Tekijä: Johanna Hasu

Tänään vietetään suomalaisen musiikin ja Jean Sibeliuksen päivää. Sibeliuksen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 160 vuotta. Samaa juhlavuotta vietää myös Ingeborg Hymander, Sibeliuksen aikalainen ja opiskelutoveri. Vaikka hänen nimeään ei kovin moni tunne, voimme juhlia tänään myös häntä ja kaikkia muita musiikkipedagogeja. Ilman suomalaisia opettajia ei ole suomalaista musiikkiakaan.

Ingeborg tietää todistaneensa juuri jotain ihmeellistä. Hän on kuullut Sibeliuksen musiikkia jo moneen kertaan, vaikuttui aikanaan Kullervosta ja on koko ajan uskonut Jeanissa olevan aineksia suuruuteen, mutta nyt ollaan jonkin sanomattoman äärellä. Jo ensimmäisistä sävelistä lähtien Ingeborg koki olevansa jossain muualla, hänen sydämensä lähti lentoon. Vaskien uhmakkaat akordit, se voima, jolla ne ylittivät hälisevän yleisön, yllätti Ingeborgin täysin. Hänen teki mieli kääntyä, pyytää ihmisiä olemaan hiljaa, mutta eihän se käynyt päinsä.

Suomalaiset musiikinopettajat ovat korkeasti koulutettuja ja koulutusta kehitetään jatkuvasti. Korkeatasoista musiikkikasvatusta on mahdollista saada jo ennen syntymää ”masumuskarissa”, ja varhaisiän musiikkikasvatuksen pariin pääsee jo pian syntymän jälkeen. Aineenopettajien ja taiteen perusopetuksen opettajien koulutukset ovat laajoja ja antavat spesifin osaamisen – yläkoulun ja lukion musiikinopettajan koulutus antaa pätevyyden juuri siihen työhön, ja pianonsoitonopettajan koulutus juuri pianonsoiton opettamiseen.

Suomi herää. Niin osa on nimetty, ja Eino Leinon sekä Jalmari Finnen teksti sitä hyvin kuvaakin. Se on viimeinen osa kuvaelmassa, jossa käydään läpi Suomen historian vaiheita. Ingeborg ei tosin enää muista, mitä tekstissä sanottiin. Hän muistaa vain sen tunnelman, joka vei hänet mukaansa ja kuvasi syvästi elämää nykyisessä murheen alhossa. Ja sitten se hymni, kuin auringon valo, kuin näky jostain tulevasta rauhan ajasta, lepopaikka, johon ei voi jäädä, sillä vielä on taisteluita käymättä

Parannettavaakin on. Perusopetuksessa musiikinopettajan koulutuksen saaneet ammattilaiset työskentelevät yleensä vasta yläkoulussa, ja jos poikkeuksia onkin ollut, ei ole enää: Helsingissä alakouluissa olleet aineenopettajan virat päätettiin siirtää muihin kouluihin. Luokanopettajakoulutuksessa musiikinopetuksen määrää on vähennetty vuosien ajan radikaalisti, ja monet luokanopettajaksi opiskelevat kantavat huolta musiikillisesta osaamisestaan. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa musiikilla ja muulla taidekasvatuksella on myös tärkeä rooli, mutta taidekasvatusta koulutuksessa on melko vähän. Oman, ennen opintoja tai niiden aikana omatoimisesti hankitun, osaamisen määrä ja laatu ovatkin ratkaisevia siinä, miten paljon alakoulun tai varhaiskasvatuksen opettaja pystyy tuomaan musiikkia oppilaidensa arkeen.

Nyt Ingeborg kävelee marraskuisilla kaduilla kotiin pää pyörällä. Eivätkö muut tunteneet samoin kuin hän? Onko hänellä jokin omituinen vika päässään, kun musiikki vaikutti häneen niin voimakkaasti? Eikö hän erota hyvää ja huonoa musiikkia, kun kukaan muu ei tuntunut joutuvan samaan tilaan?

Mitä voimme tehdä? Ainakin nähdä musiikkikasvatuksen (ja muun taidekasvastuksen) arvo ja satsata siihen yhteiskuntana. Kuten tutkija Henna Suomi toteaa: Taito- ja taideaineille tulisi palauttaa se arvo ja merkitys, mikä niillä oli vielä 1980-luvulla. Meidän opettajien on jatkuvasti reflektoitava omaa työtämme ja kehitettävä sitä, missä näemme kehitettävää. Koulutuksen järjestäjän velvollisuus on tarkastella lisäkoulutuksen tarvetta ja tarjota sitä. Päättäjien tehtävä on pitää huoli siitä, että rahoitus on riittävä. Rohkenen väittää, että vaikka nyt kaikesta säästetäänkin, musiikkikasvatukseen laitettu lisäeuro ei mene hukkaan, niin paljon on olemassa tutkittua tietoa musiikin hyvää tekevistä vaikutuksista. Jos yhteiskuntana näkisimme musiikkiin (ja muuhun taiteeseen) satsaamisen investointina eikä luksuksena, saattaisimme voida kansakuntana paremmin.

Päivälehti ei ilmesty. Bobrikov on sen kieltänyt, ja siksihän juuri Sanomalehdistön päivää vietettiin. Vaikka toki sanottiin, että juhlan tarkoitus oli ainoastaan kerryttää sanomalehtimiesten eläkerahastoa. Protesti se oli, kaikki tietävät sen. Koska Päivälehteä ei saa painaa, kirjoittaa Uusi Suometar tapahtuneesta. Reportteri pani merkille saman kuin Ingeborg. ”Paljon katosi illan juhlahumuun eikä yleisökään äkistellen tuntunut joutavan syvempää taidetta täysin tajuamaan.”
Vaan Robert Kajanus selvästi tajusi, sillä joulukuussa hän johtaa neljä osaa kuvaelman musiikista. Päätösnumerona on Suomi herää, ja koska Päivälehti saa taas ilmestyä, esitys saa ansaitsemansa huomion. Ingeborgin lisäksi siis moni muukin nyt ymmärtää, mitä on kuullut.

Ingeborg Hymander teki uraauurtavan työn suomalaisen musiikkikasvatuksen alkuaikoina. Jyväskylän seminaarissa huolehdittiin siitä, että musiikkikasvatusta pystyttiin tarjoamaan kautta koko maan. Me seuraavat sukupolvet rakennamme tämän perinnön päälle. Meillä on käytettävissämme jatkuvasti yhä enemmän tutkittua tietoa oppimisesta, joten meillä on velvollisuus myös ottaa se huomioon työssämme. Emme ole olemassa itseämme ja omaa musiikillista identiteettiämme, emme edes puhtaasti musiikkia varten. Työmme keskiössä on oppilas, ja hänen mahdollisuutensa päästä ilmaisemaan itseään ja kasvamaan ihmisenä musiikin avulla. Opettajan oma musiikkisuhde luo pohjan tälle. Kun rakastamme musiikkia, voimme jakaa tätä rakkautta myös eteenpäin. Oppilaan asettaminen keskiöön johtaa siihen, että tärkeintä on juuri hänen – ei opettajan – musiikkisuhteensa.

Oskar Merikanto kirjoittaa lehteen hurmioituneena. ”Konserttimusiikkina se vasta näyttikin voimansa. Tämä teos sisältää nimittäin kohtia, jotka ajatusten ja tunnelmain suuruudessa, fantasian rikkaudessa, instrumentatsioonissa ja sydäntälämmittävässä melodiassa voittavat Sibeliuksen edelliset tuotteet.”

Sillä musiikilla on valtava voima. Jokaisella pitää olla mahdollisuus päästä kokemaan se ja osallistumaan omalla tavallaan. Tässä tarvitaan säveltäjiä, esittäjiä, kasvattajia, kuulijoita, mahdollistajia. Meitä kaikkia.

Kenties taide ei voi kukistaa väärää valtaa, mutta ehkä sen avulla ihminen jaksaa vastustaa sortajaansa?

Kursivoidut sitaatit ovat lainauksia romaanistani Työskennelkää rakkaudesta.

Kädet tärisevät. Ne ovat yhtä aikaa hikiset ja jääkylmät. Sormet lipsuvat koskettimilta. Mutta se ei ole pahinta. Aivot eivät toimi, pää on sumussa. Ajatus ei kulje, kaikki opeteltu tuntuu unohtuvan. Edessä on vääjäämätön katastrofi.

Yle teki mielenkiintoisen ja arvokkaan jutun ammattimuusikoiden jännittämisestä. Ilmiö ei ole lainkaan vieras itsellenikään. Moni esitys meni aikalailla pieleen jo musiikkiopistoaikoina sen vuoksi, mutta totaalisen epäonnistumisen koin ensimmäisenä ammattiopintovuotenani. Siitä selvittyäni opin ne keinot, joilla sain osaamiseni sille tasolle, että tiesin selviäväni. Minun piti (ja pitää) pystyä soittamaan koko sävellys ääni ääneltä ulkoa päässäni ilman soitinta oikeilla sormituksilla, mikäli aion soittaa ulkoa hallitusti. Vaatii muuten melkoisesti työtä sen ihan fyysisen harjoittelun lisäksi… Soitan nykyisin aika paljon nuoteista, kuten tekevät monet minua taitavammatkin pianistit. Siinä mielessä kulttuuri on menossa parempaan suuntaan. Ulkoa soittamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä kirjoitan ehkä joskus erillisen bloggauksen.

