Johanna Hasu

11.2.2024 Mazzano Romano

On hyvä määrätä aluksi, kuinka monta kertaa oppilaan pitää vähintään soittaa läksynsä.

Olet ymmärtänyt mielestäni jotain oleellista lapsen mielestä ja harjoittelusta. Minulle harjoittelu oli lapsena jonkinlainen mörkö, ja niin se on ollut monelle oppilaallekin. Se on ollut jotain epämääräistä. pitää harjoitella, mutta sitten onkin oltu sen asian kanssa yksin. Oivalsin – onneksi – jo melko nuorena opettajana antaa oppilaille selkeitä ohjeita, joilla hankalat asiat pilkottiin paloiksi. Laitoin, ja laitan yhä, oppilaiden läksyvihkoihin laatikoita, joihin voi rastilla merkitä sen, kun on soittanut jonkin rivin tai tietyn paikan kappaleesta, tai koko sävellyksen, jos se on tarkoituksenmukaista. On helpompi soittaa ensimmäinen rivi kahdeksan kertaa kuin totella ohjetta: opettele sujuvaksi.

Kun luen kirjaasi, ajattelen, miten hyödyllinen sen on täytynyt olla oman aikasi nuorille opettajille. Käyt asiat läpi niin perusteellisesti, ja perustelet, miksi täytyisi tehdä tietyllä tavalla. Otat huomioon lasten erilaiset persoonat ja korostat opettajan velvollisuuksia. Pidät tärkeänä sitä, että tunnilla on hyvä olla, ja että mukana on leikkiä. Mietin oman kirjani kirjoittamista. Mitä kaikkea siihen pitäisi ottaa mukaan? Motivaatio, tunteet oppimisessa, nuotinlukemisen opettaminen, tekniikka… Kuinka uupunut olit tajutessasi, miten paljon sinulla oli työtä edessäsi, kun aloit kirjoittaa? Vai olitko innostunut, kenties täynnä tarmoa? Voi kaiketi olla molempia.

Jäin miettimään virheettömyyden vaatimusta, ja esimerkkiäsi siitä, että kokematon opettaja saattaa antaa oppilaan soittaa väärällä sormijärjestyksellä jopa viiden sormen harjoituksissa. Nostan käteni pystyyn ja tunnustan. Olen nykyisin tällainen opettaja. Teen niin silloin kun arvioin, että oppilaan motivaation ylläpitämiseksi on parempi päästä asioissa eteenpäin kuin jäädä jauhamaan jotain vain sen vuoksi, että se täytyy soittaa oikeilla sormilla. Lapset tuntuvat turhautuvan melko nopeasti, jos eivät osaa.

Sanotaan, että lapset ovat nykyään hyvin lyhytjännitteisiä. He eivät ymmärrä työnteon merkitystä. He eivät kunnioita opettajia, eivät harjoittele, käyttäytyvät huonosti. Ehkä näinkin on, joskin olen sitä mieltä, että aina lapsia ja nuoria on moitittu siitä, että he eivät ole kunnollisia. Kun aloin opettaa musiikkiopistossa, muistan ajatelleeni, että lapset eivät todellakaan harjoittele samalla tavalla kuin minä tein. En siis harjoitellut mitenkään hyvin, mutta äiti kuitenkin patisti soittamaan joka päivä. Minun oppilaani eivät tehneet niin. Mutta en muista, että se olisi ollut minulle jotenkin kauhistus. Tai ehkä minä päivittelin sitä samalla tavalla kuin muutkin, en vain muista sitä. On helppo mennä mukaan siihen, kun päivitellään jotain asiaa.

