Tänään vietetään suomalaisen musiikin ja Jean Sibeliuksen päivää. Sibeliuksen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 160 vuotta. Samaa juhlavuotta vietää myös Ingeborg Hymander, Sibeliuksen aikalainen ja opiskelutoveri. Vaikka hänen nimeään ei kovin moni tunne, voimme juhlia tänään myös häntä ja kaikkia muita musiikkipedagogeja. Ilman suomalaisia opettajia ei ole suomalaista musiikkiakaan.
Ingeborg tietää todistaneensa juuri jotain ihmeellistä. Hän on kuullut Sibeliuksen musiikkia jo moneen kertaan, vaikuttui aikanaan Kullervosta ja on koko ajan uskonut Jeanissa olevan aineksia suuruuteen, mutta nyt ollaan jonkin sanomattoman äärellä. Jo ensimmäisistä sävelistä lähtien Ingeborg koki olevansa jossain muualla, hänen sydämensä lähti lentoon. Vaskien uhmakkaat akordit, se voima, jolla ne ylittivät hälisevän yleisön, yllätti Ingeborgin täysin. Hänen teki mieli kääntyä, pyytää ihmisiä olemaan hiljaa, mutta eihän se käynyt päinsä.
Suomalaiset musiikinopettajat ovat korkeasti koulutettuja ja koulutusta kehitetään jatkuvasti. Korkeatasoista musiikkikasvatusta on mahdollista saada jo ennen syntymää ”masumuskarissa”, ja varhaisiän musiikkikasvatuksen pariin pääsee jo pian syntymän jälkeen. Aineenopettajien ja taiteen perusopetuksen opettajien koulutukset ovat laajoja ja antavat spesifin osaamisen – yläkoulun ja lukion musiikinopettajan koulutus antaa pätevyyden juuri siihen työhön, ja pianonsoitonopettajan koulutus juuri pianonsoiton opettamiseen.
Suomi herää. Niin osa on nimetty, ja Eino Leinon sekä Jalmari Finnen teksti sitä hyvin kuvaakin. Se on viimeinen osa kuvaelmassa, jossa käydään läpi Suomen historian vaiheita. Ingeborg ei tosin enää muista, mitä tekstissä sanottiin. Hän muistaa vain sen tunnelman, joka vei hänet mukaansa ja kuvasi syvästi elämää nykyisessä murheen alhossa. Ja sitten se hymni, kuin auringon valo, kuin näky jostain tulevasta rauhan ajasta, lepopaikka, johon ei voi jäädä, sillä vielä on taisteluita käymättä
Parannettavaakin on. Perusopetuksessa musiikinopettajan koulutuksen saaneet ammattilaiset työskentelevät yleensä vasta yläkoulussa, ja jos poikkeuksia onkin ollut, ei ole enää: Helsingissä alakouluissa olleet aineenopettajan virat päätettiin siirtää muihin kouluihin. Luokanopettajakoulutuksessa musiikinopetuksen määrää on vähennetty vuosien ajan radikaalisti, ja monet luokanopettajaksi opiskelevat kantavat huolta musiikillisesta osaamisestaan. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa musiikilla ja muulla taidekasvatuksella on myös tärkeä rooli, mutta taidekasvatusta koulutuksessa on melko vähän. Oman, ennen opintoja tai niiden aikana omatoimisesti hankitun, osaamisen määrä ja laatu ovatkin ratkaisevia siinä, miten paljon alakoulun tai varhaiskasvatuksen opettaja pystyy tuomaan musiikkia oppilaidensa arkeen.
Nyt Ingeborg kävelee marraskuisilla kaduilla kotiin pää pyörällä. Eivätkö muut tunteneet samoin kuin hän? Onko hänellä jokin omituinen vika päässään, kun musiikki vaikutti häneen niin voimakkaasti? Eikö hän erota hyvää ja huonoa musiikkia, kun kukaan muu ei tuntunut joutuvan samaan tilaan?