Mitä jännittäminen on? Kirjoitan Nuottinuotta-kirjassa näin: Jännittämistä voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Se voidaan nähdä positiivisena ilmiönä, jolloin puhutaan vireytymisestä (ks. esim. Arjas, 2002). Esiintymisjännitys puolestaan johtuu esiintymisiin liittyvistä kielteisistä kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa sekä käyttäytymiseen että fysiologiaan. Päivi Arjaksen mukaan vireytyminen fysiologisena ilmiönä vaikuttaisi olevan synnynnäinen, mutta sille annettava merkitys on opittu. Esiintymispelko taas on sosiaalista pelkoa, jossa perussuhde itseen ja toisiin on samanlainen kuin muissakin sosiaalisissa peloissa. Olen tavannut soittajia, joita jännittää astua koulun tai musiikkiopiston ovesta sisään. Ei ihme, jos esiintyminen tuntuu pelottavalta. Tällainenkin soittaja voi silti haluta esiintyä ja nauttia niistä.

Meillä opettajilla on suuri valta ja vastuu siinä, millaiseksi oppilaan suhde esiintymisiin muodostuu. Näin kirjoitin Nuottinuotassa: Sekä oppilaat että opettajat kokevat, että esiintymisjännitys on normaali ja yleinen osa muusikoksi kehittymistä (Patston, 2013). Toisaalta esiintymisjännitykseen on liittynyt myös häpeää – jos ei kestä jännitystä, on luovuttava musiikkialasta (Arjas, 2002). Huippusuoritusten perinteeseen liittyvä opettajien pyrkimys saavutuksiin voi saada aikaan täydellisyyden tavoittelua, ja opettaja voi itse asiassa laukaista oppilaissaan esiintymisjännitystä (Patston, 2013).

Huippusuoritusten perinne on Annu Tuovilan (2003) esiin nostama ilmiö, jossa opettajan ja oppilaitoksen ”taso” (joka sinällään on ihan oman kolumninsa aihe) määrittyy sen mukaan, miten oppilaat menestyvät kilpailuissa tai tutkinnoissa. Siksi opettajan – ollakseen tasokas ja hyvä opettaja – on kannattanut miettiä, kenet oppilaistaan päästää esiintymään julkisesti. Onhan opettajan ammattitaidon arvostus kiinni siitä, miten hänen oppilaansa soittavat. Viittaan väitöskirjassani Kari Kurkelan teokseen Mielen maisemat ja musiikki: Mikäli oppilaan ”huono” suoritus uhkaa opettajan narsistista ekonomiaa, opettaja saattaa jopa korostaa omaa emotionaalista erillisyyttään oppilaasta alleviivaamalla sitä, että epäonnistuminen koskee vain oppilasta, ei opettajaa (Kurkela 1994).

Esiintymisjännitykseen liittyy monia fysiologisia oireita: hikoilu ja käsien vapina, sekä kokemus siitä, että ajatus ei kulje. Tämä on normaalia, ei merkki siitä, että esiintyjä olisi huono tai jollain tavalla epäonnistunut. Urheilun puolella henkisestä valmennuksesta puhutaan jo paljon, ja Ylen haastattelussa nousee toive siitä, että jännittäminen normalisoitaisiin jo soittopolun alkuvaiheessa, jolloin siitä ei muodostuisi mörköä. Esimerkiksi Giuseppe Gentilen haaveissa jokaisessa musiikkiopistossa olisi oppiaineena myös psykologista valmennusta aivan yhtä lailla kuin vaikkapa musiikkiteoriaa.

Meillä Pohjois-Kymen musiikkiopistossa esiintymisvalmennus on valinnainen osa opintoja. Valinnainen sen vuoksi, että tavoitteellisen musiikinopiskelun pitää olla mahdollista myös ilman esiintymistä. Joillekin (joskin todella harvoille) oppilaille kaikenlainen soittaminen muille kuin omalle opettajalle saattaa olla opintojen jossain vaiheessa aivan ylivoimaista. Silti oppilas on saavuttanut kaikki opinnoille asetetut muut tavoitteet. Siksi esiintyminen ei meillä ole pakollista – kokemukseni mukaan suurin osa oppilaista kuitenkin esiintyy jollain tavoin ja jopa nauttii siitä.

Esiintymisvalmennus aivan soitto-opintojen alusta alkaen on minulle sitä, että esiintyminen on yhtä normaali osa soittamista kuin kotiharjoittelu tai yhteissoitto. Joskus menee paremmin, joskus huonommin, mutta jokainen esitys vie osaamista eteenpäin. Minun oppilaani soittavat luokkakonserteissa usein puolivalmiita kappaleita, jopa osia sävellyksistä. Moni soittaja harjoittelee enemmän, kun esitys lähestyy. Siksi ovela opettaja laittaa oppilaat esiintymään jatkuvasti…

Ja kun esiintyminen on aika tavallinen ja melko arkipäiväinen juttu, ei yhdelle esitykselle tule annettua liian suurta painoarvoa.

Meillä on opistossa käytössä myös aulasoittoviikot, jolloin oppilaat voivat opettajan johdolla esiintyä musiikkiopiston aulassa hyvin matalalla kynnyksellä. Kun oppilas soittaa luokkatunneilla kavereille, luokkakonserteissa vähän isommalle yleisölle ja aulasoitossa satunnaisille kuulijoille, sama sävellys saa useita esityskertoja ennen esimerkiksi isompaa konserttia. Kun en odota täydellisyyttä ennen kuin ”päästän” oppilaani esiintymään, sekä soittotaito että soitettavat kappaleet kehittyvät ikään kuin väkisin. Mitä pidemmälle oppilas etenee, sitä enemmän puhumme mielikuvaharjoittelusta (ja teemme mielikuvaharjoituksia) sekä valmistaudumme esiintymisiin ”ammattimaisemmin”:

Sana jännittäminen sattaa aiheuttaa monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olen jopa törmännyt siihen, että kyseistä sanaa ei opettaja saisi käyttää lainkaan oppilaiden kanssa puhuessaan. Sitä kuitenkin käytetään arkipuheessa monessa yhteydessä, pieni lapsi saattaa jännittää joulupukin tuloakin, ja joka tapauksessa sana on vakiintunut kuvaamaan kaikkia niitä fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia, joita esiintymiseen saattaa liittyä. Ehkä parasta onkin riisua sanan ympäriltä kaikki mystiikka ja painolasti.

Jännittämisestäni ja epäonnistumisistani seurasi hyvää, kunhan pääsin ylös häpeästä. Minusta tuli kaikkien kokemusteni myötä paljon parempi pedagogi. Opin löytämään keinoja opettaa esiintymistä ja jännityksen hallintaa, ja haluan luoda jokaiselle oppilaalle turvallisen tilan soittaa omana itsenään. Ja syntyihän katastrofista myös kohtaus romaaniin Ei hyvä hylätyn. Päähenkilö Aamos ei ole minä – ainakin koen, etten ole lainkaan niin katkeroitunut kuin hän. Enkä ole tehnyt kansainvälistä uraakaan, en ole jäänyt elämässäni yksin. Enkä ole koskaan yrittänyt murhata ketään… Mutta se yksi kohtaus on suoraan eletystä elämästä, vaikka romaani fiktiota onkin.

Olen uskaltanut viime aikoina julkaista videoita, joissa soitan epätäydellisesti. Olen onnekas, sillä elantoni ei ole kiinni siitä, onko jokainen julkinen esiintymiseni superonnistuminen. Esiintymisten arviointiin liittyy nimittäin myös valtaa. Jos urheilijan epäonnistuminen saattaa nollautua seuraavissa kisoissa, soittajan huono esitys saattaa määrittää hänet pitkäksi aikaa. Itse asiassa täydellisyyden vaatimus on meillä rakenteissa niin vahvana, että jos emme muuta ajatteluamme radikaalisti ja pyri tekemään jotain niille representaatioille, narratiiveille, mielikuville ja symboleille, jotka liittyvät muusikon taitotasoon ja siihen, miten hänet määritellään ihmisenä – ei ainoastaa muusikkona – (ks. Ramstedt, 2023), emme pääse koskaan eroon epäterveestä arvostelusta ja sen mukanaan tuomasta häpeästä.

Tästä(kin) voisin kirjoittaa lisää myöhemmin, mutta juuri nyt toivoisin armollisuutta kaikille, sekä itseä että muita kohtaan. Musiikki on nimittäin aika uskomaton lahja ihmiselle, sitä ei kannattaisi pilata turhalla painolastilla. Ehkä meillä kaikilla olisi helpompaa, jos arvostelisimme esiintyjiä (myös itseämme esiintyjänä) vähemmän ja keskittyisimme enemmän nauttimiseen.

P.S. Esiintymisjännitykseen liittyvä tutkimustieto päivittyy jatkuvasti. Me PKMO:n opettajat olemme saaneet asiasta koulutusta, ja itsekin olen oppinut yhden uuden tavan pohtia esiintymisiä oppilaiden kanssa. Oppilas asettaa itse tavoitteen sille, millaiseen esitykseen hän pyrkii. Mihin hän itse on tyytyväinen. Sitten etsimme yhdessä keinoja päästä siihen.

LÄHTEET:

Arjas, P. 2002. Muusikoiden esiintymisjännitys: tapaustutkimus klassisen musiikin ammattiopiskelijoiden jännittäjätyypeistä ja esiintymisvalmennuksen kurssikokemuksista. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in the arts 82.

Patston, T. 2013. Teaching stage fright? Implications for music educators. British Journal of Music Education 31 (1), 85–98.

Ramstedt, A. 2023. Emotional abuse in classical music education in Finland: A study of Finnish women musicians’ experiences. Action, Criticism, and Theory for Music Education 22 (3): 198–226.

Tuovila, A. 2003. ”Mä soitan ihan omasta ilosta”: pitkittäinen tutkimus 7–13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta. Helsinki: Sibelius-Akatemia. Studia Musica 18.