Minulla on kokemus, joka muutti tapaani ajatella ja opettaa jo melko alkuvaiheessa työuraani. Minulla oli oppilas, niin sanottu kiertopalkinto, eli soittaja, joka annettiin mielellään jollekulle toiselle, koska hän ei ollut tarpeeksi ahkera. Ei hän juurikaan kyllä harjoitellut, se oli myönnettävä. Minä päätin sitten keskustella hänen kanssaan. Luulin, ettei hän pidä musiikista ja soittamisesta, mutta olin väärässä. Hän halusi soittaa ja oppia. Sitten sanoin muistaakseni jotenkin näin: ”Sovitaanko, että tästä lähtien alat harjoitella enemmän.” Muistan hänen myöntyneen, mutta seuraava lause osoitti, että minun opettajana oli syytä nostaa tasoani. ”Eikö olekin jännä, että kun aikuinen sanoo ’sovitaanko’, se tarkoittaa, että aikuinen sanoo mitä tehdään, ja lapsi tottelee.” Oli pakko myöntää hänen olevan oikeassa. Luultavasti minä tämän keskustelun jälkeen opetin paremmin, hän alkoi harjoitella enemmän, ja hän suoritti lopulta kaikki musiikkiopiston tutkinnot, vaikka olin saanut muiden puheista sellaisen käsityksen, että hänestä ei olisi siihen.

Toinen hyvä opetus minulle tuli paria vuotta myöhemmin. Rohkenen väittää, että olin tunneilla ihan kiltti ja kehuin oppilaita, mutta vihkoon kirjoitin tarkasti aina vain läksyt. Erään pienen oppilaan isoäiti halusi sitten laittaa minulle vihkossa viestin siitä, että lasta pitäisi kehua enemmän. Muistan loukkaantuneeni – minähän kehuin oppilaita aina tunnilla – mutta aloin siitä lähtien (ja onneksi tämäkin tapahtui, kun olin vielä aika nuori) kirjoittaa aina ensin sen, mikä oli mennyt hyvin. Nykyään kehun yhä enemmän työntekoa: Hienoa työtä! Hyvää työtä! tai sitten sitä, miltä soitto kuulostaa: Kaunista! Kuulostaa jo tosi hyvältä! Sitten tulevat ohjeet seuraavaa harjoittelukertaa varten.

Opettajana toistaa helposti niitä malleja, joita on itse saanut. Meillä on ollut pitkään vallalla kulttuuri, jossa kiinnitettiin huomiota virheisiin ja puutteisiin, oppilaita ei juurikaan kehuttu, ja monilla meillä opettajilla on sama kokemus omista musiikkiopistoajoista. Olen itsekin ollut aivan liian tiukka ja kehunut aivan liian vähän ensimmäisinä opetusvuosinani. En ole osannut auttaa oppilaita, jos heillä on ollut vaikeuksia. Olen saattanut hermostua (vaikka olen pyrkinyt sen peittämään), jos oppilas ei osaa.

Nämä tilanteet tapahtuivat yleensä aina silloin, kun oli tulossa esiintyminen tai tasosuoritus. Kun oppilas ei saanut kappaletta sellaiseen kuntoon kuin olisi pitänyt (huippusuoritusten perinteen mukaiseen täydelliseen kuntoon siis). Kun tiesin etukäteen, että nyt tulee sanomista. Olen huomannut, että uusi opetussuunnitelma on vienyt tämän paineen pois. Ei ole enää niitä tilanteita, joissa oppilaan lisäksi tai sijaan arvioidaankin opettajan opetustyötä. Huolimatonta pedaalinkäyttöä. Huono soittoasento. Löysät sormet. Ei tyylinmukaista soittoa. Nyt hermostun ainoastaan silloin, jos homma menee täysin pelleilyksi. Tai sitäkin siedän tiettyyn rajaan asti, mutta sen vaadin, että joka tunnilla myös opitaan jotain. Olen myös oppinut komentamaan niin, että asia menee perille, mutta sen jälkeen on taas mukavaa.

Olen siis nykyisin melko ”leväperäinen”, mitä tulee oikeisiin sormijärjestyksiin tai virheettömyyteen. Oppilaiden mielestä olen varmastikin silti aivan riittävän niuho, ja niin heille usein sanonkin. Että aion nyt nipottaa tästä ja tästä asiasta. Ja sitten hiotaan juttuja yhdessä kunnes näyttää siltä, että motivaatio hiipuu ja on aika siirtyä eteenpäin.

