12.2.2024 Mazzano Romano
Alan väsyä etsimiseen.
Ethän ymmärrä minua väärin, en ole väsynyt sinuun, haluan joka päivä tietää enemmän elämästäsi ja sinusta. Mutta olen väsynyt etsimään jokaista pientäkin tiedonjyvästä. Minkä ikäisenä kävit rippikoulun? Kävitkö? Minkä ikäisenä menit kouluun? Missä perheenne asui Helsingissä? Entä sinä Berliinissä tai Weimarissa? Haluan kuvitella sinut laittamaan ruokaa, harjoittelemaan, pesemään pyykkiä, mutta saanko kuvitella nämä asiat, jos kuvittelenkin ne väärin? Kuvailenkin keittiötä, jollaista sinulla ei ollut? Kerron kokemuksistasi koulussa, jossa olit aivan eri ikäisenä kuin nyt kuvittelen? Entä jos kuvittelenkin huonosti?
Mitäpä sinua toisaalta liikuttaa se, mitä sinusta ajatellaan nyt, sata vuotta kirjasi ilmestymisen jälkeen. Ehkä kaikki tämä huoleni on turhaa, teen itsestäni liian tärkeän. Olen vain yksi suomalainen pianonsoiton opettaja satojen muiden joukossa, en edes kovin merkittävä. Mitä sillä on väliä, mitä minä sinusta kirjoitan?
Saattaa myös olla – ja on itse asiassa hyvin todennäköistä – että jos keskustelisimme, huomaisimme ajattelevamme monista asioista hyvin eri tavoin. Vaikka löydän kirjastasi kaikkia niitä samoja näkökulmia, jotka ovat minulle opettajana tärkeitä, meidän maailmamme ajattelumme takana ovat täysin erilaiset. Sinä koulutit opettajia, jotka eivät vielä olleet voineet saada oppia, sillä kaikki oli Suomessa vielä niin uutta. Minä elän maailmassa, jossa on (muutaman kuukauden päästä) jo sadan vuoden ajan ollut oppikirja nuorille opettajille, ja jossa soitonopettajia koulutetaan pitkälle. He ovat sekä pianonsoiton että opettamisen ammattilaisia.
Kirjassasi on sivistyksen ja sivistämisen eetos. Kirjoitat, että oppilaan toivomukset ohjelmistoon nähden – milloin ne eivät ole ristiriidassa hyvän maun kanssa, vaan koskevat arvokasta kirjallisuutta, tahi eivät tarkoita kappaleita, joiden suorittaminen oppilaalle on liian vaikeaa – on myöskin joskus otettava huomioon. Kirjoitat sitten alaviitteessä, että niin sanottua salonkikirjallisuutta ei missään tapauksessa ole suositeltava. Perustelet sitä sillä, että niitä soittamalla ei tekniikka kehity, vaikuttivatpa ne miten vaikeilta tahansa. Lisäksi huomautat, että ne pilaavat musikaalisen maun ja aiheuttavat kaikenlaisia diletanttimaisuuksia soitossa.
Hyvä maku. Ymmärrän ajatuksesi siihen nähden, missä maailmassa elit. Ja hyppään sitten nykypäivään. Väitän, että tällaista ajattelua on yhä olemassa. On tarkemmin selittämätön hyvä maku, joka on suotu vain joillekin, ja jota on voitu kehittää vain oikeassa ympäristössä. On siis olemassa niitä, joilla on tieto ja ymmärrys hyvästä mausta, oikeasta tavasta soittaa jotkin tietyt teokset, ja sitten on niitä, joilla ei tätä tietoa ole.
Rohkenen väittää, että kysymys ei ole ainoastaan siitä, miltä soitto kuulostaa. Kysymys on (kenties tiedostamatta) siitä, kuka soittaa, ja kenen oppilas soittaja on. Helsingin musiikkiopiston alkuaikoina Wegelius halusi sinne Lisztin oppilaita, joten moni pianisti nykyäänkin voi laskea omaa sukupuutaan taaksepäin, ja löytää reitin Lisztiin tai jopa Bachiin asti. Entä sitten ne, joilla ei tätä sukupuuta ole? Miten ja missä he mitenkään ovat voineet oppia oikean tavan soittaa ja opettaa?
Lisztin oppilaat Lisztin yhä eläessä ovat varmasti pystyneet välittämään jotain autenttista, joskin Lisztin oppilaiden luettelo on niin valtava, että he tuskin ovat kaikki saaneet vuosikausien opetusta maestrolta. Opettajasi Dingeldey käsittääkseni oli Lisztin oppilaana kokonaisen vuoden, joten uskon sinun saaneen häneltä soittoosi paljon sellaista, jota kukaan muu ei ole voinut antaa. Näissä pianistien sukupuissa on kuitenkin ongelmansa, sillä aina uuden soittajasukupolven myötä asiat väkisinkin muuttuvat. Käy kuin ”rikkinäinen puhelin” -leikissä, jossa suusta suuhun (tai korvaan) kerrottu viesti muuttuu ratkaisevasti kierroksen aikana. Lisäksi tulee muita kysymyksiä, kuten tutkijat Lehmann, Sloboda ja Woody ovat osoittaneet: kuinka tarkka Czernyn muistikuva Beethovenin tulkinnasta jostakin säveltäjän omasta sonaatista on voinut olla, Czernyhan oli kuitenkin vasta lapsi ollessaan Beethovenin oppilas?