Kirjoitin Pianopedagogit ry:n Pianisti-lehteen matkastani Ingeborgin jäljillä:

Tutustuin ensimmäisen kerran Ingeborg Hymanderiin (1865–1938), kun sain soitonopettajaksi valmistuttuani (vuonna 1996) ystäviltäni lahjaksi Ingeborgin kirjoittaman kirjan Nuori pianonsoiton opettaja, jonka he olivat löytäneet antikvariaatista. Seuraavan kerran törmäsin Ingeborgiin Kartanoista kaikkien soittimeksi II -julkaisussa. Annikka Konttori-Gustafssonin ansiokas työ Hymanderin elämäntyön tutkimisessa herätti halun tietää lisää, ja vähitellen alkoi kyteä ajatus romaanin kirjoittamisesta.

Suomessa on kirjoitettu viime vuosina hienoja elämäkerrallisia romaaneja, joiden kautta on nostettu esiin tärkeitä naisia, esimerkiksi Minna Rytisalon Rouva C. ja Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet. Ajattelin, että romaani pianonsoitonopettajasta ja pianistista voisi kiinnostaa laajempaa lukijakuntaa kuin elämäkerta ja nostaa esiin ihmisen taiteilijoiden takaa: pedagogin.

Pääsin helmikuuksi 2024 Väinö Tannerin säätiön residenssiin Mazzano Romanoon, Italiaan. Tänä aikana syntyi ensimmäinen versio romaanista, joka julkistettiin heinäkuussa 2025 Kymi Libri -kirjamessuilla. Vaikka Ingeborg ei koskaan matkustanut Italiaan, pitkä residenssijakso auttoi sekä keskittymään kirjoittamiseen että kuvittelemaan sitä, millaista on ollut muuttaa pois kotoa vieraaseen maahan. Toki nykyaikainen matkustaminen on hyvin erilaista kuin Ingeborgin aikaan, enkä voi kuin ihailla sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, millä nuori nainen lähti ulkomaille saamaan lisäoppia pianistina.

Helsingin musiikkiopisto ja sen johtaja Martin Wegelius olivat hyvin edistyksellisiä siinä, että naisetkin pääsivät opiskelemaan – musiikkiopiston perustamisen aikaan esimerkiksi yliopistoon ei naisilla ollut asiaa. Myös Ingeborgin perhe tuki häntä opinnoissa: isä halusi kouluttaa kaikki lapsensa, myös tytöt. Toisaalta naisen asema oli olla toinen pianonsoiton opettaja, kun ensimmäisen opettajan paikka oli varattu solistina tunnustetulle pianistille, yleensä miehelle. Ingeborgilla olisi ollut mahdollisuus tulla solistiksi, hän oli huomattavan taitava pianisti ainakin hänen soittamansa ohjelmiston ja saamiensa kiittävien arvioiden perusteella. Eivätkä opinnot ulkomailla olisi olleet mahdollisia ilman sen ajan mittapuiden mukaan korkeaa taiteellista ja teknistä tasoa. Hänet kuitenkin kutsuttiin takaisin Suomeen toimimaan pedagogina.

Olisiko Ingeborg halunnut olla solisti? Hän oli ilmeisesti ujo ja myös sangen vaatimaton ihminen, joten kuvittelin romaanissa, että esiintyminen oli hänelle jännityksen paikka. Laitoin hänet pohtimaan sitä, millaista on olla jatkuvan arvostelun alla ja potea epäonnistumisen pelkoa ja häpeää. Ingeborg itse ajatteli asiaa ainakin jonkin verran. ”Siitä, josta on tullut äyri, ei koskaan tule taalaria”, hän sanoi kerran oppilaalleen Sigurd Strålelle. En tiedä, ajatteliko Ingeborg, että äyri (opettaja) on vähempiarvoisempi kuin taalari (taiteilija). Itse uskon, että Ingeborg Hymanderilla oli potentiaalia sekä solistiksi että opettajaksi, mutta pedagogina ja pedagogiikan kehittäjänä hänen jälkensä suomalaiseen soitonopetukseen on suurempi kuin se koskaan olisi voinut olla, jos hän olisi valinnut pianistin uran.

Ingeborg Hymander oli pedagogina lempeä ja vaativa, ja ajattelussaan monella tapaa hyvinkin moderni. Asettakaa itsellenne suurimmat vaatimukset, hän kirjoitti. Työskennelkää rakkaudesta oppilaisiinne ja kutsumukseenne. Näillä ohjeilla jokainen pedagogi pääsee pitkälle.

Kirjoitin Italiassa ollessani myös kirjeitä Ingeborgille. Pyysin lupaa kuvitella hänen elämäänsä, sillä vaikka Annikka Konttori-Gustafsson on tehnyt uskomattoman hienon työn kootessaan palasia Ingeborgin elämästä, paljon jäi kuvittelun varaan. Kävin kirjeissäni myös keskustelua Nuori pianonsoiton opettaja -kirjan kanssa. Kirjoitin muun muassa näin: ”Haluan kiittää sinua tästä: Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on aivan alussa herättää oppilaissaan harrastusta musiikkiin ja halua soittamaan… Oppilaan on tultava soittotunnilleen iloisena ja rohkein mielin, ei haluttomasti eikä pelokkaana. Olet ehkä saanut kuulla vastakkaisiakin mielipiteitä, siksi kirjoitat myöhemmin: …on teoreettinen alkuopetus tehtävä oppilaalle niin helppotajuiseksi kuin mahdollista. Syytä ei saa käsittää väärin. Tarkoitus ei ole lellitellä oppilasta eikä tehdä häntä kykenemättömäksi työskentelemään. Päinvastoin: tarkoitus on herättää hänessä työskentelemisen halua… Harrastuksen herättäminen ja hereillä pitäminen on pääsyy ja pääasia.”

Tästä minäkin puhun usein. Se, että soittotunnilla on avoin ja myönteinen ilmapiiri, että oppimiseen liittyy iloa, että oppilas saa kokea onnistumisen kokemuksia ja että hänet otetaan huomioon kokonaisena ihmisenä omine toiveineen ja tavoitteineen, ei tarkoita sitä, ettei oppilailta saa vaatia mitään. Oppilaat haluavat, että heiltä vaaditaan. He haluavat soittaa hienoa pianomusiikkia, tulla yhä taitavammiksi. Mutta koska pianonsoitto on vaativaa, se edellyttää myös hurjan määrän työtä. Meidän pedagogien tehtävä on herättää oppilaissa harrastusta musiikkiin ja halua soittamaan, ja nykytiedon valossa se tehdään ottamalla huomioon oppilaan tavoitteet, huolehtimalla hänen itsemääräämisen tarpeensa kunnioittamisesta ja pitämällä huolta turvallisesta oppimisilmapiiristä. Me nykypedagogit olemme aivan eri asemassa kuin opettajat Ingeborgin aikaan. Meillä on takanamme pitkä musiikkiopistopolku (tai muu vastaava) ja ammatillinen koulutus sekä pianisteina että pedagogeina. Meillä on tietoa ja osaamista ottaa vastaan myös uutta tutkittua tietoa oppimisesta. Ingeborgkin teki juuri niin. Hän täydensi opintojaan Berliinissä ennen Nuori pianonsoiton opettaja -kirjansa julkaisemista.

Näin kirjoitan romaanissani: ” Nyt täytyy on hyvä sana. Se ei ole pakko, se ei ole jotain ulkopuolelta tulevaa, joka voi hetkenä minä hyvänsä puristaa hänet tyhjiin ja syöstä synkkyyteen. Se on enemmänkin tarve, se on jotain, joka hänen sisällään huutaa. Ei uhkaavasti tai vaatien, vaan sisäisesti palaen. Se on tahto oppia uutta. Rakentaa lisäkerros kaiken hänen jo osaamansa päälle. Hän on aikuinen, hän on kollega, joka on nyt hakemassa tietoa kokeneemmaltaan. Rudolph Maria Breithaupt on jo yli viisi vuotta aiemmin julkaissut tutkielmansa Die natürliche Klaviertechnik. Ingeborg on lukenut herra Breithauptin tekstejä, ja juuri nyt tuntuu tärkeältä perehtyä tähän aiheeseen lisää. Kirjan lukeminen on yksi asia, kysyminen ja vierestä seuraaminen, kirjoittajan itsensä kanssa keskusteleminen, on sitten toinen. Siksi tämä matka.”

Olenko saavuttanut tavoitteeni? Tunnetaanko Ingeborg nyt paremmin? Osittain kyllä. Olen saanut paljon viestejä lukijoilta, jotka eivät ole itse pianisteja tai muusikkoja, mutta joita Ingeborgin elämä on koskettanut. Samalla on virinnyt kiinnostus Helsingin musiikkiopiston ja koko kaupungin historiaan. Romaanin kautta myös Annikka Konttori-Gustafssoninkin työ on saanut lisää näkyvyyttä, sen tiedän.

Osittain tavoite on vielä saavuttamatta. Miten nousta uutiskynnyksen yli, jos ei ole valmiiksi tunnettu henkilö tai suuren kustantamon kirjailija? Miten nostaa esiin ihminen, jota juuri kukaan ei tunne? Luotan Ingeborgin merkitykseen ja siihen, että vielä hänen työnsä tunnustetaan muuallakin kuin pianistipiireissä, mutta jollain tavalla täytyisi vielä saada median huomio.

Näin kirjoitin romaanini lopussa:

”Bachin Partitan soidessa kannetaan arkku portaita alas ulkona odottaviin vaunuihin. Et ollut näkemässä sitä, Ingeborg, et kuulemassa. Niin kauniisti puhuivat, lauloivat. Olit ansainnut sen kaiken. Kun kävelee Helsingin Vanhalla hautausmaalla alueella yksi ja siellä kortteliin kuusi, voi löytää hautasi. Siinä lepäät, isän ja äidin vieressä. Kivessä päällimmäisenä isän ja äidin nimet, kolmantena sinun nimesi. Toiselta puolen käytävää tammi ulottaa oksansa muistokivesi päälle. Sinulle ei ole pystytetty patsasta tai muistomerkkiä, tuhannet turistit eivät käy sinua kunnioittamassa. Et sinä sitä olisi halunnutkaan. Ansainnut kyllä olisit.”