Olisi mielenkiintoista löytää tutkimuksia, joissa oikeasti perehdytään siihen, miten esimerkiksi tuo virheettömyyden vaatimus tai täydellisen oikeiden soittoasentojen etsiminen vaikuttaa soittajan tulevaisuuteen. Vai voiko menestyä, jos soittaa pienempänä vähän sinnepäin, kunhan opettajalla on taju siitä, mihin ollaan menossa? Annetaan tietoisesti periksi joissain asioissa luottaen siihen, että ne tulevat vastaan vielä monta kertaa. Minulla on teoria, että tämäkin toimii. Jospa joku tutkisi asiaa ihan kunnolla. Perinteet ovat hyvä asia, mutta jos nojaa pelkästään niihin, on vaarana juuttua menneisyyteen.

Johanna

P.S. Tajusin vasta ihan äskettäin, että tänä vuonna täyttäisit 160 vuotta. Juhlavuosi siis, ja siksikin sopiva vuosi sinusta kertovan romaanin ilmestymiselle.

P.P.S. Ei ole aina aivan kivutonta katsoa taaksepäin ja arvioida itseään opettajana. Olen tehnyt virheitä, mutta toivottavasti oppinut niistä.

Helmikuussa Mazzano Romanossa oli jo kevät.

11.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

Suomessa on tänään presidentinvaalin varsinainen vaalipäivä. Kävin äänestämässä ennakkoon Roomassa Suomen suurlähetystössä. Tänään käydään siis vaalin toinen kierros. Tämä varmasti kuulosta sinusta todella omituiselta, elithän ensin tsaarinvallan alla ja sen jälkeen presidentti valittiin aivan toisella tavalla kuin nykyisin. Nyt meillä on käytössä suora kansanvaali.

Minulla on täällä nyt sellainen pulma, jota sinä et olisi aikanasi voinut oikein millään ymmärtää. Naurat varmasti minulle, kun kerron. Netti ei toimi kunnolla. En siis voi olla reaaliaikaisesti yhteydessä Suomeen tai ladata uusia äänikirjoja, joita haluaisin kuunnella, sillä olen kuunnellut loppuun lähes kaiken, mitä olen ladannut. Sinä lähetit kirjeitä ja odotit vastauksia pitkään. Ajattelen sinua siis nyt siellä Berliinissä ja myöhemmin Weimarissa. Sinun oli odotettava päiväkausia ennen kuin sait tietää, miten kotona voidaan. Minä jouduin tänään odottamaan melkein puoli tuntia ennen kuin nettiyhteys palasi sen verran, että viestini kotimaanhan pääsi lähtemään ja sain vastauksen siihen…

Täällä olen tajunnut, miten riippuvainen olen netistä. Tätä kirjoitan nyt sinulle ilman internet-yhteyttä, ja tietenkin se onnistuu. Periaatteessa pystyn kirjoittamaan romaaniakin offline, mutta kun kerran olen tehnyt sen nettiyhteyden kanssa, kone lataa tiedostoa jatkuvasti pilveen (eräänlaiseen taivaalliseen arkistooni), ja jos työskentelen ilman yhteyttä, joudun koko ajan miettimään, että mahdanko työstää nyt oikeaa tekstiä vai en. Eli kovasti paljon ongelmia, vai mitä?

Lisäksi kuuntelen jatkuvasti äänikirjoja, kun teen kotitöitä. Siksi niitä pitäisi saada ladattua lisää. Täällä on alkanut tehdä mieli kuunnella ihan radiota, tai katsella iltapäivisin viikonloppuna hiihtoa samalla kun neuloo. Tämän illan vaalivalvojaiset taidan järjestää itselleni tuohon läheiseen ravintola Falcoon. Siellä kuulemma netti toimii.

On vaikea kuvitella, millaista elämäsi on ollut ulkomailla, kun yhteydenpito kotiin on ollut niin hankalaa. Vai oletko ollut huojentunut siitä, ettei sinun tarvitse kuunnella kenenkään huolia tai ratkaista kenenkään ongelmia? Lisäksi minun on vaikea käsittää sitä, miten nuori olit lähtiessäsi. Minun nuoruudessani jo lähdettiin vaihto-oppilaaksi tai kesäkursseille Suomen rajojen ulkopuolelle. Mutta ihan toisenlaista se lähteminen oli sinun aikanasi.

