Ingeborgin jäljillä

Kirjoitin Pianopedagogit ry:n Pianisti-lehteen matkastani Ingeborgin jäljillä:

Tutustuin ensimmäisen kerran Ingeborg Hymanderiin (1865–1938), kun sain soitonopettajaksi valmistuttuani (vuonna 1996) ystäviltäni lahjaksi Ingeborgin kirjoittaman kirjan Nuori pianonsoiton opettaja, jonka he olivat löytäneet antikvariaatista. Seuraavan kerran törmäsin Ingeborgiin Kartanoista kaikkien soittimeksi II -julkaisussa. Annikka Konttori-Gustafssonin ansiokas työ Hymanderin elämäntyön tutkimisessa herätti halun tietää lisää, ja vähitellen alkoi kyteä ajatus romaanin kirjoittamisesta.

Suomessa on kirjoitettu viime vuosina hienoja elämäkerrallisia romaaneja, joiden kautta on nostettu esiin tärkeitä naisia, esimerkiksi Minna Rytisalon Rouva C. ja Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet. Ajattelin, että romaani pianonsoitonopettajasta ja pianistista voisi kiinnostaa laajempaa lukijakuntaa kuin elämäkerta ja nostaa esiin ihmisen taiteilijoiden takaa: pedagogin.

Pääsin helmikuuksi 2024 Väinö Tannerin säätiön residenssiin Mazzano Romanoon, Italiaan. Tänä aikana syntyi ensimmäinen versio romaanista, joka julkistettiin heinäkuussa 2025 Kymi Libri -kirjamessuilla. Vaikka Ingeborg ei koskaan matkustanut Italiaan, pitkä residenssijakso auttoi sekä keskittymään kirjoittamiseen että kuvittelemaan sitä, millaista on ollut muuttaa pois kotoa vieraaseen maahan. Toki nykyaikainen matkustaminen on hyvin erilaista kuin Ingeborgin aikaan, enkä voi kuin ihailla sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, millä nuori nainen lähti ulkomaille saamaan lisäoppia pianistina.

Helsingin musiikkiopisto ja sen johtaja Martin Wegelius olivat hyvin edistyksellisiä siinä, että naisetkin pääsivät opiskelemaan – musiikkiopiston perustamisen aikaan esimerkiksi yliopistoon ei naisilla ollut asiaa. Myös Ingeborgin perhe tuki häntä opinnoissa: isä halusi kouluttaa kaikki lapsensa, myös tytöt. Toisaalta naisen asema oli olla toinen pianonsoiton opettaja, kun ensimmäisen opettajan paikka oli varattu solistina tunnustetulle pianistille, yleensä miehelle. Ingeborgilla olisi ollut mahdollisuus tulla solistiksi, hän oli huomattavan taitava pianisti ainakin hänen soittamansa ohjelmiston ja saamiensa kiittävien arvioiden perusteella. Eivätkä opinnot ulkomailla olisi olleet mahdollisia ilman sen ajan mittapuiden mukaan korkeaa taiteellista ja teknistä tasoa. Hänet kuitenkin kutsuttiin takaisin Suomeen toimimaan pedagogina.

Olisiko Ingeborg halunnut olla solisti? Hän oli ilmeisesti ujo ja myös sangen vaatimaton ihminen, joten kuvittelin romaanissa, että esiintyminen oli hänelle jännityksen paikka. Laitoin hänet pohtimaan sitä, millaista on olla jatkuvan arvostelun alla ja potea epäonnistumisen pelkoa ja häpeää. Ingeborg itse ajatteli asiaa ainakin jonkin verran. ”Siitä, josta on tullut äyri, ei koskaan tule taalaria”, hän sanoi kerran oppilaalleen Sigurd Strålelle. En tiedä, ajatteliko Ingeborg, että äyri (opettaja) on vähempiarvoisempi kuin taalari (taiteilija). Itse uskon, että Ingeborg Hymanderilla oli potentiaalia sekä solistiksi että opettajaksi, mutta pedagogina ja pedagogiikan kehittäjänä hänen jälkensä suomalaiseen soitonopetukseen on suurempi kuin se koskaan olisi voinut olla, jos hän olisi valinnut pianistin uran.

Ingeborg Hymander oli pedagogina lempeä ja vaativa, ja ajattelussaan monella tapaa hyvinkin moderni. Asettakaa itsellenne suurimmat vaatimukset, hän kirjoitti. Työskennelkää rakkaudesta oppilaisiinne ja kutsumukseenne. Näillä ohjeilla jokainen pedagogi pääsee pitkälle.

Kirjoitin Italiassa ollessani myös kirjeitä Ingeborgille. Pyysin lupaa kuvitella hänen elämäänsä, sillä vaikka Annikka Konttori-Gustafsson on tehnyt uskomattoman hienon työn kootessaan palasia Ingeborgin elämästä, paljon jäi kuvittelun varaan. Kävin kirjeissäni myös keskustelua Nuori pianonsoiton opettaja -kirjan kanssa. Kirjoitin muun muassa näin: ”Haluan kiittää sinua tästä: Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on aivan alussa herättää oppilaissaan harrastusta musiikkiin ja halua soittamaan… Oppilaan on tultava soittotunnilleen iloisena ja rohkein mielin, ei haluttomasti eikä pelokkaana. Olet ehkä saanut kuulla vastakkaisiakin mielipiteitä, siksi kirjoitat myöhemmin: …on teoreettinen alkuopetus tehtävä oppilaalle niin helppotajuiseksi kuin mahdollista. Syytä ei saa käsittää väärin. Tarkoitus ei ole lellitellä oppilasta eikä tehdä häntä kykenemättömäksi työskentelemään. Päinvastoin: tarkoitus on herättää hänessä työskentelemisen halua… Harrastuksen herättäminen ja hereillä pitäminen on pääsyy ja pääasia.”

