Keskiviikkona 7.2.2024 Mazzano Romanossa
Kenen on saatava koulutusta musiikissa? Pohdit asiaa monelta kannalta. Niiden, joilla on musikaalisia lahjoja, pitäisi päästä oppiin. Mutta aivan epämusikaalisten lasten pakottaminen vastoin tahtoaan oppimaan soittamaan, se ei ole mielestäsi tarpeellista eikä hyvä lainkaan. On lapsia, jotka ovat musikaalisia, mutta eivät ymmärrä työnteon päälle, heidän kohdallaan ajattelet, että vanhempien olisi hyvä heitä pakottaa ja patistaa. Epämusikaalisten lasten kohdalla voidaan ajatella vuoden, parin kokeilua. Ehkäpä näillä lapsilla olisi joitain muita taipumuksia, joita voisi kehittää.
Nuorena opettajana törmäsin vielä tilanteisiin, jossa lapsi oli – ainakin omien sanojensa mukaan – pakotettu soittotunneille. Jos tarkemmin muistelen, niin vielä kymmenisen vuotta sittenkin näin saattoi olla. En ole enää pitkään aikaan kuitenkaan törmännyt tällaisiin oppilaisiin. Ehkä ajat ovat muuttuneet siinäkin suhteessa.
Joskus saattaa olla, että vanhemmat antavat periksi liian varhain. Kirjoitat, että on musikaalisilla lahjoilla varustettuja lapsia, joiden kasvatus on laiminlyöty niin, etteivät he välitä vanhempiensa tahdosta tai opettajan vaivannäöstä. Nämä oppilaat sitten aikuisiksi tultuaan kenties katuvat sitä, etteivät käyttäneet mahdollisuutta oppimiseen. Olen itsekin sanonut, että en ole koskaan vielä kuullut kenenkään sanovan, että katuu sitä, ettei lopettanut soittotunneilla käymistä aikaisemmin. Niitä tarinoita kuulee kyllä, että liian varhainen lopettaminen harmittaa.
Minut ”pakotettiin” harjoittelemaan. Äiti otti hyvin tosissaan sen, mitä vanhemmille oli suzukikoulutuksessa kerrottu. Harjoitella piti joka päivä. Olin vilkas lapsi. En ehkä tarkoittamallasi tavalla huonosti kasvatettu (meillä piti olla kiltti), mutta olin niin kiinnostunut kaikesta muustakin, että harjoittelu ei oikein maittanut. Yritin luimistella pianon ohi äidin huomaamatta – ikään kuin ainoastaan se, että hän näkisi minut pianon kanssa samassa tilassa saisi hänet muistamaan, että myös tänään piti harjoitella. Suurin uhkaus oli kuitenkin se, että jos en harjoittelisi, saisi soittotunneilla käyminenkin loppua. Paikka annettaisiin sellaiselle tytölle tai pojalle, joka halusi soittaa. Ja harjoitella. Siksi aina lopulta menin pianon ääreen. En halunnut lopettaa tunneilla käymistä, vaikka harjoittelu oli tylsää.
Miksi se oli tylsää? Ehkä työnteko aina on. Ehkä sitä olisi pitänyt tehdä enemmän leikin varjolla. Toisaalta en muista, millaista harjoittelu oli silloin, kun olin pieni. Olin muutamaa kuukautta vaille viiden kun aloitin. Ehkä silloin enemmän leikittiin. Toisaalta muistan jollain tavoin hämärästi ensimmäisen tunnin. Menin sinne suurin odotuksin, halusin oppia soittamaan Ukko Nooan. Sitten pitikin istua kiltisti ja kuunnella, kun muita opetettiin. Pöydällä oli kyniä ja paperia piirtämistä varten, mutta äiti oli sitä mieltä, että piti kuunnella tarkkaavaisesti muiden opetusta. Se oli tylsää.
Tajusin juuri, että jostain syystä en ollut kai kokeillut pianolla kotona korvakuulolta soittamista. Ehkä minulle riitti laulaminen. Eikä isäkään opettanut, ehkä hän ajatteli, että on parempi antaa ammattilaisten hoitaa asia. Olin siis ihanneoppilas siinä mielessä, että en ollut ehtinyt oppia huonoja tapoja, jotka sitten pitäisi poisoppia. Säästyi opettajalta se vaiva.
Ehkä olisin harjoitellut enemmän, jos olisi ollut mieluisampaa soitettavaa? En tiedä. Suzukissa mentiin annetun ohjelmiston mukaisesti. Olihan se hienoa aina, kun osasi soittoläksyn, mutta lopputulokseen pääseminen oli niin suuren vaivan takana. Nyt jälkeenpäin ajatellen edettiin turhan nopeasti vaikeampiin kappaleisiin, joiden kädet yhteen soittaminen esimerkiksi oli todella vaikeaa. Jos olisi ollut rinnalla nuoteista soittamista saman tien? Omien kappaleiden etsimistä pianolla? Hassuttelua, leikkimistä? Olisinko silloin innostunut enemmän?