Päivitän tässä vuosi sitten kirjoittamani tekstin. En ehtinyt kirjoittaa uutta, nyt on liian monta rautaa yhtä aikaa tulessa. Sen verran olen oppinut omasta jaksamisesta huolehtimisesta, että aivan kaikkeen ei tarvitse pystyä koko ajan. Siksi kierrätys kunniaan. Ollaan nimittäin tärkeän asian äärellä.

10.10. on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Silloin vietetään myös maailman mielenterveyspäivää. Päivät sopivatkin hyvin yhteen, sillä – kuten suuri osa suomalaisista todennäköisesti tietää – Kivi oli sekä fyysisesti että psyykkisesti sairas.

Löysin Ylen sivuilta viisi vuotta vanhan artikkelin. Jo sen otsikko herättää: Meillä ei ole varaa menettää enää yhtään Aleksis Kiveä. Olemme pieni kansa, ja ihan silkkaa inhimillisyyttä on se, että pidämme kaikista huolta. Kiven kohtalo opettaa, että meidän kannattaa ottaa koppi koko pienen kansamme jälkikasvusta. Kaikkien pitää saada mahdollisuus oppia ja kehittyä parhaaksi itsekseen. Lahjakkuutta on kaikissa kansanosissa, mutta kaikenlaisista olosuhteista ei ole yhtä helppo ponnistaa eteenpäin. Kaikki eivät saa tukea samalla tavalla. Lahjakkuutta ei kannata heittää hukkaan.

Aleksis Kiven elämä ja tuotanto ovat yksi esimerkki siitä, että köyhäkin taiteilija voi luoda hienoa kirjallisuutta, jopa kääntää kirjallisuuden suuntaa. Mutta, kuten Tina Cavén kirjoittaa: Ajatelkaa suomalaista kirjallisuutta, jos Kivi olisi saanut tukea ja tunnustusta ja olisi jatkanut tuotteliasta uraa vielä 50 vuotta eteenpäin.

Minulle on luettu aina, olen lukenut aina, olen lukenut lapsilleni. Nyt kirjoitan sekä faktaa että fiktiota. Olen onnekas, kirjojani on julkaistu, ja niitä jopa luetaan. En kuitenkaan eläisi kirjoittamisella, jos se olisi ainoa tulonlähteeni. Olen onnekas myös siinä, että minulla on vakituinen työpaikka, ja että pystynyt kirjoittamaan työn ohessa. Haluaisin kuitenkin, että ne kollegani, joille tämä ei ole mahdollista, saisivat kirjoittamiseen yhteiskunnan tukea. Pienen kielialueen kirjallisuus ei pysy elävänä ilman julkista satsausta. Kaikkien kirjailijoiden puolesta toivon, että me suomalaiset ostaisimme ja lainaisimme mahdollisimman paljon suomalaista kirjallisuutta. Sitä ei nimittäin tee kukaan muu kuin me.

Vuosi sitten kirjoitin, että olo on tänään hiukan haikea. Nyt olen sekä surullinen että vihainen. Maailmassa soditaan ja meneillään on suoranainen kansanmurha, ilmastonmuutos ja luontokato etenevät, rasismi alkaa olla valtavirtaa, vastakkainasettelu kasvaa ja sitä lietsotaan tietoisesti. En lainkaan ihmettele sitä, että lapset ja nuoret voivat huonosti. Me aikuiset voisimme tehdä paljonkin, mutta aitoa tahtoa näyttää puuttuvan. ”Huoli mielenterveydestä on kyllä vahvasti kirjattuna hallitusohjelmaan, mutta haasteisiin vastaaminen vaatisi vahvempia toimia: ennaltaehkäisyä, matalan kynnyksen tukea ja oikea-aikaisia palveluita. Esimerkiksi lasten ja nuorten terapiatakuu on tärkeä askel, mutta toteutus jää monelta osin vajavaiseksi”, toteaa MIELI ry:n toiminnanjohtaja Sari Aalto-Matturi. 

Meidän aikuisten on toimittava oikeudenmukaisemman maailman puolesta yhä määrätietoisemmin. Lisäksi meidän täytyy valaa toivoa, olla läsnä, kuunnella, toimia vastuullisesti. Juuri tässä ajassa tuntuu erityisen merkitykselliseltä saada opettaa taidetta, soittaa, laulaa ja kirjoittaa. Musiikki vaikuttaa ihmiseen monin tavoin, kirjallisuuden kautta saa sekä tietoa että pääsee uusiin maailmoihin. Voi vaikka hetkeksi kiivetä kuusen latvaan ottamaan hengähdystaukoa, pitämään mielipaussia.

Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans’ monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.

Ja sitten voi liittyä kuukausilahjoittajaksi.

Aloitin maaliskuussa 2024 projektin, jonka tarkoitus oli harjoitella Franz Lisztin Fantasia ja fuuga teemasta BACH ja kirjata ylös siihen käytetyt tunnit. Vajaan vuoden sitä jaksoin (kirjaamista siis), viimeinen merkintä on helmikuulta 2025. Silloin tuli täyteen 47 tuntia harjoittelua. Se ei ole kovin paljon, sillä siinä välissä oli syntynyt yksi romaanikäsikirjoitus, viimeistelty toinen painokuntoon, rustattu pari novellia ja harjoiteltu erilaisia muita kappaleita opetustyön ohessa. Soitin 15 minuuttia jossain välissä, jossain tunnin, sitten oli taas pitkiä taukoja, jolloin harjoittelin (tai tein) jotain muuta.

Mitä 47 tunnissa sain aikaan? Pakko myöntää, että en ihan kauheasti. Periaatteessa pystyin soittamaan teoksen läpi, mutta en lähellekään tempossa. Lisäksi virheitä tuli jatkuvasti, ja oli monia kohtia, joiden saaminen tempoon tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Helmikuun 12. päivän (2025) jälkeen harjoittelin kiihtyvällä tahdilla, kesäkuun puolivälistä alkaen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päivittäin vähintään parin tunnin ajan.

Kahdeksas kesäkuuta soitin kappaleen ensimmäisen kerran läpi videolle sen verran siedettävästi, että kehtasin ladata sen sosiaaliseen mediaan virheineen kaikkineen. Sen jälkeen osaaminen meni eteenpäin, toki soitin käteni tukkoon, ja opettelin sietämään ajatusta siitä, että lepo on tärkeää urheilijoiden lisäksi meille muusikoille.

Sain pitää ihanan kirjanjulkistustilaisuuden Myllykosen kirkon Triadin Eija-salissa heinäkuussa osana Kymi Libri -kirjamessuja. Paikalla oli lähes 60 ihmistä, mikä oli uskomattoman hienoa. Nautin joka hetkestä. Ja soittokin sujui riittävän hyvin. Esitys oli paras vetoni teoksesta. Nyt harjoittelen muuta, mutta aikeeni on palata Fantasian ja fuugan kimppuun myöhemmin. Lepo ja uudelleenlämmitys tekee nimittäin ihmeitä, ja paras tulkintani kappaleesta on vielä tulossa.

Ja nyt siihen luksukseen. On luksusta voida kiireettömästi harjoitella ja hioa sävellystä yhä parempaan kuntoon. Samaa luksusta on muuten kirjoittamisessa – kun sanat alkavat totella ja taipua oikeaan muotoonsa ja tarina syttyy elämään. Luksusta on myös saada olla piano-oppilaan kanssa kahdestaan musiikin äärellä ja nähdä oppimisen ihme.

Mutta luksus maksaa, eikö? Ja nykyisessa taloustilanteessa ei pitäisi maksaa sellaisesta, mikä ei tuota. Harrastakoon ”taiteilijat” omilla rahoillaan, ei yhteiskunnan. Tällaisia heittoja saa kuulla ja lukea aika paljon nykyisin.

Ajattelin tehdä pienen laskelman.

Jos haluaisin pitää pääsymaksullisen konsertin Eija-salissa, sen vuokra olisi 120€. Tilassa on 60 tuolipaikkaa. . Pienehkö mainos lehdessä maksaisi noin 240€. Jos oletetaan, että peräti kuusikymmentä ihmistä haluaisi kuulla soittoani, Jos pääsylipun hinta olisi 20 euroa, konsertti tuottaisi 1200€. Siitä kun vähentää nuo aivan pakolliset kulut, tuotoksi jää 840 euroa. Ei hullummin, vai mitä? Jos laskee, että harjoittelin noin 100 tuntia, se olisi 8,4€/tunti.

Paitsi että ei yksi kappale konserttia tee. Fantasia ja fuuga kestää noin 12 minuuttia. Kokonaiseen konserttiin tarvitaan hiukan enemmän musiikkia. Mielellään ainakin viisi tuollaista teosta. Vaikka ei opettelisikaan jokaista kappaletta aivan alusta, vanhojen teosten lämmitteleminenkin on kymmenien tuntien työ. Siinä ei kovin korkeille tuntipalkoille pääse. Tässä yhteydessä en avaa enempää romaanin kirjoittamiseen käytettävien tuntien määrää, mutta paljastan, että ALV-korotuksen jälkeen valtio saa kirjoittamastani romaanista verotuloina enemmän kuin minä.

