Päivitän tässä vuosi sitten kirjoittamani tekstin. En ehtinyt kirjoittaa uutta, nyt on liian monta rautaa yhtä aikaa tulessa. Sen verran olen oppinut omasta jaksamisesta huolehtimisesta, että aivan kaikkeen ei tarvitse pystyä koko ajan. Siksi kierrätys kunniaan. Ollaan nimittäin tärkeän asian äärellä.
10.10. on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Silloin vietetään myös maailman mielenterveyspäivää. Päivät sopivatkin hyvin yhteen, sillä – kuten suuri osa suomalaisista todennäköisesti tietää – Kivi oli sekä fyysisesti että psyykkisesti sairas.
Löysin Ylen sivuilta viisi vuotta vanhan artikkelin. Jo sen otsikko herättää: Meillä ei ole varaa menettää enää yhtään Aleksis Kiveä. Olemme pieni kansa, ja ihan silkkaa inhimillisyyttä on se, että pidämme kaikista huolta. Kiven kohtalo opettaa, että meidän kannattaa ottaa koppi koko pienen kansamme jälkikasvusta. Kaikkien pitää saada mahdollisuus oppia ja kehittyä parhaaksi itsekseen. Lahjakkuutta on kaikissa kansanosissa, mutta kaikenlaisista olosuhteista ei ole yhtä helppo ponnistaa eteenpäin. Kaikki eivät saa tukea samalla tavalla. Lahjakkuutta ei kannata heittää hukkaan.
Aleksis Kiven elämä ja tuotanto ovat yksi esimerkki siitä, että köyhäkin taiteilija voi luoda hienoa kirjallisuutta, jopa kääntää kirjallisuuden suuntaa. Mutta, kuten Tina Cavén kirjoittaa: Ajatelkaa suomalaista kirjallisuutta, jos Kivi olisi saanut tukea ja tunnustusta ja olisi jatkanut tuotteliasta uraa vielä 50 vuotta eteenpäin.
Minulle on luettu aina, olen lukenut aina, olen lukenut lapsilleni. Nyt kirjoitan sekä faktaa että fiktiota. Olen onnekas, kirjojani on julkaistu, ja niitä jopa luetaan. En kuitenkaan eläisi kirjoittamisella, jos se olisi ainoa tulonlähteeni. Olen onnekas myös siinä, että minulla on vakituinen työpaikka, ja että pystynyt kirjoittamaan työn ohessa. Haluaisin kuitenkin, että ne kollegani, joille tämä ei ole mahdollista, saisivat kirjoittamiseen yhteiskunnan tukea. Pienen kielialueen kirjallisuus ei pysy elävänä ilman julkista satsausta. Kaikkien kirjailijoiden puolesta toivon, että me suomalaiset ostaisimme ja lainaisimme mahdollisimman paljon suomalaista kirjallisuutta. Sitä ei nimittäin tee kukaan muu kuin me.
Vuosi sitten kirjoitin, että olo on tänään hiukan haikea. Nyt olen sekä surullinen että vihainen. Maailmassa soditaan ja meneillään on suoranainen kansanmurha, ilmastonmuutos ja luontokato etenevät, rasismi alkaa olla valtavirtaa, vastakkainasettelu kasvaa ja sitä lietsotaan tietoisesti. En lainkaan ihmettele sitä, että lapset ja nuoret voivat huonosti. Me aikuiset voisimme tehdä paljonkin, mutta aitoa tahtoa näyttää puuttuvan. ”Huoli mielenterveydestä on kyllä vahvasti kirjattuna hallitusohjelmaan, mutta haasteisiin vastaaminen vaatisi vahvempia toimia: ennaltaehkäisyä, matalan kynnyksen tukea ja oikea-aikaisia palveluita. Esimerkiksi lasten ja nuorten terapiatakuu on tärkeä askel, mutta toteutus jää monelta osin vajavaiseksi”, toteaa MIELI ry:n toiminnanjohtaja Sari Aalto-Matturi.
Meidän aikuisten on toimittava oikeudenmukaisemman maailman puolesta yhä määrätietoisemmin. Lisäksi meidän täytyy valaa toivoa, olla läsnä, kuunnella, toimia vastuullisesti. Juuri tässä ajassa tuntuu erityisen merkitykselliseltä saada opettaa taidetta, soittaa, laulaa ja kirjoittaa. Musiikki vaikuttaa ihmiseen monin tavoin, kirjallisuuden kautta saa sekä tietoa että pääsee uusiin maailmoihin. Voi vaikka hetkeksi kiivetä kuusen latvaan ottamaan hengähdystaukoa, pitämään mielipaussia.
Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans’ monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.
Ja sitten voi liittyä kuukausilahjoittajaksi.
Johanna Hasu 