Kädet tärisevät. Ne ovat yhtä aikaa hikiset ja jääkylmät. Sormet lipsuvat koskettimilta. Mutta se ei ole pahinta. Aivot eivät toimi, pää on sumussa. Ajatus ei kulje, kaikki opeteltu tuntuu unohtuvan. Edessä on vääjäämätön katastrofi.
Yle teki mielenkiintoisen ja arvokkaan jutun ammattimuusikoiden jännittämisestä. Ilmiö ei ole lainkaan vieras itsellenikään. Moni esitys meni aikalailla pieleen jo musiikkiopistoaikoina sen vuoksi, mutta totaalisen epäonnistumisen koin ensimmäisenä ammattiopintovuotenani. Siitä selvittyäni opin ne keinot, joilla sain osaamiseni sille tasolle, että tiesin selviäväni. Minun piti (ja pitää) pystyä soittamaan koko sävellys ääni ääneltä ulkoa päässäni ilman soitinta oikeilla sormituksilla, mikäli aion soittaa ulkoa hallitusti. Vaatii muuten melkoisesti työtä sen ihan fyysisen harjoittelun lisäksi… Soitan nykyisin aika paljon nuoteista, kuten tekevät monet minua taitavammatkin pianistit. Siinä mielessä kulttuuri on menossa parempaan suuntaan. Ulkoa soittamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä kirjoitan ehkä joskus erillisen bloggauksen.
Mitä jännittäminen on? Kirjoitan Nuottinuotta-kirjassa näin: Jännittämistä voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Se voidaan nähdä positiivisena ilmiönä, jolloin puhutaan vireytymisestä (ks. esim. Arjas, 2002). Esiintymisjännitys puolestaan johtuu esiintymisiin liittyvistä kielteisistä kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa sekä käyttäytymiseen että fysiologiaan. Päivi Arjaksen mukaan vireytyminen fysiologisena ilmiönä vaikuttaisi olevan synnynnäinen, mutta sille annettava merkitys on opittu. Esiintymispelko taas on sosiaalista pelkoa, jossa perussuhde itseen ja toisiin on samanlainen kuin muissakin sosiaalisissa peloissa. Olen tavannut soittajia, joita jännittää astua koulun tai musiikkiopiston ovesta sisään. Ei ihme, jos esiintyminen tuntuu pelottavalta. Tällainenkin soittaja voi silti haluta esiintyä ja nauttia niistä.
Meillä opettajilla on suuri valta ja vastuu siinä, millaiseksi oppilaan suhde esiintymisiin muodostuu. Näin kirjoitin Nuottinuotassa: Sekä oppilaat että opettajat kokevat, että esiintymisjännitys on normaali ja yleinen osa muusikoksi kehittymistä (Patston, 2013). Toisaalta esiintymisjännitykseen on liittynyt myös häpeää – jos ei kestä jännitystä, on luovuttava musiikkialasta (Arjas, 2002). Huippusuoritusten perinteeseen liittyvä opettajien pyrkimys saavutuksiin voi saada aikaan täydellisyyden tavoittelua, ja opettaja voi itse asiassa laukaista oppilaissaan esiintymisjännitystä (Patston, 2013).
Huippusuoritusten perinne on Annu Tuovilan (2003) esiin nostama ilmiö, jossa opettajan ja oppilaitoksen ”taso” (joka sinällään on ihan oman kolumninsa aihe) määrittyy sen mukaan, miten oppilaat menestyvät kilpailuissa tai tutkinnoissa. Siksi opettajan – ollakseen tasokas ja hyvä opettaja – on kannattanut miettiä, kenet oppilaistaan päästää esiintymään julkisesti. Onhan opettajan ammattitaidon arvostus kiinni siitä, miten hänen oppilaansa soittavat. Viittaan väitöskirjassani Kari Kurkelan teokseen Mielen maisemat ja musiikki: Mikäli oppilaan ”huono” suoritus uhkaa opettajan narsistista ekonomiaa, opettaja saattaa jopa korostaa omaa emotionaalista erillisyyttään oppilaasta alleviivaamalla sitä, että epäonnistuminen koskee vain oppilasta, ei opettajaa (Kurkela 1994).
Esiintymisjännitykseen liittyy monia fysiologisia oireita: hikoilu ja käsien vapina, sekä kokemus siitä, että ajatus ei kulje. Tämä on normaalia, ei merkki siitä, että esiintyjä olisi huono tai jollain tavalla epäonnistunut. Urheilun puolella henkisestä valmennuksesta puhutaan jo paljon, ja Ylen haastattelussa nousee toive siitä, että jännittäminen normalisoitaisiin jo soittopolun alkuvaiheessa, jolloin siitä ei muodostuisi mörköä. Esimerkiksi Giuseppe Gentilen haaveissa jokaisessa musiikkiopistossa olisi oppiaineena myös psykologista valmennusta aivan yhtä lailla kuin vaikkapa musiikkiteoriaa.
Meillä Pohjois-Kymen musiikkiopistossa esiintymisvalmennus on valinnainen osa opintoja. Valinnainen sen vuoksi, että tavoitteellisen musiikinopiskelun pitää olla mahdollista myös ilman esiintymistä. Joillekin (joskin todella harvoille) oppilaille kaikenlainen soittaminen muille kuin omalle opettajalle saattaa olla opintojen jossain vaiheessa aivan ylivoimaista. Silti oppilas on saavuttanut kaikki opinnoille asetetut muut tavoitteet. Siksi esiintyminen ei meillä ole pakollista – kokemukseni mukaan suurin osa oppilaista kuitenkin esiintyy jollain tavoin ja jopa nauttii siitä.