Joel Haahtela kirjoittaa tämän päivän (7.9.2025) Helsingin Sanomissa: Viime vuodet ovat olleet hekumointia kovilla puheilla ja kulttuurivihamielisyydellä. Usein viha näyttää liittyvän ajatukseen, että taiteilijat loisivat muiden kustannuksella. Nämä yhteiskunnan elätit haluavat vain toteutella itseään, käyttää hyödyttömästi yhteisiä verovaroja ja luoda rumaa ja käsittämätöntä taidetta, josta kukaan ei halua maksaa. Maailmalla tämä kulttuurisota näyttää liittyvän konservatiivisten ideologioiden nousuun, kuten kristilliseen oikeistopopulismiin Yhdysvalloissa, Unkarissa ja Slovakiassa. Artikkeli on tilaajille (https://www.hs.fi/taide/art-2000011452589.html)

Jos emme tue taidetta, maailmamme köyhtyy. Haahtela kirjoittaa: Kulttuurillisen monimuotoisuuden väheneminen puolestaan köyhdyttää ja kapeuttaa ihmisyyttä. Se tekee ahdaskatseiseksi, lisää rasismia, yliherkistää, tyhmentää, kyynistää, kovettaa ja saa ihmisen hyökkäämään omaa inhimillisyyttään vastaan. Se käynnistää ihmisyyttä hylkivän itsetuhomekanismin, ja ihminen alkaa syödä omaa sieluaan.

Siksi(kin) tarvitsemme julkista tukea taiteelle. Minä pärjään, koska minulla on vakituinen työ. Soitan ja kirjoitan vapaa-ajallani. Olen myös todella onnekas, sillä sain Kymenlaakson rahaston apurahan Klaavi Kettu -pianokirjan toisen osan kirjoittamiseen. Mutta ilman monimuotoista taidetta suomalainen kulttuuri köyhtyy. Jos ajattelisimme kulttuurille jaetun tuen yritystukena ja investointina, olisiko se henkisesti helpompi perustella? Niin kauan kuin meillä on varaa jakaa tukea esimerkiksi taloudellisesti kannattamattomalle turkistarhaukselle tai verohelpotuksia parhaiten toimeen tuleville, minulle ei kannata sanoa, että rahaa kulttuuriin ja taiteeseen ei ole.

Kyse on valinnasta.

P.S. Minua pelottaa julkaista tämä. Keskustelukulttuurimme ei ole nykyisin kovinkaan kunnioittavaa, ja kärjekkäät (suorastaan ilkeät) kommentit satuttavat. Mutta kenties nyt käy niin, että mahdollinen keskustelu onkin asiallista ja lempeää.

Kouvola 14.8.2025

Hyvä Ingeborg,

tämä on ainakin tällä erää viimeinen kirjeeni sinulle. Kirjoitin sinulle Italiassa enemmänkin kuin mitä olen tällä blogialustalla julkaissut, kenties niiden julkaisemisen aika on myöhemmin. Nyt kuitenkin haluan kiittää sinua vielä kerran.

Kiitos, että valitsit pedagogin uran. Saattaa olla, että olisit halunnut soittaa enemmän, mutta valtavan työmääräsi ohessa se ei ollut mahdollista. Jos olisit valinnut pianistin uran, suomalainen pianonsoitto ei olisi sitä, mitä se on nykyisin. Kiitos siis siitä, että jaoit osaamistasi uusille opettajasukupolville niin kauan.

Kiitos, että kirjoitit sekä oppimateriaalia pianisteille että oppaan opettajille – erityisesti oppaan kohdalla ajattelen, että olit aikaasi edellä.

Kiitos, että sain kuvitella elämäsi. Toivon, että tein sinulle oikeutta. Saamani palautteen perusteella uskallan luottaa siihen. Tärkeintä on, että nimesi tulee tunnetuksi, ja että tekemäsi työ saa ansaitsemansa arvostuksen. Kirjailijana toivon tietenkin myös, että mahdollisimman moni lukee kirjan ja arvostaa sitä myös kaunokirjallisena teoksena.

Kiitos, että soitit vaikeaa ohjelmistoa. Saatuani ajatuksen opetella soittamiasi Lisztin teoksia jouduin harjoittelemaan enemmän kuin pitkään aikaan, ja se teki minulle hyvää monella tavalla.

Siirryn nyt seuraaviin projekteihin. Jatkan jalanjäljissäsi: ensi keväänä ilmestyy jatko pianonsoiton alkeiskirjalle Klaavi Kettu Musiikkimaassa; Klaavin uudet seikkailut. Pianonsoiton opettajille tarkoitettu opas on melko hyvällä mallilla, kustantajaa sille ei vielä ole.

Olen hiukan kipuillut oppaan kanssa. Kuka minä olen kirjoittamaan sitä? Löydänkö oikeita lähteitä esimerkiksi tekniikan opetukseen? Jääkö jotain olennaista kertomatta?

Sain eilen oivalluksen, joka toivottavasti poistaa sen esteen, jonka vuoksi kirjoitustyö on ollut vähän aikaa tauolla. Tuleva opas on yksi kirja muiden joukossa, osa jatkumoa. Käytän siihen kaiken ammattitaitoni, ja se riittää. Seuraava sukupolvi kirjoittaa paremman kirjan, tieto karttuu.

Kiitos sinulle vielä kerran kaikesta, hyvä Ingeborg Johanna. Kuljet aina mukanani.

Kuva kirjanjulkistuksesta 24.7.2025 Myllykosken kirkon Triadin Eija-salissa.
Kuvaaja: Jaana Luomajoki

P.S. Kahden pianokirjan lisäksi meneillä on vielä yksi projekti – kerron siitä täällä lisää myöhemmin.

12.2.2024 Mazzano Romano

Alan väsyä etsimiseen.

Ethän ymmärrä minua väärin, en ole väsynyt sinuun, haluan joka päivä tietää enemmän elämästäsi ja sinusta. Mutta olen väsynyt etsimään jokaista pientäkin tiedonjyvästä. Minkä ikäisenä kävit rippikoulun? Kävitkö? Minkä ikäisenä menit kouluun? Missä perheenne asui Helsingissä? Entä sinä Berliinissä tai Weimarissa? Haluan kuvitella sinut laittamaan ruokaa, harjoittelemaan, pesemään pyykkiä, mutta saanko kuvitella nämä asiat, jos kuvittelenkin ne väärin? Kuvailenkin keittiötä, jollaista sinulla ei ollut? Kerron kokemuksistasi koulussa, jossa olit aivan eri ikäisenä kuin nyt kuvittelen? Entä jos kuvittelenkin huonosti?

Mitäpä sinua toisaalta liikuttaa se, mitä sinusta ajatellaan nyt, sata vuotta kirjasi ilmestymisen jälkeen. Ehkä kaikki tämä huoleni on turhaa, teen itsestäni liian tärkeän. Olen vain yksi suomalainen pianonsoiton opettaja satojen muiden joukossa, en edes kovin merkittävä. Mitä sillä on väliä, mitä minä sinusta kirjoitan?

Saattaa myös olla – ja on itse asiassa hyvin todennäköistä – että jos keskustelisimme, huomaisimme ajattelevamme monista asioista hyvin eri tavoin. Vaikka löydän kirjastasi kaikkia niitä samoja näkökulmia, jotka ovat minulle opettajana tärkeitä, meidän maailmamme ajattelumme takana ovat täysin erilaiset. Sinä koulutit opettajia, jotka eivät vielä olleet voineet saada oppia, sillä kaikki oli Suomessa vielä niin uutta. Minä elän maailmassa, jossa on (muutaman kuukauden päästä) jo sadan vuoden ajan ollut oppikirja nuorille opettajille, ja jossa soitonopettajia koulutetaan pitkälle. He ovat sekä pianonsoiton että opettamisen ammattilaisia.

Kirjassasi on sivistyksen ja sivistämisen eetos. Kirjoitat, että oppilaan toivomukset ohjelmistoon nähden – milloin ne eivät ole ristiriidassa hyvän maun kanssa, vaan koskevat arvokasta kirjallisuutta, tahi eivät tarkoita kappaleita, joiden suorittaminen oppilaalle on liian vaikeaa – on myöskin joskus otettava huomioon. Kirjoitat sitten alaviitteessä, että niin sanottua salonkikirjallisuutta ei missään tapauksessa ole suositeltava. Perustelet sitä sillä, että niitä soittamalla ei tekniikka kehity, vaikuttivatpa ne miten vaikeilta tahansa. Lisäksi huomautat, että ne pilaavat musikaalisen maun ja aiheuttavat kaikenlaisia diletanttimaisuuksia soitossa.

Hyvä maku. Ymmärrän ajatuksesi siihen nähden, missä maailmassa elit. Ja hyppään sitten nykypäivään. Väitän, että tällaista ajattelua on yhä olemassa. On tarkemmin selittämätön hyvä maku, joka on suotu vain joillekin, ja jota on voitu kehittää vain oikeassa ympäristössä. On siis olemassa niitä, joilla on tieto ja ymmärrys hyvästä mausta, oikeasta tavasta soittaa jotkin tietyt teokset, ja sitten on niitä, joilla ei tätä tietoa ole.

Rohkenen väittää, että kysymys ei ole ainoastaan siitä, miltä soitto kuulostaa. Kysymys on (kenties tiedostamatta) siitä, kuka soittaa, ja kenen oppilas soittaja on. Helsingin musiikkiopiston alkuaikoina Wegelius halusi sinne Lisztin oppilaita, joten moni pianisti nykyäänkin voi laskea omaa sukupuutaan taaksepäin, ja löytää reitin Lisztiin tai jopa Bachiin asti. Entä sitten ne, joilla ei tätä sukupuuta ole? Miten ja missä he mitenkään ovat voineet oppia oikean tavan soittaa ja opettaa?

