Omalla polulla

Kun menin ensimmäiselle soittotunnilleni muutamaa kuukautta alle viisivuotiaana, halusin oppia soittamaan Ukko Nooan. Suzuki-menetelmällä alkanut opetus ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle Carl Mikael Bellmannin klassikkosävelmästä vaan metodin mukaisesti Tuiki tuiki tähtönen -variaatioilla. Se polku, jota lähdin silloin kulkemaan, johti musiikin ammattilaiseksi ja soitonopettajaksi, ja lopulta tutkimaan oppimista.

Musiikkiopistoaikana kuljin polkua, joka oli selkeästi eteeni asetettu. Tutkinnot, ohjelmisto, esiintyminen, teoriatunnit, kaikki opettajan ohjauksessa tasolta toiselle edeten. Sain vaikuttaa ohjelmistoon: kuuntelin erilaisia vaihtoehtoja sonaateista ja sain valita niistä mieluisimman. Kaikki oli järjestelmällistä, ja johti kannaltani hyvään tulokseen: sain sellaisen soittotaidon, jolla pystyi pyrkimään musiikin ammattiopintoihin.

Opin kuitenkin myös muuta. Opin, että musiikin ammattilaisuus on soitto-opintojen korkein päämäärä, taide on pyhää, ja että koskaan et ole riittävä. Moni onkin lopettanut musiikkiopisto-opintonsa kesken ja kokenut olevansa epäkelpo. Tarjolla on pitkään ollut yksi polku: suuntautuminen huippusuorituksiin oman instrumentin hallinnassa.

Ensi elokuussa käyttöön otettava opetussuunnitelma antaa enemmän mahdollisuuksia oman polun valintaan. Oppilaan mahdollisuus vaikuttaa omiin opintoihin on nähty myös ongelmana: kuinka pieni oppilas voi itse asettaa omat tavoitteensa? Jätetäänkö oppilaat oman onnensa nojaan? Meneekö oppilas siitä, mistä aita on matalin? Miten käy etenemisen, jos soittaa vain lempimusiikkiaan?

Opetussuunnitelman perusteissa ei kuitenkaan oleteta, että oppilas osaa kaiken heti itse, esimerkiksi asettaa itse tavoitteensa. Opettajat toimivat ohjaajina, kuin taidenäyttelyn oppaina, opettajat opettavat tavoitteiden asettamista. Oppilas ei voi tietää, mitä kaikkea upeaa hän voi oppia, siihen tarvitaan opettajaa. Mutta jos oppilas ei itse saa vaikuttaa omaan oppimiseensa, hän ei omista omaa soittajan polkuaan. Sillä, että saa itse vaikuttaa, on valtava vaikutus motivaatiolle, ja motivaatio on esimerkiksi oman tutkimukseni mukaan merkittävin tekijä oppimisessa. Jopa lukivaikeuksinen oppilas pystyy soittamaan ammattitutkintotasoisia kappaleita, jos haluaa. Läpi harmaan kiven mennään vahvan motivaation avulla.

Opettajan rooli ei siis pienene, vaan kasvaa. Kahdenkeskisessä opetustilanteessa soiton- ja laulunopettajalla on mahdollisuus tutustua oppilaaseen, jakaa yhteisiä kokemuksia ja avata oppilaalle uusia musiikillisia maailmoita. Jos opettaja ei ole aidosti kiinnostunut oppilaan maailmasta, vuorovaikutus jää pinnalliseksi. Tutkimuksessani mukana olleen oppilaan sanoin: ”…jotenki sä olit kiinnostuneempi minusta persoonana, eikä et mä oon pelkkä oppilas, työ”.

Jos minua ei olisi ohjattu klassisen musiikin polulle, olisin varmasti tehnyt musiikkia jollain tavoin, se on niin vahva osa minua. Jos klassisen pianomusiikin maailmaa ei olisi avattu niin kuin se tehtiin, olisin monta kokemusta köyhempi. Me opettajat saamme yhä jakaa omaa rakkauttamme musiikkiin oppilaille, tutustuttaa heidät musiikin ihmeisiin. Samalla saamme tutustua oppilaiden musiikkiin, ja rikastuttaa omaa maailmaamme. Voimme opettajina saatella oppilaat heidän omille poluilleen, tarjoamalla mahdollisuuksia, aidosti kuuntelemalla ja oppilaan valinnat hyväksymällä.

Läpi harmaan kiven.jpg

Kuva: Läpi harmaan kiven (Kirjasta Kurjet palaava vielä, Reuna 2018)

Kohti maailman parasta musiikkiopistoa

Suomalainen musiikkioppilaitosjärjestelmä on ainutlaatuinen ja ihailtu. Kansainvälisesti katsottuna pitkät ja oppilaan edistymisen myötä pitenevät soittotunnit, hyvin koulutetut ja täydennyskoulutusmyönteiset opettajat sekä yhteiskunnan vahva tuki ovat osaltaan olleet mukana luomassa sitä suomalaista musiikki-ihmettä, jota ihmetellään maailmalla. Myös suomalainen peruskoulu on ollut ihailun kohteena. Molemmissa järjestelmissä on myös sellaisia puolia, jotka eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Menneinä vuosina moni musiikkiopistolainen on lopettanut opintonsa kesken kokien olevansa jollain tavoin epäonnistunut, ja peruskoulu ei enää tasaa varallisuus- tai luokkaeroja kuten ennen. Eikä mikään ole koskaan niin hyvä, etteikö se voisi toimia vielä paremmin. Maailma ja lapset sen mukana muuttuvat, musiikkiopiston ja koulun on oltava mukana tässä muutoksessa. Uusi tutkimustieto myös haastaa vanhat toimintatavat ja näkemykset – ehkä se, miten olemme aiemmin toimineet ei olekaan paras mahdollinen tapa toimia.