Voi kun olisit pitänyt päiväkirjaa. Olisit kirjoittanut kaikki ajatuksesi ylös, minä sitten lukisin ne ja tulkitsisin romaaniksi. Lainaisin lauseitasi, saisin kiinni tunnelmistasi. Nyt joudun kuvittelemaan kaiken. Pyydän siis jo etukäteen anteeksi sitä, millaisen elämän sinulle luon. Tänään aion perehtyä aikaasi Helsingissä, paluusi jälkeisiin vuosiin. Olen jo kirjoittanut Suomea mullistaneista asioista, helmikuun manifestista ja siihen liittyneistä protesteista. Laitoin sinutkin osallistumaan vaikken tiedä, mitä oikein asioista ajattelit. Nyt keskityn kuitenkin musiikkiin ja työhösi sen parissa.

Johanna

P.S. En aavistanut vuosi sitten helmikuussa, miten ajankohtainen ajatus helmikuun manifestista ja suuresta kulttuuriadressista pian olisi. Maailma on myllerryksessä, ja sen lisäksi, että suurvaltojen johtajat pelaavat omia valtapelejään, meillä täällä Suomessa kuritetaan kulttuuria. Ihmiset eivät ymmärrä, että kulttuuri ja taide ovat kuin vesi kaloille. Emme aina tajua niiden olemassaoloa, mutta mitä tapahtuu, jos niitä ei enää olekaan? Pelottaa.

P.P.S. Aion protestoida omalla tavallani. Lahjoitan rahaa auttaakseni siellä, missä en itse voi olla. Yritän jakaa hyvyyttä ja kauneutta ympärilleni, pitää huolta sekä läheisistäni että kaikista niistä oppilaista, jotka on minulle uskottu. Tänään aion myös soittaa Lisztin Fantasiaa ja fuugaa teemasta BACH. Sinä tiedät, millainen urakka sen soittaminen on, mutta jos sinä pystyit siihen, minäkin aion pystyä.

Tämä kissa makaili ravintola Falcon terassilla ilahduttamassa meitä.

10.2.2024 Mazzano Romano

Huomenta Ingeborg.

Minulla oli eilen vieraita, ja punaviini on saanut pään vähän kipeäksi. Tai sitten niskat vain ovat jumissa. Tai se on edelleen sitä migreeniä, joka ei koskaan oikein mennytkään pois. Joka tapauksessa kello on täällä puoli kymmenen, ja vasta nyt sain koneen auki. Aamuahan tämä vielä on, eikö?

Odottelen sadetta. Se olisi merkki siitä, että saa kyyhöttää sisällä koko päivän. Ettei tarvitse kiivetä mäelle kirjoittamaan kahvilaan, tai lähteä kävelylle muiden kanssa. Ehkä tämä toiveeni kielii nyt vain siitä, että tarvitsen tämän päivän kokonaan itselleni.

Miksi minun on niin vaikea sanoa, että tänään haluan olla yksin? En nimittäin usko, että kukaan siitä loukkaantuisi. Minä en itse kokisi pahana, jos joku sanoisi, ettei tänään haluakaan seuraa. Tai niin ainakin luulen. 

Olitko sinä Berliiniin muuttaessasi niin väsynyt ihmisiin, että kaipasit siellä omaa rauhaa? Vai tunsitko olosi yksinäiseksi? Ehkä molempia. Olit tosin minua niin paljon nuorempi silloin, nuorena elämä on erilaista. Hah, mikä klisee, mutta ymmärrät varmasti, mitä tarkoitan. Nuorempana minä etsin enemmän muiden seuraa, nyt kaipaan rauhaa.

Tai sekin on hiukan ristiriitaista. Kaipaan tiettyjä ihmisiä, omia ihmisiäni. Sellaisia, joille sitten voi oikeasti sanoa, että tänään haluaisin olla yksin. Ja jotka voivat sanoa samoin minulle. Ei heitä niin kovin paljon ole, ehkä pitäisi alkaa pitää paremmin yhteyttä niihin ihmisiin, joiden seurassa tietää viihtyvänsä, mutta joita ei koskaan oikein ole aikaa nähdä. Välillä mietin, että olen huono ihminen, kun en pidä yhteyttä. Ja sitten toisaalta, eivät hekään aina pidä. Ehkä meillä kaikilla on kaikkea vähän liian paljon. Sitten joskus, ehkä piankin, aikaa on enemmän.