Lisztin oppilaat Lisztin yhä eläessä ovat varmasti pystyneet välittämään jotain autenttista, joskin Lisztin oppilaiden luettelo on niin valtava, että he tuskin ovat kaikki saaneet vuosikausien opetusta maestrolta. Opettajasi Dingeldey käsittääkseni oli Lisztin oppilaana kokonaisen vuoden, joten uskon sinun saaneen häneltä soittoosi paljon sellaista, jota kukaan muu ei ole voinut antaa. Näissä pianistien sukupuissa on kuitenkin ongelmansa, sillä aina uuden soittajasukupolven myötä asiat väkisinkin muuttuvat. Käy kuin ”rikkinäinen puhelin” -leikissä, jossa suusta suuhun (tai korvaan) kerrottu viesti muuttuu ratkaisevasti kierroksen aikana. Lisäksi tulee muita kysymyksiä, kuten tutkijat Lehmann, Sloboda ja Woody ovat osoittaneet: kuinka tarkka Czernyn muistikuva Beethovenin tulkinnasta jostakin säveltäjän omasta sonaatista on voinut olla, Czernyhan oli kuitenkin vasta lapsi ollessaan Beethovenin oppilas?

En halua sanoa, etteikö perinteellä ja jatkumolla olisi merkitystä. Tutkijankoulutukseni on kuitenkin opettanut minut katsomaan asioita monesta näkökulmasta. Esimerkiksi tämä hyvä maku. Koulutuksen ja kokemuksen myötä ihminen oppii ja ”jalostuu”, myös musiikkimaku voi muuttua. Oppii kuulemaan eri tavoin, löytää yhä syvällisempiä merkityksiä niin sävellyksistä kuin niiden tulkinnoistakin. Tämä kehittyminen on hienoa, mutta siihen liittyy myös vallankäytön mahdollisuus. Joku päättää, mitkä sävellykset ovat hyvän maun mukaisia, millainen tulkinta on oikeanlainen. Tämä on hyvä tiedostaa, on asian oikeellisuudesta mitä mieltä tahansa.

Minä mietin aina oppilaita ja sitä, millä saisin heidät innostumaan niin paljon, että he jaksavat istua riittävän kauan pianon ääressä. Sillä harjoittelu on se, mikä vie osaamista eteenpäin, oikotietä ei ole. Motivaatio on kaiken avain. Siksi oppilaani saavat soittaa myös sellaista musiikkia, joka ei ole taiteellisesti korkeatasoista ja he saavat myös soittaa kappaleita, jotka ovat heille liian vaikeita, soittoa voisi kenties luonnehtia diletanttimaiseksi. Mutta jos minä näillä keinoilla saan heidät harjoittelemaan enemmän, he kehittyvät sekä teknisesti että musiikillisesti, ja musiikkiopistosta lähtiessään osaavat sekä itse opetella uusia kappaleita että rakentaa tulkintoja, ilmaista itseään musiikilla. Sillä kyllä minä heiltä vaadin paljon, kuitenkin niin, etten kyseenalaista heidän ajatuksiaan ja musiikkimakuaan. Tarjoan uusia vaihtoehtoja, ohjaan syvemmälle, puhun tyylinmukaisuudesta, harjoitan yksityiskohtia. Ja sitten kun huomaan, että juuri tämä oppilas juuri tämän sävellyksen kohdalla ei juuri tällä hetkellä pääse syvemmälle, iloitsen yhdessä oppilaan kanssa hänen osaamisestaan. Seuraavan kappaleen kohdalla poraudumme sitten vielä enemmän musiikin ytimeen.

Johanna

P.S. Kirjoitin edellisessä kirjeessäni alkeisopetuksesta, virheistä ja virheettömyydestä. Jäin miettimään, osasinko ilmaista itseäni tarkasti. Minä väitän, että nykyiset uudet pianonsoittajat saavat hyvää alkeisopetusta missä päin Suomea tahansa. Painotukset voivat olla erilaisia, mutta minä luotan suomalaiseen soitonopettajakoulutukseen ja suomalaisiin soitonopettajiin. Alkeisopetus on tärkeää niin innostuksen säilymisen kuin terveen soittotavan ja musiikillisen ymmäryksen kannalta. Jos kuitenkin jälkimmäisiä korostetaan innostusta enemmän, voi innostus laantua, ja kaikki hyvät aikeet jäävät toteutumatta. Uskallan siis väittää, että antamalla periksi joistain laatuvaatimuksista opetuksen alkuvaiheessa, saatetaan saada innostusta ja lisäharjoittelun mukanaan tuomaa osaamista myöhemmin,

Jos puhutaan tulevista huippupianisteista, kysymys on ehkä toinen. Jos lapsella on niin valtava palo soittamiseen, että häntä ei tahdo saada instrumentin äärestä pois, hän todennäköisesti motivoituu tekemään monenlaisia harjoituksia ja häneltä voi vaatiakin paljon. Huipulle pyrkimisestä olenkin kirjoittanut aikaisemmin.

P.P.S. Tunnustan. Muokkasin tätä kirjettä todella paljon, se on hyvin erilainen kuin Italiassa kirjoittamani versio. Huomaan pelkääväni. En niinkään sitä, että joku laittaa viestin tai ottaa yhteyttä tai kirjoittaa Facebookin seinälle eriävän mielipiteen. Asioista voi aina keskustella, ja saatan muuttaa mieleni, jos jokin asia perustellaan minulle hyvin. Pelkään kuitenkin, että kirjoitan liian radikaalisti, nostan esiin asioita, joista ei ole suotavaa puhua. Siksi olen tätäkin kirjettä tässä muokkaillut parin tunnin verran. Julkaisen sen nyt tällaisenaan ja jään odottamaan keskustelua. Sinun kanssasi, hyvä Ingeborg, tuntuu turvalliselta pallotella ajatuksia. Luulen, että olisimme tulleet hyvin toimeen.

Kevätkuva Italiasta vuoden takaa.

11.2.2024 Mazzano Romano

On hyvä määrätä aluksi, kuinka monta kertaa oppilaan pitää vähintään soittaa läksynsä.

Olet ymmärtänyt mielestäni jotain oleellista lapsen mielestä ja harjoittelusta. Minulle harjoittelu oli lapsena jonkinlainen mörkö, ja niin se on ollut monelle oppilaallekin. Se on ollut jotain epämääräistä. pitää harjoitella, mutta sitten onkin oltu sen asian kanssa yksin. Oivalsin – onneksi – jo melko nuorena opettajana antaa oppilaille selkeitä ohjeita, joilla hankalat asiat pilkottiin paloiksi. Laitoin, ja laitan yhä, oppilaiden läksyvihkoihin laatikoita, joihin voi rastilla merkitä sen, kun on soittanut jonkin rivin tai tietyn paikan kappaleesta, tai koko sävellyksen, jos se on tarkoituksenmukaista. On helpompi soittaa ensimmäinen rivi kahdeksan kertaa kuin totella ohjetta: opettele sujuvaksi.

Kun luen kirjaasi, ajattelen, miten hyödyllinen sen on täytynyt olla oman aikasi nuorille opettajille. Käyt asiat läpi niin perusteellisesti, ja perustelet, miksi täytyisi tehdä tietyllä tavalla. Otat huomioon lasten erilaiset persoonat ja korostat opettajan velvollisuuksia. Pidät tärkeänä sitä, että tunnilla on hyvä olla, ja että mukana on leikkiä. Mietin oman kirjani kirjoittamista. Mitä kaikkea siihen pitäisi ottaa mukaan? Motivaatio, tunteet oppimisessa, nuotinlukemisen opettaminen, tekniikka… Kuinka uupunut olit tajutessasi, miten paljon sinulla oli työtä edessäsi, kun aloit kirjoittaa? Vai olitko innostunut, kenties täynnä tarmoa? Voi kaiketi olla molempia.

Jäin miettimään virheettömyyden vaatimusta, ja esimerkkiäsi siitä, että kokematon opettaja saattaa antaa oppilaan soittaa väärällä sormijärjestyksellä jopa viiden sormen harjoituksissa. Nostan käteni pystyyn ja tunnustan. Olen nykyisin tällainen opettaja. Teen niin silloin kun arvioin, että oppilaan motivaation ylläpitämiseksi on parempi päästä asioissa eteenpäin kuin jäädä jauhamaan jotain vain sen vuoksi, että se täytyy soittaa oikeilla sormilla. Lapset tuntuvat turhautuvan melko nopeasti, jos eivät osaa.

Sanotaan, että lapset ovat nykyään hyvin lyhytjännitteisiä. He eivät ymmärrä työnteon merkitystä. He eivät kunnioita opettajia, eivät harjoittele, käyttäytyvät huonosti. Ehkä näinkin on, joskin olen sitä mieltä, että aina lapsia ja nuoria on moitittu siitä, että he eivät ole kunnollisia. Kun aloin opettaa musiikkiopistossa, muistan ajatelleeni, että lapset eivät todellakaan harjoittele samalla tavalla kuin minä tein. En siis harjoitellut mitenkään hyvin, mutta äiti kuitenkin patisti soittamaan joka päivä. Minun oppilaani eivät tehneet niin. Mutta en muista, että se olisi ollut minulle jotenkin kauhistus. Tai ehkä minä päivittelin sitä samalla tavalla kuin muutkin, en vain muista sitä. On helppo mennä mukaan siihen, kun päivitellään jotain asiaa.