Tästä minäkin puhun usein. Se, että soittotunnilla on avoin ja myönteinen ilmapiiri, että oppimiseen liittyy iloa, että oppilas saa kokea onnistumisen kokemuksia ja että hänet otetaan huomioon kokonaisena ihmisenä omine toiveineen ja tavoitteineen, ei tarkoita sitä, ettei oppilailta saa vaatia mitään. Oppilaat haluavat, että heiltä vaaditaan. He haluavat soittaa hienoa pianomusiikkia, tulla yhä taitavammiksi. Mutta koska pianonsoitto on vaativaa, se edellyttää myös hurjan määrän työtä. Meidän pedagogien tehtävä on herättää oppilaissa harrastusta musiikkiin ja halua soittamaan, ja nykytiedon valossa se tehdään ottamalla huomioon oppilaan tavoitteet, huolehtimalla hänen itsemääräämisen tarpeensa kunnioittamisesta ja pitämällä huolta turvallisesta oppimisilmapiiristä. Me nykypedagogit olemme aivan eri asemassa kuin opettajat Ingeborgin aikaan. Meillä on takanamme pitkä musiikkiopistopolku (tai muu vastaava) ja ammatillinen koulutus sekä pianisteina että pedagogeina. Meillä on tietoa ja osaamista ottaa vastaan myös uutta tutkittua tietoa oppimisesta. Ingeborgkin teki juuri niin. Hän täydensi opintojaan Berliinissä ennen Nuori pianonsoiton opettaja -kirjansa julkaisemista.

Näin kirjoitan romaanissani: ” Nyt täytyy on hyvä sana. Se ei ole pakko, se ei ole jotain ulkopuolelta tulevaa, joka voi hetkenä minä hyvänsä puristaa hänet tyhjiin ja syöstä synkkyyteen. Se on enemmänkin tarve, se on jotain, joka hänen sisällään huutaa. Ei uhkaavasti tai vaatien, vaan sisäisesti palaen. Se on tahto oppia uutta. Rakentaa lisäkerros kaiken hänen jo osaamansa päälle. Hän on aikuinen, hän on kollega, joka on nyt hakemassa tietoa kokeneemmaltaan. Rudolph Maria Breithaupt on jo yli viisi vuotta aiemmin julkaissut tutkielmansa Die natürliche Klaviertechnik. Ingeborg on lukenut herra Breithauptin tekstejä, ja juuri nyt tuntuu tärkeältä perehtyä tähän aiheeseen lisää. Kirjan lukeminen on yksi asia, kysyminen ja vierestä seuraaminen, kirjoittajan itsensä kanssa keskusteleminen, on sitten toinen. Siksi tämä matka.”

Olenko saavuttanut tavoitteeni? Tunnetaanko Ingeborg nyt paremmin? Osittain kyllä. Olen saanut paljon viestejä lukijoilta, jotka eivät ole itse pianisteja tai muusikkoja, mutta joita Ingeborgin elämä on koskettanut. Samalla on virinnyt kiinnostus Helsingin musiikkiopiston ja koko kaupungin historiaan. Romaanin kautta myös Annikka Konttori-Gustafssoninkin työ on saanut lisää näkyvyyttä, sen tiedän.

Osittain tavoite on vielä saavuttamatta. Miten nousta uutiskynnyksen yli, jos ei ole valmiiksi tunnettu henkilö tai suuren kustantamon kirjailija? Miten nostaa esiin ihminen, jota juuri kukaan ei tunne? Luotan Ingeborgin merkitykseen ja siihen, että vielä hänen työnsä tunnustetaan muuallakin kuin pianistipiireissä, mutta jollain tavalla täytyisi vielä saada median huomio.

Näin kirjoitin romaanini lopussa:

”Bachin Partitan soidessa kannetaan arkku portaita alas ulkona odottaviin vaunuihin. Et ollut näkemässä sitä, Ingeborg, et kuulemassa. Niin kauniisti puhuivat, lauloivat. Olit ansainnut sen kaiken. Kun kävelee Helsingin Vanhalla hautausmaalla alueella yksi ja siellä kortteliin kuusi, voi löytää hautasi. Siinä lepäät, isän ja äidin vieressä. Kivessä päällimmäisenä isän ja äidin nimet, kolmantena sinun nimesi. Toiselta puolen käytävää tammi ulottaa oksansa muistokivesi päälle. Sinulle ei ole pystytetty patsasta tai muistomerkkiä, tuhannet turistit eivät käy sinua kunnioittamassa. Et sinä sitä olisi halunnutkaan. Ansainnut kyllä olisit.”