Esiintymisvalmennus aivan soitto-opintojen alusta alkaen on minulle sitä, että esiintyminen on yhtä normaali osa soittamista kuin kotiharjoittelu tai yhteissoitto. Joskus menee paremmin, joskus huonommin, mutta jokainen esitys vie osaamista eteenpäin. Minun oppilaani soittavat luokkakonserteissa usein puolivalmiita kappaleita, jopa osia sävellyksistä. Moni soittaja harjoittelee enemmän, kun esitys lähestyy. Siksi ovela opettaja laittaa oppilaat esiintymään jatkuvasti…
Ja kun esiintyminen on aika tavallinen ja melko arkipäiväinen juttu, ei yhdelle esitykselle tule annettua liian suurta painoarvoa.
Meillä on opistossa käytössä myös aulasoittoviikot, jolloin oppilaat voivat opettajan johdolla esiintyä musiikkiopiston aulassa hyvin matalalla kynnyksellä. Kun oppilas soittaa luokkatunneilla kavereille, luokkakonserteissa vähän isommalle yleisölle ja aulasoitossa satunnaisille kuulijoille, sama sävellys saa useita esityskertoja ennen esimerkiksi isompaa konserttia. Kun en odota täydellisyyttä ennen kuin ”päästän” oppilaani esiintymään, sekä soittotaito että soitettavat kappaleet kehittyvät ikään kuin väkisin. Mitä pidemmälle oppilas etenee, sitä enemmän puhumme mielikuvaharjoittelusta (ja teemme mielikuvaharjoituksia) sekä valmistaudumme esiintymisiin ”ammattimaisemmin”:
Sana jännittäminen sattaa aiheuttaa monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olen jopa törmännyt siihen, että kyseistä sanaa ei opettaja saisi käyttää lainkaan oppilaiden kanssa puhuessaan. Sitä kuitenkin käytetään arkipuheessa monessa yhteydessä, pieni lapsi saattaa jännittää joulupukin tuloakin, ja joka tapauksessa sana on vakiintunut kuvaamaan kaikkia niitä fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia, joita esiintymiseen saattaa liittyä. Ehkä parasta onkin riisua sanan ympäriltä kaikki mystiikka ja painolasti.
Jännittämisestäni ja epäonnistumisistani seurasi hyvää, kunhan pääsin ylös häpeästä. Minusta tuli kaikkien kokemusteni myötä paljon parempi pedagogi. Opin löytämään keinoja opettaa esiintymistä ja jännityksen hallintaa, ja haluan luoda jokaiselle oppilaalle turvallisen tilan soittaa omana itsenään. Ja syntyihän katastrofista myös kohtaus romaaniin Ei hyvä hylätyn. Päähenkilö Aamos ei ole minä – ainakin koen, etten ole lainkaan niin katkeroitunut kuin hän. Enkä ole tehnyt kansainvälistä uraakaan, en ole jäänyt elämässäni yksin. Enkä ole koskaan yrittänyt murhata ketään… Mutta se yksi kohtaus on suoraan eletystä elämästä, vaikka romaani fiktiota onkin.
Olen uskaltanut viime aikoina julkaista videoita, joissa soitan epätäydellisesti. Olen onnekas, sillä elantoni ei ole kiinni siitä, onko jokainen julkinen esiintymiseni superonnistuminen. Esiintymisten arviointiin liittyy nimittäin myös valtaa. Jos urheilijan epäonnistuminen saattaa nollautua seuraavissa kisoissa, soittajan huono esitys saattaa määrittää hänet pitkäksi aikaa. Itse asiassa täydellisyyden vaatimus on meillä rakenteissa niin vahvana, että jos emme muuta ajatteluamme radikaalisti ja pyri tekemään jotain niille representaatioille, narratiiveille, mielikuville ja symboleille, jotka liittyvät muusikon taitotasoon ja siihen, miten hänet määritellään ihmisenä – ei ainoastaa muusikkona – (ks. Ramstedt, 2023), emme pääse koskaan eroon epäterveestä arvostelusta ja sen mukanaan tuomasta häpeästä.
Tästä(kin) voisin kirjoittaa lisää myöhemmin, mutta juuri nyt toivoisin armollisuutta kaikille, sekä itseä että muita kohtaan. Musiikki on nimittäin aika uskomaton lahja ihmiselle, sitä ei kannattaisi pilata turhalla painolastilla. Ehkä meillä kaikilla olisi helpompaa, jos arvostelisimme esiintyjiä (myös itseämme esiintyjänä) vähemmän ja keskittyisimme enemmän nauttimiseen.
P.S. Esiintymisjännitykseen liittyvä tutkimustieto päivittyy jatkuvasti. Me PKMO:n opettajat olemme saaneet asiasta koulutusta, ja itsekin olen oppinut yhden uuden tavan pohtia esiintymisiä oppilaiden kanssa. Oppilas asettaa itse tavoitteen sille, millaiseen esitykseen hän pyrkii. Mihin hän itse on tyytyväinen. Sitten etsimme yhdessä keinoja päästä siihen.
LÄHTEET:
Arjas, P. 2002. Muusikoiden esiintymisjännitys: tapaustutkimus klassisen musiikin ammattiopiskelijoiden jännittäjätyypeistä ja esiintymisvalmennuksen kurssikokemuksista. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in the arts 82.
Patston, T. 2013. Teaching stage fright? Implications for music educators. British Journal of Music Education 31 (1), 85–98.
Ramstedt, A. 2023. Emotional abuse in classical music education in Finland: A study of Finnish women musicians’ experiences. Action, Criticism, and Theory for Music Education 22 (3): 198–226.
Tuovila, A. 2003. ”Mä soitan ihan omasta ilosta”: pitkittäinen tutkimus 7–13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta. Helsinki: Sibelius-Akatemia. Studia Musica 18.
Johanna Hasu 