Virheistä ja virheettömyydestä – yhdestoista kirje Ingeborgille

11.2.2024 Mazzano Romano

On hyvä määrätä aluksi, kuinka monta kertaa oppilaan pitää vähintään soittaa läksynsä.

Olet ymmärtänyt mielestäni jotain oleellista lapsen mielestä ja harjoittelusta. Minulle harjoittelu oli lapsena jonkinlainen mörkö, ja niin se on ollut monelle oppilaallekin. Se on ollut jotain epämääräistä. pitää harjoitella, mutta sitten onkin oltu sen asian kanssa yksin. Oivalsin – onneksi – jo melko nuorena opettajana antaa oppilaille selkeitä ohjeita, joilla hankalat asiat pilkottiin paloiksi. Laitoin, ja laitan yhä, oppilaiden läksyvihkoihin laatikoita, joihin voi rastilla merkitä sen, kun on soittanut jonkin rivin tai tietyn paikan kappaleesta, tai koko sävellyksen, jos se on tarkoituksenmukaista. On helpompi soittaa ensimmäinen rivi kahdeksan kertaa kuin totella ohjetta: opettele sujuvaksi.

Kun luen kirjaasi, ajattelen, miten hyödyllinen sen on täytynyt olla oman aikasi nuorille opettajille. Käyt asiat läpi niin perusteellisesti, ja perustelet, miksi täytyisi tehdä tietyllä tavalla. Otat huomioon lasten erilaiset persoonat ja korostat opettajan velvollisuuksia. Pidät tärkeänä sitä, että tunnilla on hyvä olla, ja että mukana on leikkiä. Mietin oman kirjani kirjoittamista. Mitä kaikkea siihen pitäisi ottaa mukaan? Motivaatio, tunteet oppimisessa, nuotinlukemisen opettaminen, tekniikka… Kuinka uupunut olit tajutessasi, miten paljon sinulla oli työtä edessäsi, kun aloit kirjoittaa? Vai olitko innostunut, kenties täynnä tarmoa? Voi kaiketi olla molempia.

Jäin miettimään virheettömyyden vaatimusta, ja esimerkkiäsi siitä, että kokematon opettaja saattaa antaa oppilaan soittaa väärällä sormijärjestyksellä jopa viiden sormen harjoituksissa. Nostan käteni pystyyn ja tunnustan. Olen nykyisin tällainen opettaja. Teen niin silloin kun arvioin, että oppilaan motivaation ylläpitämiseksi on parempi päästä asioissa eteenpäin kuin jäädä jauhamaan jotain vain sen vuoksi, että se täytyy soittaa oikeilla sormilla. Lapset tuntuvat turhautuvan melko nopeasti, jos eivät osaa.

Sanotaan, että lapset ovat nykyään hyvin lyhytjännitteisiä. He eivät ymmärrä työnteon merkitystä. He eivät kunnioita opettajia, eivät harjoittele, käyttäytyvät huonosti. Ehkä näinkin on, joskin olen sitä mieltä, että aina lapsia ja nuoria on moitittu siitä, että he eivät ole kunnollisia. Kun aloin opettaa musiikkiopistossa, muistan ajatelleeni, että lapset eivät todellakaan harjoittele samalla tavalla kuin minä tein. En siis harjoitellut mitenkään hyvin, mutta äiti kuitenkin patisti soittamaan joka päivä. Minun oppilaani eivät tehneet niin. Mutta en muista, että se olisi ollut minulle jotenkin kauhistus. Tai ehkä minä päivittelin sitä samalla tavalla kuin muutkin, en vain muista sitä. On helppo mennä mukaan siihen, kun päivitellään jotain asiaa.

Minulla on kokemus, joka muutti tapaani ajatella ja opettaa jo melko alkuvaiheessa työuraani. Minulla oli oppilas, niin sanottu kiertopalkinto, eli soittaja, joka annettiin mielellään jollekulle toiselle, koska hän ei ollut tarpeeksi ahkera. Ei hän juurikaan kyllä harjoitellut, se oli myönnettävä. Minä päätin sitten keskustella hänen kanssaan. Luulin, ettei hän pidä musiikista ja soittamisesta, mutta olin väärässä. Hän halusi soittaa ja oppia. Sitten sanoin muistaakseni jotenkin näin: ”Sovitaanko, että tästä lähtien alat harjoitella enemmän.” Muistan hänen myöntyneen, mutta seuraava lause osoitti, että minun opettajana oli syytä nostaa tasoani. ”Eikö olekin jännä, että kun aikuinen sanoo ’sovitaanko’, se tarkoittaa, että aikuinen sanoo mitä tehdään, ja lapsi tottelee.” Oli pakko myöntää hänen olevan oikeassa. Luultavasti minä tämän keskustelun jälkeen opetin paremmin, hän alkoi harjoitella enemmän, ja hän suoritti lopulta kaikki musiikkiopiston tutkinnot, vaikka olin saanut muiden puheista sellaisen käsityksen, että hänestä ei olisi siihen.