Eksyin nyt kirjoittamaan itsestäni. Sinuahan minun pitäisi täällä miettiä. Palaan yksinäisyyteen ja omaan rauhaan. Oliko sinulla kodissasi omaa rauhaa? Kaipasitko sitä? Ehkä soittaessasi sait olla rauhassa, pääsit livahtamaan omaan maailmaasi. Tai kenties et tarvinnutkaan yksinäisyyttä. Viihdyit, kun ympärilläsi oli elämää. Sitten ulkomailla, ilman läheisten tukea, jouduit varmasti kokemaan monenlaisia tunteita. Ehkä pelkoa, huolta pärjäämisestä, yksinäisyyttä. Tai sitten iloa, toiveikkuutta, innostusta.

Ajattelen sinun olleen rohkea ja reipas. Sellainen toimen ihminen, joka ei suotta jää märehtimään asioita. Menee vain ja tekee, koska se on velvollisuus. Voisin ajatella, että sinua painoi tietynlainen vastuu. Olit saanut senaatin apurahan, sinuun uskottiin. Sinun oli lunastettava kaikki odotukset.

Miten ensimmäiset pianotuntisi sujuivat uuden opettajan johdolla? Ymmärsitkö heti, mitä hän sinulta odotti? Pystyitkö soittamaan niin kuin hän vaati? Vai jouduitko kokemaan, että olet huono ja vajavainen osaamisessasi?

Jos olen ymmärtänyt oikein, pohjakoulutuksesi oli todella hyvä. Olit toinen niistä kahdesta Richard Faltinin oppilaasta, jotka saivat musiikkiopistossa vapaaoppilaspaikan. Eikä sinua olisi lähetetty ulkomaille, jos et olisi ollut oikeasti hyvä.

Minulla oli enemmän intoa kuin taitoa, kun pääsin konservatorioon. En osannut opetella uusia teoksia, en osannut harjoitella kunnolla, en osannut soittaa ulkoa, tekniikkani oli ehkä jonkinlainen, muttei missään tapauksessa sellainen kuin huippusoittajalla olisi pitänyt olla. Ensimmäinen vuosi olikin sitten aika hirveä, mutta siitäkin selvisin. En tosin tiedä, millaista se olisi ollut, jos olisinkin asunut yksin ulkomailla, ilman läheisten tukea.

Älä käsitä väärin, ei kaikki ollut koko ajan kamalaa. Minä en vain ollut sillä tasolla kuin olisi pitänyt olla välttääkseen epämiellyttävät kokemukset esimerkiksi esiintymisissä. Tajusin juuri, että syytän siitä aika paljon itseäni. Minun olisi pitänyt olla vähemmän naiivi ja paljon älykkäämpi ja nerokkaampi. Suhtauduin harjoitteluun vähän romanttisen lapsellisesti, kuvittelin kaikenlaista. Mutta kenties olen liian ankara itselleni. Olisin voinut harjoitella enemmän tai paremmin, mutta en osannut. Minulle oli aina puhuttu harjoittelemisesta, mutta ei koskaan järjestelmällisesti opetettu, miten se pitäisi tehdä. Ehkä opetettiinkin, mutten ymmärtänyt, sekin on mahdollista. Ulkoa soittamista ei juurikaan harjoiteltu, minkäänlaisia esiintymisjännitykseen liittyviä harjoituksia ei tehty. Tähtäimessä oli aina se loistava esitys, joka sitten meni kenties pilalle sen vuoksi, etten osannut ulkoa kunnolla ja jännitin liikaa.