Peruskoulufoorumin (lue lisää TÄSTÄ) tutkija- ja asiantuntijaryhmän esittämät linjaukset (linkki TÄSSÄ) kannattaa meidän musiikkioppilaitoksissa toimivienkin lukea. Toki toimintaympäristöt ovat erilaiset, mutta samoista lapsista ja nuorista on kysymys. Linjauksia lukiessa huomaa nyökyttelevänsä monessa kohtaa: juuri tähän meidänkin tulisi pyrkiä. Erityisesti minua kosketti lause jonka käännän koskemaan meitä soiton- ja laulunopetuksen ammattilaisia: Musiikkiopistossa tulee pitää huolta jokaisesta oppilaasta.

Huolenpito oppilaasta on hänen potentiaalinsa näkemistä ja kykyä ohjata tätä parhaaseen osaamiseensa. Oppilaalla pitää olla mahdollista tuntea itsensä arvokkaaksi osaksi musiikkiopistoa, hänen täytyy saada tukea oppimiselleen ja onnistumisen kokemuksia. Peruskoulufoorumin linjauksissa mainitut yksilölliset oppimispolut ovat juuri musiikkiopistoissa mahdollisia instrumenttituntien kahdenkeskisen opetustilanteen vuoksi. Meillä on mahdollista räätälöidä opetusta oppilaan mukaan ja siten huomioida sekä erityisen nopeat ja innokkaat että hitaammin etenevät tai niin sanotut erilaiset oppijat.

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen kirjoitti blogissaan 16.2., että jokainen peruskoulu on paras koulu. Myös jokainen musiikkiopisto on paras opisto, jos vain päätämme niin. Olli-Pekka Heinosta lainaten (musiikkiopistomaailmaan muokattuna):

”Yhdenvertaisuus sekä yksilön että koulutusjärjestelmän tasolla voidaan saavuttaa systemaattisella kehittämistyöllä ja kaikkien sitoutumisella siihen. Yhdenvertaisuutta ja kehittämistä tukee opetussuunnitelman perusteiden mukainen opetuksen järjestäminen. Maailman parhaassa musiikkiopistossa kaikilla on kehittävä työote.

Musiikkiopistossa tuetaan oppilaiden hyvinvointia ja oppimista siten, että jokainen voi kasvaa potentiaaliinsa. Oppilaiden hyvinvointi ja laadukkaat oppimistulokset ovat riippuvaisia toisistaan. Turvaamalla hyvinvointi ja oppimisen yhdenvertainen laadukkuus saavutetaan koulutuksellinen tasa-arvo. Myös opettajien hyvinvoinnilla on yhteys parempaan pedagogiikkaan ja parempiin oppimistuloksiin.”

Tutkimukseen ja opettajien täydennyskoulutukseen satsaamalla ja oppilaslähtöisellä, aitoa kohtaamista sekä välittävää ja kunnioittavaa vuorovaikutusta korostavassa toimintakulttuurissa toimien meillä on käsissämme maailman paras musiikkiopisto.

IMG_1091

Kun siihen pystyy kuitenkin

Kun olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, äitini soitti musiikkiopistolle ja kysyi, mitä heillä olisi tarjolla lapselle, joka laulaa koko ajan. Aloitin samana syksynä pianonsoiton opiskelun Pohjois-Kymen musiikkiopistossa, ja sille tielle jäin. Minusta tuli soitonopettaja, ja nuorena opettajana havaitsin pian, että tarvitsen lisää työkaluja voidakseni auttaa oppilaita. Opiskelin erityispedagogiikkaa avoimessa yliopistossa, hain musiikkikasvatuksen maisteriohjelmaan ja valmistuin filosofian maisteriksi. Gradussani käsittelin lukivaikeuksisen pianonsoittajan oppimisen vaikeuksia. Kiinnostuin aiheesta lisää, ja väittelin lokakuussa 2017 tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta aiheenani oppimisen vaikeudet pianonsoiton opiskelussa.

Sain vanhemmiltani lahjan. He kuljettivat ja kannustivat, patistivat harjoittelemaan, tulivat kuuntelemaan jokaista esiintymistäni. Tämä lahja on kantanut ja kantaa yhä, suurempaa lahjaa on vaikea kuvitella. Kiitos teille, äiti ja isä!

Rakastan opettamista, musiikkia, tutkimista. Rakastan myös kirjoittamista ja lukemista. Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni näistä elämän tärkeistä asioista. Tutkijana koen tärkeäksi kirjoittaa opettamisen ja tutkimuksen rajapinnassa, tuoda tutkijan havaintoja mukaan keskusteluun musiikinopetuksesta. Opettajana haluan nostaa esiin opetuksen tärkeitä teemoja, muusikkona toivon voivani kertoa soittamisesta ja laulamisesta – vaikka musiikista kirjoittaminen onkin vaikeaa – helpompi olisi kertoa asiat musiikilla.

Kun siihen pystyy kuitenkin, ei oo mitään järkee olla tekemättä. Näin lausui eräs tutkimuksessani mukana ollut nuori. Tähän uskon sekä opettajana, tutkijana, muusikkona että kirjoittajana. Kiitos, että haluat olla mukana!

IMG_1338
Kuva kirjasta: Kurjet palaavat vielä (Reuna 2018).