Kirje Ingeborgille, 9

10.2.2024 Mazzano Romano

Huomenta Ingeborg.

Minulla oli eilen vieraita, ja punaviini on saanut pään vähän kipeäksi. Tai sitten niskat vain ovat jumissa. Tai se on edelleen sitä migreeniä, joka ei koskaan oikein mennytkään pois. Joka tapauksessa kello on täällä puoli kymmenen, ja vasta nyt sain koneen auki. Aamuahan tämä vielä on, eikö?

Odottelen sadetta. Se olisi merkki siitä, että saa kyyhöttää sisällä koko päivän. Ettei tarvitse kiivetä mäelle kirjoittamaan kahvilaan, tai lähteä kävelylle muiden kanssa. Ehkä tämä toiveeni kielii nyt vain siitä, että tarvitsen tämän päivän kokonaan itselleni.

Miksi minun on niin vaikea sanoa, että tänään haluan olla yksin? En nimittäin usko, että kukaan siitä loukkaantuisi. Minä en itse kokisi pahana, jos joku sanoisi, ettei tänään haluakaan seuraa. Tai niin ainakin luulen. 

Olitko sinä Berliiniin muuttaessasi niin väsynyt ihmisiin, että kaipasit siellä omaa rauhaa? Vai tunsitko olosi yksinäiseksi? Ehkä molempia. Olit tosin minua niin paljon nuorempi silloin, nuorena elämä on erilaista. Hah, mikä klisee, mutta ymmärrät varmasti, mitä tarkoitan. Nuorempana minä etsin enemmän muiden seuraa, nyt kaipaan rauhaa.

Tai sekin on hiukan ristiriitaista. Kaipaan tiettyjä ihmisiä, omia ihmisiäni. Sellaisia, joille sitten voi oikeasti sanoa, että tänään haluaisin olla yksin. Ja jotka voivat sanoa samoin minulle. Ei heitä niin kovin paljon ole, ehkä pitäisi alkaa pitää paremmin yhteyttä niihin ihmisiin, joiden seurassa tietää viihtyvänsä, mutta joita ei koskaan oikein ole aikaa nähdä. Välillä mietin, että olen huono ihminen, kun en pidä yhteyttä. Ja sitten toisaalta, eivät hekään aina pidä. Ehkä meillä kaikilla on kaikkea vähän liian paljon. Sitten joskus, ehkä piankin, aikaa on enemmän.

Eksyin nyt kirjoittamaan itsestäni. Sinuahan minun pitäisi täällä miettiä. Palaan yksinäisyyteen ja omaan rauhaan. Oliko sinulla kodissasi omaa rauhaa? Kaipasitko sitä? Ehkä soittaessasi sait olla rauhassa, pääsit livahtamaan omaan maailmaasi. Tai kenties et tarvinnutkaan yksinäisyyttä. Viihdyit, kun ympärilläsi oli elämää. Sitten ulkomailla, ilman läheisten tukea, jouduit varmasti kokemaan monenlaisia tunteita. Ehkä pelkoa, huolta pärjäämisestä, yksinäisyyttä. Tai sitten iloa, toiveikkuutta, innostusta.

Ajattelen sinun olleen rohkea ja reipas. Sellainen toimen ihminen, joka ei suotta jää märehtimään asioita. Menee vain ja tekee, koska se on velvollisuus. Voisin ajatella, että sinua painoi tietynlainen vastuu. Olit saanut senaatin apurahan, sinuun uskottiin. Sinun oli lunastettava kaikki odotukset.

Miten ensimmäiset pianotuntisi sujuivat uuden opettajan johdolla? Ymmärsitkö heti, mitä hän sinulta odotti? Pystyitkö soittamaan niin kuin hän vaati? Vai jouduitko kokemaan, että olet huono ja vajavainen osaamisessasi?

Jos olen ymmärtänyt oikein, pohjakoulutuksesi oli todella hyvä. Olit toinen niistä kahdesta Richard Faltinin oppilaasta, jotka saivat musiikkiopistossa vapaaoppilaspaikan. Eikä sinua olisi lähetetty ulkomaille, jos et olisi ollut oikeasti hyvä.

Minulla oli enemmän intoa kuin taitoa, kun pääsin konservatorioon. En osannut opetella uusia teoksia, en osannut harjoitella kunnolla, en osannut soittaa ulkoa, tekniikkani oli ehkä jonkinlainen, muttei missään tapauksessa sellainen kuin huippusoittajalla olisi pitänyt olla. Ensimmäinen vuosi olikin sitten aika hirveä, mutta siitäkin selvisin. En tosin tiedä, millaista se olisi ollut, jos olisinkin asunut yksin ulkomailla, ilman läheisten tukea.