En syytä opettajianikaan. Ei heille ollut sen kummemmin opetettu opettamista. Siis sitä, miten ihminen oppii, ja millaisia opetuksen keinoja voi käyttää. Ei esimerkiksi nuotinluvun opettamisesta ole vieläkään kovin kummoista tutkimukseen pohjaavaa materiaalia saatavana. Lisäksi todennäköisesti jokainen opettaja olettaa, että edellinen opettaja on opettanut tietyt asiat. Ei sen kummemmin kysellä, että oletkohan nyt oikeasti ymmärtänyt tämän kaiken. Huomio kiinnittyy tekniikkaan ja tulkintaan. Koska niitä kahta asiaa sitten tutkinnoissa ja esiintymisissä vahdataan.

Kirjassasi annat hyvin yksityiskohtaisia ohjeita ensimmäisten soittotuntien kulusta. Oikeita kysymyksiä oppilaalle esitettäväksi, tapoja selittää asiat oikein. Se oli varmasti tarpeellista aikana, jolloin järjestelmällinen soitonopettajakoulutus oli vasta alkamassa. Kirjoitat, miten kutsua asioita niiden oikeilla nimillä (sävel, nuotti, sävelaskel) sekä kehotat antamaan oppilaille soittoharjoituksia myös ilman nuotteja soitettavaksi. Annat yksityiskohtaisia neuvoja soittoasennosta, käsivarresta ja sormista, kirjassa on jopa valokuvia käsistä ja niiden käytöstä. Olet tehnyt perusteellista työtä ja voin vain kuvitella, millaista kaiken tämän kirjoittaminen on ollut muun työn ohessa.

Koetko minut röyhkeäksi, jos lähden seuraaman jalanjälkiäsi? En ole opiskellut Sibelius-Akatemiassa, en lähtenyt täydentämään opintojani ulkomaille. Kuinka minä voisin tietää tarpeeksi pianonsoitosta voidakseni kirjoittaa siitä oppikirjan? Ja sitten kuitenkin. Minulla on sellaista tietoa ja osaamista, jota ei ehkä kenelläkään muulla tällä hetkellä ole. Ehkä minulla on oikeus kirjoittaa. Jättäköön sitten kirjan omaan arvoonsa ne, jotka eivät pidä sitä onnistuneena.

Muistin juuri hienon tilanteen, joka rohkaisee minua eteenpäin. Olin Rovaniemellä musiikkikasvatusseura Fismen päivillä puhumassa erilaisista oppijoista ja KUMMI-oppaastani. Eräs pianopedagogi kutsui työtäni uraauurtavaksi. Se tuntui hyvältä. Ehkä olen, edes hiukan, kaltaisesi uranuurtaja. Pienemmässä mittakaavassa tosin – sinun työsi suuruutta ja merkityksellisyyttä ei totisesti ole Suomessa tarpeeksi ymmärretty – mutta kuitenkin. Minulla on lupa kirjoittaa.

Johanna

P.S. Nykyaikana moni asia on helppoa. Haluan omaan pianonsoiton oppaaseeni (sinun oppaasi mukaisesti) myös luettelon suomalaisista pianonsoiton oppikirjoista ja ohjelmistoista. Kirjoitin siitä Facebookiin, ja olen saanut jo paljon yhteydennottoja. Saan siis todennäköisesti koottua todella suuren määrän tietoa yhteen.

P.P.S. En aio kirjoittaa kirjaa tyhjiössä. Uskon saavani paljon apua ja neuvoja, kunhan vain pyydän. Kukaan ei voi tietää kaikkea, yhteistyössä on voimaa tässäkin.

Mazzano Romanon kupeessa olevassa kansallispuistossa on aivan upeita kulkureittejä. Kauneutta kaikkialla.

9.2.2024 Mazzano Romano

Täällä on kauhea tuuli. Tämä on kivitalo, sikäli ei tarvitse olla huolissaan, mutta nyt ei tee yhtään mieli lähteä ulos uudelleen. Kävin kirjastossa, ja yritin etsiä tietoa siitä, milloin sinun ikäisesi tytöt kävivät rippikoulua. Yritin jopa hakea rippilasten luettelosta sinun nimeäsi, mutta en millään löytänyt luetteloita oikeilta vuosilta. Ehkä se on helpompaa sitten Suomesta käsin.