Toinen hyvä opetus minulle tuli paria vuotta myöhemmin. Rohkenen väittää, että olin tunneilla ihan kiltti ja kehuin oppilaita, mutta vihkoon kirjoitin tarkasti aina vain läksyt. Erään pienen oppilaan isoäiti halusi sitten laittaa minulle vihkossa viestin siitä, että lasta pitäisi kehua enemmän. Muistan loukkaantuneeni – minähän kehuin oppilaita aina tunnilla – mutta aloin siitä lähtien (ja onneksi tämäkin tapahtui, kun olin vielä aika nuori) kirjoittaa aina ensin sen, mikä oli mennyt hyvin. Nykyään kehun yhä enemmän työntekoa: Hienoa työtä! Hyvää työtä! tai sitten sitä, miltä soitto kuulostaa: Kaunista! Kuulostaa jo tosi hyvältä! Sitten tulevat ohjeet seuraavaa harjoittelukertaa varten.

Opettajana toistaa helposti niitä malleja, joita on itse saanut. Meillä on ollut pitkään vallalla kulttuuri, jossa kiinnitettiin huomiota virheisiin ja puutteisiin, oppilaita ei juurikaan kehuttu, ja monilla meillä opettajilla on sama kokemus omista musiikkiopistoajoista. Olen itsekin ollut aivan liian tiukka ja kehunut aivan liian vähän ensimmäisinä opetusvuosinani. En ole osannut auttaa oppilaita, jos heillä on ollut vaikeuksia. Olen saattanut hermostua (vaikka olen pyrkinyt sen peittämään), jos oppilas ei osaa.

Nämä tilanteet tapahtuivat yleensä aina silloin, kun oli tulossa esiintyminen tai tasosuoritus. Kun oppilas ei saanut kappaletta sellaiseen kuntoon kuin olisi pitänyt (huippusuoritusten perinteen mukaiseen täydelliseen kuntoon siis). Kun tiesin etukäteen, että nyt tulee sanomista. Olen huomannut, että uusi opetussuunnitelma on vienyt tämän paineen pois. Ei ole enää niitä tilanteita, joissa oppilaan lisäksi tai sijaan arvioidaankin opettajan opetustyötä. Huolimatonta pedaalinkäyttöä. Huono soittoasento. Löysät sormet. Ei tyylinmukaista soittoa. Nyt hermostun ainoastaan silloin, jos homma menee täysin pelleilyksi. Tai sitäkin siedän tiettyyn rajaan asti, mutta sen vaadin, että joka tunnilla myös opitaan jotain. Olen myös oppinut komentamaan niin, että asia menee perille, mutta sen jälkeen on taas mukavaa.

Olen siis nykyisin melko ”leväperäinen”, mitä tulee oikeisiin sormijärjestyksiin tai virheettömyyteen. Oppilaiden mielestä olen varmastikin silti aivan riittävän niuho, ja niin heille usein sanonkin. Että aion nyt nipottaa tästä ja tästä asiasta. Ja sitten hiotaan juttuja yhdessä kunnes näyttää siltä, että motivaatio hiipuu ja on aika siirtyä eteenpäin.

Olisi mielenkiintoista löytää tutkimuksia, joissa oikeasti perehdytään siihen, miten esimerkiksi tuo virheettömyyden vaatimus tai täydellisen oikeiden soittoasentojen etsiminen vaikuttaa soittajan tulevaisuuteen. Vai voiko menestyä, jos soittaa pienempänä vähän sinnepäin, kunhan opettajalla on taju siitä, mihin ollaan menossa? Annetaan tietoisesti periksi joissain asioissa luottaen siihen, että ne tulevat vastaan vielä monta kertaa. Minulla on teoria, että tämäkin toimii. Jospa joku tutkisi asiaa ihan kunnolla. Perinteet ovat hyvä asia, mutta jos nojaa pelkästään niihin, on vaarana juuttua menneisyyteen.

Johanna

P.S. Tajusin vasta ihan äskettäin, että tänä vuonna täyttäisit 160 vuotta. Juhlavuosi siis, ja siksikin sopiva vuosi sinusta kertovan romaanin ilmestymiselle.

P.P.S. Ei ole aina aivan kivutonta katsoa taaksepäin ja arvioida itseään opettajana. Olen tehnyt virheitä, mutta toivottavasti oppinut niistä.

Helmikuussa Mazzano Romanossa oli jo kevät.