Luksusta

Aloitin maaliskuussa 2024 projektin, jonka tarkoitus oli harjoitella Franz Lisztin Fantasia ja fuuga teemasta BACH ja kirjata ylös siihen käytetyt tunnit. Vajaan vuoden sitä jaksoin (kirjaamista siis), viimeinen merkintä on helmikuulta 2025. Silloin tuli täyteen 47 tuntia harjoittelua. Se ei ole kovin paljon, sillä siinä välissä oli syntynyt yksi romaanikäsikirjoitus, viimeistelty toinen painokuntoon, rustattu pari novellia ja harjoiteltu erilaisia muita kappaleita opetustyön ohessa. Soitin 15 minuuttia jossain välissä, jossain tunnin, sitten oli taas pitkiä taukoja, jolloin harjoittelin (tai tein) jotain muuta.

Mitä 47 tunnissa sain aikaan? Pakko myöntää, että en ihan kauheasti. Periaatteessa pystyin soittamaan teoksen läpi, mutta en lähellekään tempossa. Lisäksi virheitä tuli jatkuvasti, ja oli monia kohtia, joiden saaminen tempoon tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Helmikuun 12. päivän (2025) jälkeen harjoittelin kiihtyvällä tahdilla, kesäkuun puolivälistä alkaen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päivittäin vähintään parin tunnin ajan.

Kahdeksas kesäkuuta soitin kappaleen ensimmäisen kerran läpi videolle sen verran siedettävästi, että kehtasin ladata sen sosiaaliseen mediaan virheineen kaikkineen. Sen jälkeen osaaminen meni eteenpäin, toki soitin käteni tukkoon, ja opettelin sietämään ajatusta siitä, että lepo on tärkeää urheilijoiden lisäksi meille muusikoille.

Sain pitää ihanan kirjanjulkistustilaisuuden Myllykosen kirkon Triadin Eija-salissa heinäkuussa osana Kymi Libri -kirjamessuja. Paikalla oli lähes 60 ihmistä, mikä oli uskomattoman hienoa. Nautin joka hetkestä. Ja soittokin sujui riittävän hyvin. Esitys oli paras vetoni teoksesta. Nyt harjoittelen muuta, mutta aikeeni on palata Fantasian ja fuugan kimppuun myöhemmin. Lepo ja uudelleenlämmitys tekee nimittäin ihmeitä, ja paras tulkintani kappaleesta on vielä tulossa.

Ja nyt siihen luksukseen. On luksusta voida kiireettömästi harjoitella ja hioa sävellystä yhä parempaan kuntoon. Samaa luksusta on muuten kirjoittamisessa – kun sanat alkavat totella ja taipua oikeaan muotoonsa ja tarina syttyy elämään. Luksusta on myös saada olla piano-oppilaan kanssa kahdestaan musiikin äärellä ja nähdä oppimisen ihme.

Mutta luksus maksaa, eikö? Ja nykyisessa taloustilanteessa ei pitäisi maksaa sellaisesta, mikä ei tuota. Harrastakoon ”taiteilijat” omilla rahoillaan, ei yhteiskunnan. Tällaisia heittoja saa kuulla ja lukea aika paljon nykyisin.

Ajattelin tehdä pienen laskelman.

Jos haluaisin pitää pääsymaksullisen konsertin Eija-salissa, sen vuokra olisi 120€. Tilassa on 60 tuolipaikkaa. . Pienehkö mainos lehdessä maksaisi noin 240€. Jos oletetaan, että peräti kuusikymmentä ihmistä haluaisi kuulla soittoani, Jos pääsylipun hinta olisi 20 euroa, konsertti tuottaisi 1200€. Siitä kun vähentää nuo aivan pakolliset kulut, tuotoksi jää 840 euroa. Ei hullummin, vai mitä? Jos laskee, että harjoittelin noin 100 tuntia, se olisi 8,4€/tunti.

Paitsi että ei yksi kappale konserttia tee. Fantasia ja fuuga kestää noin 12 minuuttia. Kokonaiseen konserttiin tarvitaan hiukan enemmän musiikkia. Mielellään ainakin viisi tuollaista teosta. Vaikka ei opettelisikaan jokaista kappaletta aivan alusta, vanhojen teosten lämmitteleminenkin on kymmenien tuntien työ. Siinä ei kovin korkeille tuntipalkoille pääse. Tässä yhteydessä en avaa enempää romaanin kirjoittamiseen käytettävien tuntien määrää, mutta paljastan, että ALV-korotuksen jälkeen valtio saa kirjoittamastani romaanista verotuloina enemmän kuin minä.

Joel Haahtela kirjoittaa tämän päivän (7.9.2025) Helsingin Sanomissa: Viime vuodet ovat olleet hekumointia kovilla puheilla ja kulttuurivihamielisyydellä. Usein viha näyttää liittyvän ajatukseen, että taiteilijat loisivat muiden kustannuksella. Nämä yhteiskunnan elätit haluavat vain toteutella itseään, käyttää hyödyttömästi yhteisiä verovaroja ja luoda rumaa ja käsittämätöntä taidetta, josta kukaan ei halua maksaa. Maailmalla tämä kulttuurisota näyttää liittyvän konservatiivisten ideologioiden nousuun, kuten kristilliseen oikeistopopulismiin Yhdysvalloissa, Unkarissa ja Slovakiassa. Artikkeli on tilaajille (https://www.hs.fi/taide/art-2000011452589.html)

Jos emme tue taidetta, maailmamme köyhtyy. Haahtela kirjoittaa: Kulttuurillisen monimuotoisuuden väheneminen puolestaan köyhdyttää ja kapeuttaa ihmisyyttä. Se tekee ahdaskatseiseksi, lisää rasismia, yliherkistää, tyhmentää, kyynistää, kovettaa ja saa ihmisen hyökkäämään omaa inhimillisyyttään vastaan. Se käynnistää ihmisyyttä hylkivän itsetuhomekanismin, ja ihminen alkaa syödä omaa sieluaan.

Siksi(kin) tarvitsemme julkista tukea taiteelle. Minä pärjään, koska minulla on vakituinen työ. Soitan ja kirjoitan vapaa-ajallani. Olen myös todella onnekas, sillä sain Kymenlaakson rahaston apurahan Klaavi Kettu -pianokirjan toisen osan kirjoittamiseen. Mutta ilman monimuotoista taidetta suomalainen kulttuuri köyhtyy. Jos ajattelisimme kulttuurille jaetun tuen yritystukena ja investointina, olisiko se henkisesti helpompi perustella? Niin kauan kuin meillä on varaa jakaa tukea esimerkiksi taloudellisesti kannattamattomalle turkistarhaukselle tai verohelpotuksia parhaiten toimeen tuleville, minulle ei kannata sanoa, että rahaa kulttuuriin ja taiteeseen ei ole.

Kyse on valinnasta.

P.S. Minua pelottaa julkaista tämä. Keskustelukulttuurimme ei ole nykyisin kovinkaan kunnioittavaa, ja kärjekkäät (suorastaan ilkeät) kommentit satuttavat. Mutta kenties nyt käy niin, että mahdollinen keskustelu onkin asiallista ja lempeää.