7.2.2024 Mazzano Romano
Hyvä Ingeborg,
olen tänään kuvitellut elämääsi. Olen yrittänyt miettiä, miten aloitit soittamisen. Minkä ikäinen olit, kun isäsi (jos olen oikein ymmärtänyt) alkoi opettaa sinua. Pohdit kirjassasi, että 8–10 vuotta voisi olla sopiva aloitusikä. Silloin lapsen ymmärrys on kehittynyt riittävästi ja fysiikka tarpeeksi voimakkaaksi. Kuuden vanhana lapsen nivelet ovat mielestäsi vielä liian pehmeät, ja se voi vaikuttaa tekniikkaan haitallisesti vuosiksi eteenpäin.
Halusin kuitenkin kuvitella sinut istumaan pianon ääreen jo viisivuotiaana. Luulen, että koska kodissasi soi laulu ja soitto, sinäkin halusit osallistua. Saatan olla väärässä, mutta uskoisin, että kokeilit korvakuulolta tuttuja hengellisiä lauluja ja matkit isosiskoa, joka oli sinua muutaman vuoden vanhempi.
Kirjoitatkin, että jos lapsella on hyvä lauluääni, hänen kannattaa antaa laulaa paljon ja kokeilla soitella niitä lauluja sitten itse pianolla. Siinä harjaantuu korvakuulo, kirjoitat. Siispä aion pitää tekstissä sen kohdan, jossa alat itse kokeilla. Ja säännölliset tunnit isäsi kanssa saat aloittaa seitsenvuotiaana. Toivottavasti se sopii sinulle.
Myönnät itsekin poikkeukset. On olemassa lapsia, jotka jo hyvin varhain ovat kehittyneitä. Heillä on erinomainen sävelkorva, hyvät soittokädet ja luonnonomaisen tekniikan edellytykset. Heitä tulee vaalia hyvin, jotta saadaan heidän taipumuksiaan vastaava tulos. Huomautat myös, että 10–12 vuoden iässä ollaan jo auttamatta myöhässä. Muistan itsekin kuulleeni tämän. Onneksi siinäkin on poikkeuksia, esimerkiksi Henri Sigfridsson, joka aloitti pianonsoiton kymmenvuotiaana, ja jonka ura pianistina on huikea. Ja jos ei tavoitella uraa kansainvälisenä huippupianistina, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Olet kirjoittanut kirjan oman aikasi tietämyksen perusteella, ymmärrän sen. Jokainen oppikirja on kirjoitettu omana aikanaan. Tekstisi sai minut kuitenkin pohtimaan jälleen kerran sopivaa aloitusikää ja sitä, millaisia odotuksia ja tulkintoja siihen liittyy. Tutkijan koulutuksen saaneena minua kiinnostaa myös se, mitä tiede asiasta sanoisi. Me elämme niin monessa asiassa sen varassa, miten on aina tehty. On koulukuntia ja kenties asiantuntevaltakin kuulostavia mielipiteitä, kokonaisia kirjojakin, mutta missä määrin ne perustuvat aidosti tutkittuun tietoon, onkin sitten eri asia.
Opetan itse mielelläni pieniä oppilaita. En pelkää, että he jotenkin ”menisivät pilalle”, jos soittavat jo ennen soittotunneille tuloa korvakuulolta. En osaa millään uskoa, että lapsi voisi oppia niin ratkaisevan huonoja soittotapoja, etteikö hän pystyisi soittotunneille päästyään edistymään ihan mukavasti. Väitöskirjaa tehdessäni huomasin kuitenkin, että jos oppilas soittaa pitkään korvakuulolta, hänen voi olla hankalampi alkaa soittaa nuotista. Miksi vaivautua, kun kuuntelemalla ja matkimalla pääsee nopeammin haluttuun lopputulokseen? Siksi mielelläni otan pieniä oppilaita, heille voin heti antaa tärkeinä pitämiäni nuotinluvun harjoituksia korvakuulosoiton oheen.
Lisäksi pienet lapset ovat sangen hauskoja, ja on hienoa päästä näkemään heidän kehittymistään. Kirjoitat, että nuoren opettajan on ehkä helpompi opettaa sellaisia lapsia, jotka osaavat jo jotain. Siinä on puolensa kyllä. Alkeisvaiheessa minusta haastavinta on nuotinluvun, korvakuulosoiton, tekniikan ja motivaation yhdistelmä, opittavana on niin paljon uutta ja vaikeitakin asioita. Nuotinluvun opettamiseen palaamme vielä.
Miten paljon lasten pitääkään oppia. Onneksi he eivät vielä tunne kaikkia eteensä tulevia haasteita, eikä heidän tarvitsekaan. Me opettajat tiedämme, millainen matka heillä on edessään. Tehtävämme on tehdä siitä mahdollisimman mutkaton.
Tämä maisema tervehti minua Mazzano Romanossa aina asunnolle mennessä.
Johanna Hasu 