Mitä voimme tehdä? Ainakin nähdä musiikkikasvatuksen (ja muun taidekasvastuksen) arvo ja satsata siihen yhteiskuntana. Kuten tutkija Henna Suomi toteaa: Taito- ja taideaineille tulisi palauttaa se arvo ja merkitys, mikä niillä oli vielä 1980-luvulla. Meidän opettajien on jatkuvasti reflektoitava omaa työtämme ja kehitettävä sitä, missä näemme kehitettävää. Koulutuksen järjestäjän velvollisuus on tarkastella lisäkoulutuksen tarvetta ja tarjota sitä. Päättäjien tehtävä on pitää huoli siitä, että rahoitus on riittävä. Rohkenen väittää, että vaikka nyt kaikesta säästetäänkin, musiikkikasvatukseen laitettu lisäeuro ei mene hukkaan, niin paljon on olemassa tutkittua tietoa musiikin hyvää tekevistä vaikutuksista. Jos yhteiskuntana näkisimme musiikkiin (ja muuhun taiteeseen) satsaamisen investointina eikä luksuksena, saattaisimme voida kansakuntana paremmin.
Päivälehti ei ilmesty. Bobrikov on sen kieltänyt, ja siksihän juuri Sanomalehdistön päivää vietettiin. Vaikka toki sanottiin, että juhlan tarkoitus oli ainoastaan kerryttää sanomalehtimiesten eläkerahastoa. Protesti se oli, kaikki tietävät sen. Koska Päivälehteä ei saa painaa, kirjoittaa Uusi Suometar tapahtuneesta. Reportteri pani merkille saman kuin Ingeborg. ”Paljon katosi illan juhlahumuun eikä yleisökään äkistellen tuntunut joutavan syvempää taidetta täysin tajuamaan.”
Vaan Robert Kajanus selvästi tajusi, sillä joulukuussa hän johtaa neljä osaa kuvaelman musiikista. Päätösnumerona on Suomi herää, ja koska Päivälehti saa taas ilmestyä, esitys saa ansaitsemansa huomion. Ingeborgin lisäksi siis moni muukin nyt ymmärtää, mitä on kuullut.
Ingeborg Hymander teki uraauurtavan työn suomalaisen musiikkikasvatuksen alkuaikoina. Jyväskylän seminaarissa huolehdittiin siitä, että musiikkikasvatusta pystyttiin tarjoamaan kautta koko maan. Me seuraavat sukupolvet rakennamme tämän perinnön päälle. Meillä on käytettävissämme jatkuvasti yhä enemmän tutkittua tietoa oppimisesta, joten meillä on velvollisuus myös ottaa se huomioon työssämme. Emme ole olemassa itseämme ja omaa musiikillista identiteettiämme, emme edes puhtaasti musiikkia varten. Työmme keskiössä on oppilas, ja hänen mahdollisuutensa päästä ilmaisemaan itseään ja kasvamaan ihmisenä musiikin avulla. Opettajan oma musiikkisuhde luo pohjan tälle. Kun rakastamme musiikkia, voimme jakaa tätä rakkautta myös eteenpäin. Oppilaan asettaminen keskiöön johtaa siihen, että tärkeintä on juuri hänen – ei opettajan – musiikkisuhteensa.
Oskar Merikanto kirjoittaa lehteen hurmioituneena. ”Konserttimusiikkina se vasta näyttikin voimansa. Tämä teos sisältää nimittäin kohtia, jotka ajatusten ja tunnelmain suuruudessa, fantasian rikkaudessa, instrumentatsioonissa ja sydäntälämmittävässä melodiassa voittavat Sibeliuksen edelliset tuotteet.”
Sillä musiikilla on valtava voima. Jokaisella pitää olla mahdollisuus päästä kokemaan se ja osallistumaan omalla tavallaan. Tässä tarvitaan säveltäjiä, esittäjiä, kasvattajia, kuulijoita, mahdollistajia. Meitä kaikkia.
Kenties taide ei voi kukistaa väärää valtaa, mutta ehkä sen avulla ihminen jaksaa vastustaa sortajaansa?
Kursivoidut sitaatit ovat lainauksia romaanistani Työskennelkää rakkaudesta.
Johanna Hasu 