9.2.2024 Mazzano Romano
Minun piti kirjoittaa sinulle eilen illalla jo, mutta sitten tuli viestejä ja puhelu, niiden jälkeen en enää jaksanut. Annoin itselleni luvan siirtää kirjoittaminen tähän päivään. Asia ei ollut niin akuutti, että se olisi pitänyt heti saada paperille, ja olin myös varma siitä, että muistaisin sen kyllä tänäänkin.
Mietin, että olemme kovin eri tilanteissa. Ajattelen siis sinua siellä Berliinissä, nuorena pianistina. Olen jäänyt jumiin siihen kohtaan, sillä en tiedä tarpeeksi siitä, millaista elämäsi siellä oli, missä asuit, mitä söit, miten harjoittelit. Olen jumissa muutamassa muussakin kohdassa, mutta jostain syystä eilen ajattelin meidän erojamme juuri tässä tilanteessa. Sitten tajusin, miten paljon yhteistä meillä on.
Vaikka olen viidenkymmenen, asun nyt ensimmäistä kertaa yksin. Lähdin kotoa opiskelemaan, ja asuin koko opiskeluaikani soluasunnossa. Minulla oli ihan hyvät kämppikset, ja varsinkin konservatorion asuntolan kämppäkaverin kanssa olimme ystäviäkin. Teimme liediä yhdessä, ja muistan, että puhuimme paljon monenlaisesta. Kun valmistuin, muutin takaisin kotiin, ja sitten kun talo oli valmis, muutin sinne mieheni kanssa. Olen siis aina joutunut ottamaan huomioon jonkun muun ajatukset ja toiveet, lähtien wc:n ja suihkun käytöstä, ja sitten myöhemmin siitä, mitä syötäisiin ja mihin aikaan.
Eilen ymmärsin, että niinhän on sinunkin tapauksessasi ollut. Olet asunut sisarustesi ympäröimänä koko nuoruutesi. En ole varma, mutta oletan, että asuit vanhempiesi kotona ainakin siihen asti, kun pääsit musiikkiopistoon. Aion siis kuvitella sinut Berliiniin ihmettelemään sitä, miten vapauttavaa onkaan se, että voi päättää kaikesta ihan itse.
Vai oliko se sinusta ahdistavaa? Olit niin paljon nuorempi kuin minä nyt. Maailma oli silloin aivan toisenlainen. Oli vuosi 1887, olit 22-vuotias. On aivan toinen asia internetin aikakaudella varata lentolippu – olin tosin kuvitellut matkustavani maata pitkin, mutta ehkä ensi kerralla – katsoa netistä reitit ja muodostaa WhatsApp-ryhmä muiden suomalaisten kanssa oikean bussin löytämiseksi kuin lähteä laivalla vieraaseen maahan, kaupunkiin, jonka karttoja on ehkä päässyt vilkaisemaan kirjastossa, mutta josta ei ole mitään muuta käsitystä kuin kenties aikalaisten kertomukset. Olet sinä ollut rohkea!
Tätä siis mietin eilen, ja tänään aion kirjoittaa siitä. Internetin aikakaudella saan monta asiaa kyllä selville, mutta on myös asioita, joita täytyy aivan itse mennä arkistoihin kaivelemaan. Ja täällä myös sen internetin kanssa on välillä vähän niin ja näin. Nukkumaparvella netti toimii kohtuullisesti, mutta tässä alhaalla pöydän ääressä huonosti tai ei ollenkaan. Tänään aion siis lähteä kokeilemaan, olisiko kirjasto auki. Siellä on kuulemma toimiva wifi. En aivan sinun haasteidesi tasolle siis pääse, mutta jotain pientä vastusta sitä on minullakin täällä.
En lakkaa ihmettelemästä teitä, jotka silloin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lähditte Suomesta maailmalle.
P.S. Kerroin kirjasta Suomen pianopedaogit ry:n seminaarissa Seinäjoella viikonloppuna. Nimesi tuli siellä esiin myös eräässä esitelmässä. Ja ajattele, suomalaisilla pianonsoitonopettajilla on oma yhdistys. Olemme päässeet pitkälle, kiitos teidän, tienraivaajien.
Luonnonpuistossa oli hyvät reitit, paljon pitkiä nousuja ja laskuja.
Johanna Hasu 