit? Sait jonkinlaista opetusta jo musiikkiopistossa, kuka opetti ja millä tiedoilla? Se täytyy selvittää, että pääsen tarinassasi eteenpäin. Ja syvemmälle.
Kirjoitat minusta – omilla sanoillasi, tietenkin – melko nykyaikaisesti oppilaiden erilaisista persoonista. Pedagoogi joutuu tekemisiin oppilaiden kanssa, jotka ovat erilaisia ikään, sukupuoleen, sivistysmäärään, lahjakkuuteen, luonteenlaatuun eli temperamenttiin katsoen. Opettajan on mukauduttava heidän kaikkien mukaan, on ymmärrettävä heitä ja saatettava heidät ymmärtämään itseään. Opettaessaan pedagogi myös kasvattaa.
Kovin samanlaisia ovat murheet olleet sinunkin aikanasi, mitä oppilaiden kotikasvatukseen tulee. Eteen saattaa tulla lapsia, jotka eivät ole saaneet tahi eivät saa mitään yleistä kasvatusta tahi ovat saaneet huonon sellaisen. Se onkin opettajalle melkoinen työsarka, ja näiden oppilaiden aisoissa pitäminen ja samalla eteenpäin vieminen musikaalisessa suhteessa asettaa opettajalle varsin suuria vaatimuksia… Jos lapsi on hyvin kasvatettu, muodostuu tehtävä nuorelle opettajalle tietysti helpommaksi ja mieluisammaksi.
Minulle ei ole tullut eteen huonosti kasvatettua tai vaille kasvatusta jäänyttä oppilasta. Heidän kasvatuksensa on saattanut olla erilaista kuin se, mihin minä kotona totuin. Meillä äiti piti huolen siitä, että kotona harjoiteltiin joka päivä, vaikkei minua todellakaan huvittanut. Kiltti piti olla, joten tunnilla tehtiin, mitä opettaja käski. Mutta en ole ajatellut, että joku oppilaistani olisi ollut sellainen, että olisin joutunut jotenkin liian raskaan tehtävän eteen tässä suhteessa. On ollut niitä, jotka eivät tunnilla halua soittaa, tai ainakaan harjoitella kotona. On pitänyt keksiä aina välillä muuta tekemistä tunnilla, että mielenkiinto pysyy yllä. On menty useitakin vuosia niin, ettei edistystä juurikaan tapahdu, koska harjoitteleminen ei maistu eikä tunnillakaan tee mieli kokeilla mitään uutta tai vaikeaa. Tai ylipäätään yhtään mitään. Sitä suurempia ovat sitten ne voitot, kun oppimista tapahtuu. En kuitenkaan ajattele, että kysymys olisi huonosta kotikasvatuksesta. On ollut, kuten kirjoitat, erilaisia luonteenlaatuja, joiden jokaisen opettamisesta olen saanut lisää työkaluja omaan pakkiini.
Viisaasti kirjoitat, että opettajan täytyy seurata aikaansa ja edistyä sen mukana. Paikallaan oleminen merkitsee taantumista. Ja taantuminen on samaa kuin turmio. Mutta ei hätää, sillä sille, joka rakastaa musiikkia ja opettajantointaan, ei alituinen eteenpäin pyrkiminen muodostu rasittavaksi ja työlääksi velvollisuudeksi, vaan ihanaksi etuudeksi.
P.S. Hiukan pelottaa lähettää tämä teksti maailmalle. Pelkään, että joku loukkaantuu, vaikken kohdistakaan kriittisiä sanojani kenellekään suoraan. Ehkä on kuitenkin aika puhua suoraan myös siitä, millaista vallankäyttöä (joko tiedostettua tai tiedostamatonta) musiikkiopistoissa on vuosikymmenien aikana ollut.
P.P.S. En halua sinun kuvittelevan, etten halua oppilaiden soittavan hyvin tai etten ole valmis tekemään töitä sen eteen, että oppilaiden osaaminen ja musiikillinen ajattelu kehittyvät. Vaadin paljon, mutta aina (toivottavasti oppilaat sen kokevat niin) rakkaudella. Hyvän maun vaatimus vain pitää sisällään aina sen, että jostain ulkopuolelta määritellään se, mitä hyvä maku on. Kun hiotaan musiikkia, etsitään säveltäjän ajatuksia, pyritään parempaan, se voidaan tehdä ilman että samalla tuomitaan joku huonoksi tai mauttomaksi.
Kuva otettu 6.2.2024 piazzalla ateljeeasunnon lähellä.
Johanna Hasu 