En halua sanoa, etteikö perinteellä ja jatkumolla olisi merkitystä. Tutkijankoulutukseni on kuitenkin opettanut minut katsomaan asioita monesta näkökulmasta. Esimerkiksi tämä hyvä maku. Koulutuksen ja kokemuksen myötä ihminen oppii ja ”jalostuu”, myös musiikkimaku voi muuttua. Oppii kuulemaan eri tavoin, löytää yhä syvällisempiä merkityksiä niin sävellyksistä kuin niiden tulkinnoistakin. Tämä kehittyminen on hienoa, mutta siihen liittyy myös vallankäytön mahdollisuus. Joku päättää, mitkä sävellykset ovat hyvän maun mukaisia, millainen tulkinta on oikeanlainen. Tämä on hyvä tiedostaa, on asian oikeellisuudesta mitä mieltä tahansa.
Minä mietin aina oppilaita ja sitä, millä saisin heidät innostumaan niin paljon, että he jaksavat istua riittävän kauan pianon ääressä. Sillä harjoittelu on se, mikä vie osaamista eteenpäin, oikotietä ei ole. Motivaatio on kaiken avain. Siksi oppilaani saavat soittaa myös sellaista musiikkia, joka ei ole taiteellisesti korkeatasoista ja he saavat myös soittaa kappaleita, jotka ovat heille liian vaikeita, soittoa voisi kenties luonnehtia diletanttimaiseksi. Mutta jos minä näillä keinoilla saan heidät harjoittelemaan enemmän, he kehittyvät sekä teknisesti että musiikillisesti, ja musiikkiopistosta lähtiessään osaavat sekä itse opetella uusia kappaleita että rakentaa tulkintoja, ilmaista itseään musiikilla. Sillä kyllä minä heiltä vaadin paljon, kuitenkin niin, etten kyseenalaista heidän ajatuksiaan ja musiikkimakuaan. Tarjoan uusia vaihtoehtoja, ohjaan syvemmälle, puhun tyylinmukaisuudesta, harjoitan yksityiskohtia. Ja sitten kun huomaan, että juuri tämä oppilas juuri tämän sävellyksen kohdalla ei juuri tällä hetkellä pääse syvemmälle, iloitsen yhdessä oppilaan kanssa hänen osaamisestaan. Seuraavan kappaleen kohdalla poraudumme sitten vielä enemmän musiikin ytimeen.
Johanna
P.S. Kirjoitin edellisessä kirjeessäni alkeisopetuksesta, virheistä ja virheettömyydestä. Jäin miettimään, osasinko ilmaista itseäni tarkasti. Minä väitän, että nykyiset uudet pianonsoittajat saavat hyvää alkeisopetusta missä päin Suomea tahansa. Painotukset voivat olla erilaisia, mutta minä luotan suomalaiseen soitonopettajakoulutukseen ja suomalaisiin soitonopettajiin. Alkeisopetus on tärkeää niin innostuksen säilymisen kuin terveen soittotavan ja musiikillisen ymmäryksen kannalta. Jos kuitenkin jälkimmäisiä korostetaan innostusta enemmän, voi innostus laantua, ja kaikki hyvät aikeet jäävät toteutumatta. Uskallan siis väittää, että antamalla periksi joistain laatuvaatimuksista opetuksen alkuvaiheessa, saatetaan saada innostusta ja lisäharjoittelun mukanaan tuomaa osaamista myöhemmin,
Jos puhutaan tulevista huippupianisteista, kysymys on ehkä toinen. Jos lapsella on niin valtava palo soittamiseen, että häntä ei tahdo saada instrumentin äärestä pois, hän todennäköisesti motivoituu tekemään monenlaisia harjoituksia ja häneltä voi vaatiakin paljon. Huipulle pyrkimisestä olenkin kirjoittanut aikaisemmin.
P.P.S. Tunnustan. Muokkasin tätä kirjettä todella paljon, se on hyvin erilainen kuin Italiassa kirjoittamani versio. Huomaan pelkääväni. En niinkään sitä, että joku laittaa viestin tai ottaa yhteyttä tai kirjoittaa Facebookin seinälle eriävän mielipiteen. Asioista voi aina keskustella, ja saatan muuttaa mieleni, jos jokin asia perustellaan minulle hyvin. Pelkään kuitenkin, että kirjoitan liian radikaalisti, nostan esiin asioita, joista ei ole suotavaa puhua. Siksi olen tätäkin kirjettä tässä muokkaillut parin tunnin verran. Julkaisen sen nyt tällaisenaan ja jään odottamaan keskustelua. Sinun kanssasi, hyvä Ingeborg, tuntuu turvalliselta pallotella ajatuksia. Luulen, että olisimme tulleet hyvin toimeen.
Kevätkuva Italiasta vuoden takaa.
Johanna Hasu 