Ulkoinen ja sisäinen motivaatio asetetaan usein vastakkain. Ajattelen itse niin – ja luulen, että saatat olla kanssani samaa mieltä – että jos lapsella on sisäinen palo musiikkiin (musikaalisia taipumuksia), ei pakottaminen ole pahasta. Ulkoisilla motivointikeinoilla, mieluummin tosin hyvällä kuin pahalla, saadaan aikaiseksi sen verran työntekoa, että lapsi oppii. Ja huomaa, että oppiminen on mukavaa. Tästä joskus puhuin haastattelussa, jonka YLE julkaisi näyttämättä sitä minulle, vaikka niin luvattiin tehdä. Siinä sitten nostettiin esiin tämä sana pakottaminen, josta joku toimittaja aivan muussa mediassa päätti kirjoittaa. Vanha opiskelukaverini vinkkasi jutun minulle, ja laadin siihen vastineen. Pakottaminen voi kuulostaa pahalta, mutta jos se tehdään hyvässä hengessä, se ei tee lapselle pahaa.
Parasta tietysti olisi, jos sisäinen palo soittamiseen olisi niin suuri, että oppilas haluaa harjoitella, ja viettää paljon aikaa pianon ääressä. Näin on vain melko harvoin, ja se ei ole oppilaiden syy. Maailma on muuttunut hirveän paljon sadassa vuodessa, et voisi uskoakaan. Jos silloin, kirjoittaessasi kirjaasi, oli jo tilanne, että kaikki lapset eivät tunnistaneet työnteon ja harjoittelun arvoa, nyt oppilaiden elämä on täynnä viihdettä ja kilpailevia harrastuksia. Jos aikuisetkaan (minä mukaan luettuna) eivät saa laskettua älypuhelintaan kädestään tai istuvat iltamyöhään TV:n ääressä, miten voimme olettaa, että lasten vielä kehittyvät aivot voivat vastustaa koukuttamaan rakennettuja pelejä ja somemaailmaa?
Silti on, onneksi, yhä paljon niitä, jotka haluavat oppia soittamaan. Ja minun mielestäni meidän opettajien tehtävä on pitää yllä motivaatiota, jos pienikin kipinä on lapsessa tai nuoressa olemassa. Minä tapaan työssäni pelkästään sellaisia oppilaita, jotka haluavat oppia. Harjoittelusta ja työnteosta joudumme keskustelemaan, ja annan vanhemmille vinkkejä siihen, miten kotiharjoittelua voi parantaa. Mutta vastuu on minun. Minun on opettajana luotava sellainen ilmapiiri, jossa oppilas viihtyy ja tuntee olonsa turvalliseksi. En tarkoita viihdytysjoukkoja tai pelkkää pelleilyä, mutta ilon kautta saa paljon enemmän aikaiseksi kuin murjottamalla. Minun on etsittävä oppilaille mieluista soitettavaa, otettava heidän toiveensa huomioon, ohjattava heitä lempeästi ja iloisesti, löydettävä aina uusia keinoja ja pidettävä yllä hyvää ilmapiiriä.
Kun kysyt, kenen on saatava koulutusta musiikissa, minun vastaukseni on: kaikkien. Haluan uskoa, että suuri osa lapsista voisi mielellään oppia soittamaan ainakin jonkin verran ainakin jotain soitinta. Jossain harrastuskyselyssä soittaminen ei ollut aivan kärkipäässä lasten toivelistalla (täytyypä kaivaa se kysely jostain), mutta minussa asuu selvästi jonkinlainen idealisti, jonka mielestä musiikki on niin upea asia, että sen ääreen pitäisi johdattaa joka ikinen lapsi ja nuori. Ja aikuinen.
Tästä tulee muuten todella pitkien kirjeiden sarja, jos innostun näin paljon joka ikisestä luvusta. Olen nyt kirjassasi sivulla 15, jäljellä on enää 287.
P.S. Saatoin lapsena soittaa korvakuulolta, en vain muista sitä. Täytyy kysellä äidiltä ja isältä.
P.P.S. Sinun nimesi alkaa olla yhä tunnetumpi, ainakin Kouvolan alueella. Pääsin radioon puhumaan mm. sinusta, ja paikallislehti teki hienon jutun. Olen niin iloinen siitä, Ingeborg.
Löytyi kuva minusta pianon ääressä. Matkin isää, jonka nuotti on tuossa telineellä. Kyseessä on todennäköisesti Franz Lisztin Liebestraume numero 3. Ingeborg Hymander soitti aikanaan paljon Lisztin musiikkia.
Muisto Mazzano Romanosta, kuva otettu 7.2.2024.
Johanna Hasu 