Minulla on kokemus, joka muutti tapaani ajatella ja opettaa jo melko alkuvaiheessa työuraani. Minulla oli oppilas, niin sanottu kiertopalkinto, eli soittaja, joka annettiin mielellään jollekulle toiselle, koska hän ei ollut tarpeeksi ahkera. Ei hän juurikaan kyllä harjoitellut, se oli myönnettävä. Minä päätin sitten keskustella hänen kanssaan. Luulin, ettei hän pidä musiikista ja soittamisesta, mutta olin väärässä. Hän halusi soittaa ja oppia. Sitten sanoin muistaakseni jotenkin näin: ”Sovitaanko, että tästä lähtien alat harjoitella enemmän.” Muistan hänen myöntyneen, mutta seuraava lause osoitti, että minun opettajana oli syytä nostaa tasoani. ”Eikö olekin jännä, että kun aikuinen sanoo ’sovitaanko’, se tarkoittaa, että aikuinen sanoo mitä tehdään, ja lapsi tottelee.” Oli pakko myöntää hänen olevan oikeassa. Luultavasti minä tämän keskustelun jälkeen opetin paremmin, hän alkoi harjoitella enemmän, ja hän suoritti lopulta kaikki musiikkiopiston tutkinnot, vaikka olin saanut muiden puheista sellaisen käsityksen, että hänestä ei olisi siihen.

Toinen hyvä opetus minulle tuli paria vuotta myöhemmin. Rohkenen väittää, että olin tunneilla ihan kiltti ja kehuin oppilaita, mutta vihkoon kirjoitin tarkasti aina vain läksyt. Erään pienen oppilaan isoäiti halusi sitten laittaa minulle vihkossa viestin siitä, että lasta pitäisi kehua enemmän. Muistan loukkaantuneeni – minähän kehuin oppilaita aina tunnilla – mutta aloin siitä lähtien (ja onneksi tämäkin tapahtui, kun olin vielä aika nuori) kirjoittaa aina ensin sen, mikä oli mennyt hyvin. Nykyään kehun yhä enemmän työntekoa: Hienoa työtä! Hyvää työtä! tai sitten sitä, miltä soitto kuulostaa: Kaunista! Kuulostaa jo tosi hyvältä! Sitten tulevat ohjeet seuraavaa harjoittelukertaa varten.

Opettajana toistaa helposti niitä malleja, joita on itse saanut. Meillä on ollut pitkään vallalla kulttuuri, jossa kiinnitettiin huomiota virheisiin ja puutteisiin, oppilaita ei juurikaan kehuttu, ja monilla meillä opettajilla on sama kokemus omista musiikkiopistoajoista. Olen itsekin ollut aivan liian tiukka ja kehunut aivan liian vähän ensimmäisinä opetusvuosinani. En ole osannut auttaa oppilaita, jos heillä on ollut vaikeuksia. Olen saattanut hermostua (vaikka olen pyrkinyt sen peittämään), jos oppilas ei osaa.

Nämä tilanteet tapahtuivat yleensä aina silloin, kun oli tulossa esiintyminen tai tasosuoritus. Kun oppilas ei saanut kappaletta sellaiseen kuntoon kuin olisi pitänyt (huippusuoritusten perinteen mukaiseen täydelliseen kuntoon siis). Kun tiesin etukäteen, että nyt tulee sanomista. Olen huomannut, että uusi opetussuunnitelma on vienyt tämän paineen pois. Ei ole enää niitä tilanteita, joissa oppilaan lisäksi tai sijaan arvioidaankin opettajan opetustyötä. Huolimatonta pedaalinkäyttöä. Huono soittoasento. Löysät sormet. Ei tyylinmukaista soittoa. Nyt hermostun ainoastaan silloin, jos homma menee täysin pelleilyksi. Tai sitäkin siedän tiettyyn rajaan asti, mutta sen vaadin, että joka tunnilla myös opitaan jotain. Olen myös oppinut komentamaan niin, että asia menee perille, mutta sen jälkeen on taas mukavaa.

Olen siis nykyisin melko ”leväperäinen”, mitä tulee oikeisiin sormijärjestyksiin tai virheettömyyteen. Oppilaiden mielestä olen varmastikin silti aivan riittävän niuho, ja niin heille usein sanonkin. Että aion nyt nipottaa tästä ja tästä asiasta. Ja sitten hiotaan juttuja yhdessä kunnes näyttää siltä, että motivaatio hiipuu ja on aika siirtyä eteenpäin.

Olisi mielenkiintoista löytää tutkimuksia, joissa oikeasti perehdytään siihen, miten esimerkiksi tuo virheettömyyden vaatimus tai täydellisen oikeiden soittoasentojen etsiminen vaikuttaa soittajan tulevaisuuteen. Vai voiko menestyä, jos soittaa pienempänä vähän sinnepäin, kunhan opettajalla on taju siitä, mihin ollaan menossa? Annetaan tietoisesti periksi joissain asioissa luottaen siihen, että ne tulevat vastaan vielä monta kertaa. Minulla on teoria, että tämäkin toimii. Jospa joku tutkisi asiaa ihan kunnolla. Perinteet ovat hyvä asia, mutta jos nojaa pelkästään niihin, on vaarana juuttua menneisyyteen.

Johanna

P.S. Tajusin vasta ihan äskettäin, että tänä vuonna täyttäisit 160 vuotta. Juhlavuosi siis, ja siksikin sopiva vuosi sinusta kertovan romaanin ilmestymiselle.

P.P.S. Ei ole aina aivan kivutonta katsoa taaksepäin ja arvioida itseään opettajana. Olen tehnyt virheitä, mutta toivottavasti oppinut niistä.

Helmikuussa Mazzano Romanossa oli jo kevät.

11.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

Suomessa on tänään presidentinvaalin varsinainen vaalipäivä. Kävin äänestämässä ennakkoon Roomassa Suomen suurlähetystössä. Tänään käydään siis vaalin toinen kierros. Tämä varmasti kuulosta sinusta todella omituiselta, elithän ensin tsaarinvallan alla ja sen jälkeen presidentti valittiin aivan toisella tavalla kuin nykyisin. Nyt meillä on käytössä suora kansanvaali.

Minulla on täällä nyt sellainen pulma, jota sinä et olisi aikanasi voinut oikein millään ymmärtää. Naurat varmasti minulle, kun kerron. Netti ei toimi kunnolla. En siis voi olla reaaliaikaisesti yhteydessä Suomeen tai ladata uusia äänikirjoja, joita haluaisin kuunnella, sillä olen kuunnellut loppuun lähes kaiken, mitä olen ladannut. Sinä lähetit kirjeitä ja odotit vastauksia pitkään. Ajattelen sinua siis nyt siellä Berliinissä ja myöhemmin Weimarissa. Sinun oli odotettava päiväkausia ennen kuin sait tietää, miten kotona voidaan. Minä jouduin tänään odottamaan melkein puoli tuntia ennen kuin nettiyhteys palasi sen verran, että viestini kotimaanhan pääsi lähtemään ja sain vastauksen siihen…

Täällä olen tajunnut, miten riippuvainen olen netistä. Tätä kirjoitan nyt sinulle ilman internet-yhteyttä, ja tietenkin se onnistuu. Periaatteessa pystyn kirjoittamaan romaaniakin offline, mutta kun kerran olen tehnyt sen nettiyhteyden kanssa, kone lataa tiedostoa jatkuvasti pilveen (eräänlaiseen taivaalliseen arkistooni), ja jos työskentelen ilman yhteyttä, joudun koko ajan miettimään, että mahdanko työstää nyt oikeaa tekstiä vai en. Eli kovasti paljon ongelmia, vai mitä?

Lisäksi kuuntelen jatkuvasti äänikirjoja, kun teen kotitöitä. Siksi niitä pitäisi saada ladattua lisää. Täällä on alkanut tehdä mieli kuunnella ihan radiota, tai katsella iltapäivisin viikonloppuna hiihtoa samalla kun neuloo. Tämän illan vaalivalvojaiset taidan järjestää itselleni tuohon läheiseen ravintola Falcoon. Siellä kuulemma netti toimii.

On vaikea kuvitella, millaista elämäsi on ollut ulkomailla, kun yhteydenpito kotiin on ollut niin hankalaa. Vai oletko ollut huojentunut siitä, ettei sinun tarvitse kuunnella kenenkään huolia tai ratkaista kenenkään ongelmia? Lisäksi minun on vaikea käsittää sitä, miten nuori olit lähtiessäsi. Minun nuoruudessani jo lähdettiin vaihto-oppilaaksi tai kesäkursseille Suomen rajojen ulkopuolelle. Mutta ihan toisenlaista se lähteminen oli sinun aikanasi.

Voi kun olisit pitänyt päiväkirjaa. Olisit kirjoittanut kaikki ajatuksesi ylös, minä sitten lukisin ne ja tulkitsisin romaaniksi. Lainaisin lauseitasi, saisin kiinni tunnelmistasi. Nyt joudun kuvittelemaan kaiken. Pyydän siis jo etukäteen anteeksi sitä, millaisen elämän sinulle luon. Tänään aion perehtyä aikaasi Helsingissä, paluusi jälkeisiin vuosiin. Olen jo kirjoittanut Suomea mullistaneista asioista, helmikuun manifestista ja siihen liittyneistä protesteista. Laitoin sinutkin osallistumaan vaikken tiedä, mitä oikein asioista ajattelit. Nyt keskityn kuitenkin musiikkiin ja työhösi sen parissa.

Johanna

P.S. En aavistanut vuosi sitten helmikuussa, miten ajankohtainen ajatus helmikuun manifestista ja suuresta kulttuuriadressista pian olisi. Maailma on myllerryksessä, ja sen lisäksi, että suurvaltojen johtajat pelaavat omia valtapelejään, meillä täällä Suomessa kuritetaan kulttuuria. Ihmiset eivät ymmärrä, että kulttuuri ja taide ovat kuin vesi kaloille. Emme aina tajua niiden olemassaoloa, mutta mitä tapahtuu, jos niitä ei enää olekaan? Pelottaa.

P.P.S. Aion protestoida omalla tavallani. Lahjoitan rahaa auttaakseni siellä, missä en itse voi olla. Yritän jakaa hyvyyttä ja kauneutta ympärilleni, pitää huolta sekä läheisistäni että kaikista niistä oppilaista, jotka on minulle uskottu. Tänään aion myös soittaa Lisztin Fantasiaa ja fuugaa teemasta BACH. Sinä tiedät, millainen urakka sen soittaminen on, mutta jos sinä pystyit siihen, minäkin aion pystyä.

