Torstaina 8.2.2024 Mazzano Romanossa
Huomenta Ingeborg,
vaikka sinun maailmassasi – ja minunkin maailmassani opiskeluaikoina – kello kymmeneen mennessä on varmasti ehtinyt tehdä jo vaikka mitä. Eli sinulle ehkä ei ole enää aamu eikä hyvän huomenen aika. Minä vasta avasin koneen. Toisaalta, heräsin päänsärkyyn, kuten jo parina edellisenäkin aamuna. Otin nyt Imigran-sumutteen, katsotaan, mitä tapahtuu.
Olisi varmaan jotenkin muodikasta syyttää jotain luterilaista työetiikkaa siitä, että minun on vaikea antaa itselleni lupa levätä. Ei se siitä johdu. Olen kotona kasvanut työntekoon ja siihen, että koko ajan piti tehdä jotain hyödyllistä.
Tai itse asiassa ei aivan niinkään. Ehdin lapsena lukea ja harrastaa tosi paljon. Vielä opiskeluaikanakin ehdin lukea, vaikka soitin kuudesta kahdeksaan, joskus jopa kymmenen tuntia päivässä. Ehkä lasten synnyttyä tuli se aika, kun koin, ettei saanut olla vain. Aina oli jotain, mitä voisi tai pitäisi tehdä. Niihin syihin en tässä halua pureutua enempää, en tunne sinua vielä tarpeeksi hyvin. Tai, ollakseni rehellinen, kyse ei ole siitä. Entä jos joskus haluan julkaista nämä kirjeet?
Huomaat varmaan, että olen jo aika pitkällä kuvitelmissani siitä, että joskus joku muukin kuin sinä saa lukea nämä tekstini. En siis kirjoitakaan suoraan sinulle, vaan kuvitteelliselle lukijalle. Onko se epärehellistä? No nyt ainakin tiedät, että niin on.
Mutta palatakseni aamuun ja siihen, että olen tässä nyt moittinut itseäni mielessäni siitä, että nukuin yli kahdeksaan ja avasin koneen vasta kymmeneltä. Jos minä opin kotona työnteon mallin, niin sinä varmasti moninkertaisesti. Teitä lapsia oli yhteensä kymmenen, ja sinä toiseksi vanhimpana olet varmasti saanut huolehtia pienemmistäsi. Veljesi Kleofas kertoo, että kaikki lapset oppivat kotona tekemään monenlaisia töitä. Pojatkin osallistuivat niin suursiivouksiin kuin ruuanlaittoon, parsimiseen ja puiden pilkkomiseen. Suuressa perheessä riitti työtä kaikille.
On ihmeellistä, että aikaa harjoittelulle kuitenkin oli niin paljon, että pääsit isän soitonopetuksen jälkeen Richard Faltinin oppiin ja myöhemmin Helsingin musiikkiopistoon. Musiikin arvo nähtiin perheessäsi niin suurena. Niin se oli itse asiassa meilläkin. Jos pienenä yritinkin luimia pianon ohi äidin huomaamatta, lukiolaisena sain siivouspäivänä vapautuksen muusta paitsi oman huoneeni siivoamisesta, koska minun piti harjoitella.
En minä täällä oikeasti koko ajan mieti, että pitäisipä tehdä työtä enemmän. Se ajatus tulee häivähdyksinä, jotka sitten voi työntää syrjään. Ehkä kyse on myös siitä, että tämä on ainutkertainen mahdollisuus, tämä residenssiaika. Siksi sen jokainen tunti pitäisi käyttää ”oikein”. Se on kyllä hassua, että osaan joskus ajatella siivoamisenkin jonkinlaisena työnteon välttämisenä. Ja onhan tiskaaminen helpompaa kuin kirjoittaminen, siinä ainakin näkee työnsä jäljen heti.
Imigran alkaa vaikuttaa. Kipua se ei vielä ole vienyt pois, mutta tuntuu vähän pöppöröiseltä. Kirjoittaminen hidastuu ja hankaloituu. On vaikea pitää silmiä ihan kokonaan auki. Toisaalta se voi johtua särystäkin.
Jospas olisi oikein tosi radikaali ja menisi pitkälleen potemaan ja odottamaan kivun laantumista. Luulen, että sinäkin hyväksyisit sen.
P.S. Tässä kirjeessä – ehkä migreenistä johtuen – oli niin paljon huonoa kieltä, että editoin sitä enemmän kuin edellisiä. Pidätän itselläni oikeuden muokata tekstiä nyt, kun teen siitä julkista.
Mazzano Romanon alue oli aikanaan etruski- ja faliskikansojen aluetta. Luolia pääsee edelleen ihailemaan. Tässä artikkelissa on kerrottu kaupungista enemmän.
Johanna Hasu 