Älä käsitä väärin, ei kaikki ollut koko ajan kamalaa. Minä en vain ollut sillä tasolla kuin olisi pitänyt olla välttääkseen epämiellyttävät kokemukset esimerkiksi esiintymisissä. Tajusin juuri, että syytän siitä aika paljon itseäni. Minun olisi pitänyt olla vähemmän naiivi ja paljon älykkäämpi ja nerokkaampi. Suhtauduin harjoitteluun vähän romanttisen lapsellisesti, kuvittelin kaikenlaista. Mutta kenties olen liian ankara itselleni. Olisin voinut harjoitella enemmän tai paremmin, mutta en osannut. Minulle oli aina puhuttu harjoittelemisesta, mutta ei koskaan järjestelmällisesti opetettu, miten se pitäisi tehdä. Ehkä opetettiinkin, mutten ymmärtänyt, sekin on mahdollista. Ulkoa soittamista ei juurikaan harjoiteltu, minkäänlaisia esiintymisjännitykseen liittyviä harjoituksia ei tehty. Tähtäimessä oli aina se loistava esitys, joka sitten meni kenties pilalle sen vuoksi, etten osannut ulkoa kunnolla ja jännitin liikaa.

En syytä opettajianikaan. Ei heille ollut sen kummemmin opetettu opettamista. Siis sitä, miten ihminen oppii, ja millaisia opetuksen keinoja voi käyttää. Ei esimerkiksi nuotinluvun opettamisesta ole vieläkään kovin kummoista tutkimukseen pohjaavaa materiaalia saatavana. Lisäksi todennäköisesti jokainen opettaja olettaa, että edellinen opettaja on opettanut tietyt asiat. Ei sen kummemmin kysellä, että oletkohan nyt oikeasti ymmärtänyt tämän kaiken. Huomio kiinnittyy tekniikkaan ja tulkintaan. Koska niitä kahta asiaa sitten tutkinnoissa ja esiintymisissä vahdataan.

Kirjassasi annat hyvin yksityiskohtaisia ohjeita ensimmäisten soittotuntien kulusta. Oikeita kysymyksiä oppilaalle esitettäväksi, tapoja selittää asiat oikein. Se oli varmasti tarpeellista aikana, jolloin järjestelmällinen soitonopettajakoulutus oli vasta alkamassa. Kirjoitat, miten kutsua asioita niiden oikeilla nimillä (sävel, nuotti, sävelaskel) sekä kehotat antamaan oppilaille soittoharjoituksia myös ilman nuotteja soitettavaksi. Annat yksityiskohtaisia neuvoja soittoasennosta, käsivarresta ja sormista, kirjassa on jopa valokuvia käsistä ja niiden käytöstä. Olet tehnyt perusteellista työtä ja voin vain kuvitella, millaista kaiken tämän kirjoittaminen on ollut muun työn ohessa.

Koetko minut röyhkeäksi, jos lähden seuraaman jalanjälkiäsi? En ole opiskellut Sibelius-Akatemiassa, en lähtenyt täydentämään opintojani ulkomaille. Kuinka minä voisin tietää tarpeeksi pianonsoitosta voidakseni kirjoittaa siitä oppikirjan? Ja sitten kuitenkin. Minulla on sellaista tietoa ja osaamista, jota ei ehkä kenelläkään muulla tällä hetkellä ole. Ehkä minulla on oikeus kirjoittaa. Jättäköön sitten kirjan omaan arvoonsa ne, jotka eivät pidä sitä onnistuneena.

Muistin juuri hienon tilanteen, joka rohkaisee minua eteenpäin. Olin Rovaniemellä musiikkikasvatusseura Fismen päivillä puhumassa erilaisista oppijoista ja KUMMI-oppaastani. Eräs pianopedagogi kutsui työtäni uraauurtavaksi. Se tuntui hyvältä. Ehkä olen, edes hiukan, kaltaisesi uranuurtaja. Pienemmässä mittakaavassa tosin – sinun työsi suuruutta ja merkityksellisyyttä ei totisesti ole Suomessa tarpeeksi ymmärretty – mutta kuitenkin. Minulla on lupa kirjoittaa.

Johanna

P.S. Nykyaikana moni asia on helppoa. Haluan omaan pianonsoiton oppaaseeni (sinun oppaasi mukaisesti) myös luettelon suomalaisista pianonsoiton oppikirjoista ja ohjelmistoista. Kirjoitin siitä Facebookiin, ja olen saanut jo paljon yhteydennottoja. Saan siis todennäköisesti koottua todella suuren määrän tietoa yhteen.

P.P.S. En aio kirjoittaa kirjaa tyhjiössä. Uskon saavani paljon apua ja neuvoja, kunhan vain pyydän. Kukaan ei voi tietää kaikkea, yhteistyössä on voimaa tässäkin.

Mazzano Romanon kupeessa olevassa kansallispuistossa on aivan upeita kulkureittejä. Kauneutta kaikkialla.