Tämä kissa makaili ravintola Falcon terassilla ilahduttamassa meitä.

10.2.2024 Mazzano Romano

Huomenta Ingeborg.

Minulla oli eilen vieraita, ja punaviini on saanut pään vähän kipeäksi. Tai sitten niskat vain ovat jumissa. Tai se on edelleen sitä migreeniä, joka ei koskaan oikein mennytkään pois. Joka tapauksessa kello on täällä puoli kymmenen, ja vasta nyt sain koneen auki. Aamuahan tämä vielä on, eikö?

Odottelen sadetta. Se olisi merkki siitä, että saa kyyhöttää sisällä koko päivän. Ettei tarvitse kiivetä mäelle kirjoittamaan kahvilaan, tai lähteä kävelylle muiden kanssa. Ehkä tämä toiveeni kielii nyt vain siitä, että tarvitsen tämän päivän kokonaan itselleni.

Miksi minun on niin vaikea sanoa, että tänään haluan olla yksin? En nimittäin usko, että kukaan siitä loukkaantuisi. Minä en itse kokisi pahana, jos joku sanoisi, ettei tänään haluakaan seuraa. Tai niin ainakin luulen. 

Olitko sinä Berliiniin muuttaessasi niin väsynyt ihmisiin, että kaipasit siellä omaa rauhaa? Vai tunsitko olosi yksinäiseksi? Ehkä molempia. Olit tosin minua niin paljon nuorempi silloin, nuorena elämä on erilaista. Hah, mikä klisee, mutta ymmärrät varmasti, mitä tarkoitan. Nuorempana minä etsin enemmän muiden seuraa, nyt kaipaan rauhaa.

Tai sekin on hiukan ristiriitaista. Kaipaan tiettyjä ihmisiä, omia ihmisiäni. Sellaisia, joille sitten voi oikeasti sanoa, että tänään haluaisin olla yksin. Ja jotka voivat sanoa samoin minulle. Ei heitä niin kovin paljon ole, ehkä pitäisi alkaa pitää paremmin yhteyttä niihin ihmisiin, joiden seurassa tietää viihtyvänsä, mutta joita ei koskaan oikein ole aikaa nähdä. Välillä mietin, että olen huono ihminen, kun en pidä yhteyttä. Ja sitten toisaalta, eivät hekään aina pidä. Ehkä meillä kaikilla on kaikkea vähän liian paljon. Sitten joskus, ehkä piankin, aikaa on enemmän.

Eksyin nyt kirjoittamaan itsestäni. Sinuahan minun pitäisi täällä miettiä. Palaan yksinäisyyteen ja omaan rauhaan. Oliko sinulla kodissasi omaa rauhaa? Kaipasitko sitä? Ehkä soittaessasi sait olla rauhassa, pääsit livahtamaan omaan maailmaasi. Tai kenties et tarvinnutkaan yksinäisyyttä. Viihdyit, kun ympärilläsi oli elämää. Sitten ulkomailla, ilman läheisten tukea, jouduit varmasti kokemaan monenlaisia tunteita. Ehkä pelkoa, huolta pärjäämisestä, yksinäisyyttä. Tai sitten iloa, toiveikkuutta, innostusta.

Ajattelen sinun olleen rohkea ja reipas. Sellainen toimen ihminen, joka ei suotta jää märehtimään asioita. Menee vain ja tekee, koska se on velvollisuus. Voisin ajatella, että sinua painoi tietynlainen vastuu. Olit saanut senaatin apurahan, sinuun uskottiin. Sinun oli lunastettava kaikki odotukset.

Miten ensimmäiset pianotuntisi sujuivat uuden opettajan johdolla? Ymmärsitkö heti, mitä hän sinulta odotti? Pystyitkö soittamaan niin kuin hän vaati? Vai jouduitko kokemaan, että olet huono ja vajavainen osaamisessasi?

Jos olen ymmärtänyt oikein, pohjakoulutuksesi oli todella hyvä. Olit toinen niistä kahdesta Richard Faltinin oppilaasta, jotka saivat musiikkiopistossa vapaaoppilaspaikan. Eikä sinua olisi lähetetty ulkomaille, jos et olisi ollut oikeasti hyvä.

Minulla oli enemmän intoa kuin taitoa, kun pääsin konservatorioon. En osannut opetella uusia teoksia, en osannut harjoitella kunnolla, en osannut soittaa ulkoa, tekniikkani oli ehkä jonkinlainen, muttei missään tapauksessa sellainen kuin huippusoittajalla olisi pitänyt olla. Ensimmäinen vuosi olikin sitten aika hirveä, mutta siitäkin selvisin. En tosin tiedä, millaista se olisi ollut, jos olisinkin asunut yksin ulkomailla, ilman läheisten tukea.

Älä käsitä väärin, ei kaikki ollut koko ajan kamalaa. Minä en vain ollut sillä tasolla kuin olisi pitänyt olla välttääkseen epämiellyttävät kokemukset esimerkiksi esiintymisissä. Tajusin juuri, että syytän siitä aika paljon itseäni. Minun olisi pitänyt olla vähemmän naiivi ja paljon älykkäämpi ja nerokkaampi. Suhtauduin harjoitteluun vähän romanttisen lapsellisesti, kuvittelin kaikenlaista. Mutta kenties olen liian ankara itselleni. Olisin voinut harjoitella enemmän tai paremmin, mutta en osannut. Minulle oli aina puhuttu harjoittelemisesta, mutta ei koskaan järjestelmällisesti opetettu, miten se pitäisi tehdä. Ehkä opetettiinkin, mutten ymmärtänyt, sekin on mahdollista. Ulkoa soittamista ei juurikaan harjoiteltu, minkäänlaisia esiintymisjännitykseen liittyviä harjoituksia ei tehty. Tähtäimessä oli aina se loistava esitys, joka sitten meni kenties pilalle sen vuoksi, etten osannut ulkoa kunnolla ja jännitin liikaa.

En syytä opettajianikaan. Ei heille ollut sen kummemmin opetettu opettamista. Siis sitä, miten ihminen oppii, ja millaisia opetuksen keinoja voi käyttää. Ei esimerkiksi nuotinluvun opettamisesta ole vieläkään kovin kummoista tutkimukseen pohjaavaa materiaalia saatavana. Lisäksi todennäköisesti jokainen opettaja olettaa, että edellinen opettaja on opettanut tietyt asiat. Ei sen kummemmin kysellä, että oletkohan nyt oikeasti ymmärtänyt tämän kaiken. Huomio kiinnittyy tekniikkaan ja tulkintaan. Koska niitä kahta asiaa sitten tutkinnoissa ja esiintymisissä vahdataan.

Kirjassasi annat hyvin yksityiskohtaisia ohjeita ensimmäisten soittotuntien kulusta. Oikeita kysymyksiä oppilaalle esitettäväksi, tapoja selittää asiat oikein. Se oli varmasti tarpeellista aikana, jolloin järjestelmällinen soitonopettajakoulutus oli vasta alkamassa. Kirjoitat, miten kutsua asioita niiden oikeilla nimillä (sävel, nuotti, sävelaskel) sekä kehotat antamaan oppilaille soittoharjoituksia myös ilman nuotteja soitettavaksi. Annat yksityiskohtaisia neuvoja soittoasennosta, käsivarresta ja sormista, kirjassa on jopa valokuvia käsistä ja niiden käytöstä. Olet tehnyt perusteellista työtä ja voin vain kuvitella, millaista kaiken tämän kirjoittaminen on ollut muun työn ohessa.

Koetko minut röyhkeäksi, jos lähden seuraaman jalanjälkiäsi? En ole opiskellut Sibelius-Akatemiassa, en lähtenyt täydentämään opintojani ulkomaille. Kuinka minä voisin tietää tarpeeksi pianonsoitosta voidakseni kirjoittaa siitä oppikirjan? Ja sitten kuitenkin. Minulla on sellaista tietoa ja osaamista, jota ei ehkä kenelläkään muulla tällä hetkellä ole. Ehkä minulla on oikeus kirjoittaa. Jättäköön sitten kirjan omaan arvoonsa ne, jotka eivät pidä sitä onnistuneena.

Muistin juuri hienon tilanteen, joka rohkaisee minua eteenpäin. Olin Rovaniemellä musiikkikasvatusseura Fismen päivillä puhumassa erilaisista oppijoista ja KUMMI-oppaastani. Eräs pianopedagogi kutsui työtäni uraauurtavaksi. Se tuntui hyvältä. Ehkä olen, edes hiukan, kaltaisesi uranuurtaja. Pienemmässä mittakaavassa tosin – sinun työsi suuruutta ja merkityksellisyyttä ei totisesti ole Suomessa tarpeeksi ymmärretty – mutta kuitenkin. Minulla on lupa kirjoittaa.

Johanna

P.S. Nykyaikana moni asia on helppoa. Haluan omaan pianonsoiton oppaaseeni (sinun oppaasi mukaisesti) myös luettelon suomalaisista pianonsoiton oppikirjoista ja ohjelmistoista. Kirjoitin siitä Facebookiin, ja olen saanut jo paljon yhteydennottoja. Saan siis todennäköisesti koottua todella suuren määrän tietoa yhteen.

P.P.S. En aio kirjoittaa kirjaa tyhjiössä. Uskon saavani paljon apua ja neuvoja, kunhan vain pyydän. Kukaan ei voi tietää kaikkea, yhteistyössä on voimaa tässäkin.

Mazzano Romanon kupeessa olevassa kansallispuistossa on aivan upeita kulkureittejä. Kauneutta kaikkialla.