Löysin vanhoja nuottikirjoja, joten sain jonkinlaisen käsityksen siitä, miten soitto-opintosi ehkä ovat alkaneet. Halusin kuvitella, millaista isäsi antama soitonopetus on ollut, ja mitä kirjoja Richard Faltin on kenties käyttänyt opetuksessaan. En tiedä vielä tarpeeksi, mutta pääsin vähän eteenpäin.

Minun on selkeästi nyt helpompi kirjoittaa sinulle ja selostaa, mitä teen, kuin oikeasti käydä tekstien kimppuun. Ehkä tämän loppupäivän agendalla voisi olla se, että raahaudun tuonne yläparvelle (jossa on siis lämpimämpää kuin tässä alhaalla) ja pakotan itseni kirjoittamaan. Saahan sen sitten poistettua, jos ei miellytä.

Sitä ennen kuitenkin luen vielä kirjaasi eteenpäin. Kirjoitat ensimmäisten opiskeluvuosien tärkeydestä. Olen ja en ole kanssasi samaa mieltä. Tietenkin olisi ihanteellista, että jokainen lapsi, joka haluaa soittaa pianoa, saisi heti opetusta pätevän opettajan johdolla. Ja ymmärrän senkin näkökulman, että erityisesti lahjakkaiden lasten tulisi alusta alkaen saada hyvää opetusta, jotteivat puutteet juurru niin syvälle, ettei niitä saa kiskotuksi pois. Ja sitten toisaalta, kuka päättää, mikä on hyvää alkeisopetusta?

Tässä tullaan minun jatkuvaan kipuiluuni sen kanssa, että on ikään kuin olemassa – tai niin ainakin annetaan ymmärtää – jokin ainoa oikea tapa opettaa alkeita, ja sitten, jos oppilas ei saa tämän mukaista opetusta (tai ei halua sitä vastaanottaa), kaikki on pilalla. Käykö meille opettajille niin, ettemme uskalla tehdä toisin? Pelkäämmekö tekevämme vahinkoa oppilaalle, ja tarraudumme siksi tiettyyn ohjelmistoon tai metodiin tai perinteeseen, ja jos oppilas ei halua tai kykene oppimaan sillä tavalla, ei mitään ole tehtävissä?

Pelkäämmekö vahingon tekemistä vai toisten tuomiota? Rohkenen väittää – ja minähän saan yksityisessä kirjeessäni sinulle väittää mitä haluan – että olemme enemmän huolissamme siitä, mitä muut meidän opetuksestamme ja oppilaittemme soitosta ajattelemme kuin siitä, tapahtuuko oppilaalle jotenkin korvaamatonta vahinkoa siitä, jos hän soittaakin hiukan huolimattomasti tai etenee kappaleissaan jotenkin epäortodoksisella tavalla.

Opettajien työtä arvioidaan sen mukaan, miten hänen oppilaansa soittavat. Uusi taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma (olemme tulleet pitkälle Helsingin musiikkiopiston perustamisen ajoista) painottaa oppimisen arviointia. Me olemme tottuneet arvioimaan – ja arvostelemaan – soivaa lopputulosta, sitä, miten hyvin tai huonosti oppilas soittaa. Jos soittaa huonosti, se on opettajan syy. Ellei opettaja sitten saa vakuutetuksi kollegoitaan siitä, että hän on kyllä opettanut parhaansa mukaan ja tietää oppilaan soiton puutteet, mutta kun tämä nyt kerta kaikkiaan on laiska ja lahjaton…

Kuulostanko ilkeältä? Nämä ovat asioita, joista emme ole tohtineet puhua ääneen kovinkaan paljon. On asetettava sanansa kauniisti, jos haluaa jollain tavalla kritisoida tai edes uudelleenarvioida tiettyjä asioita perinteessämme. Jos sen tekee liian provosoivasti tai rohkeasti, saa kyllä kuulla olevansa väärässä. Sinulle tohdin tästä kirjoittaa, pohtia kanssasi sitä, miten paljon valtaa opettajalla on oppilaaseensa nähden, ja miten meidän pitäisi omaa työtämme jatkuvasti arvioida.

Haluan kiittää sinua tästä: Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on aivan alussa herättää oppilaissaan harrastusta musiikkiin ja halua soittamaan… Oppilaan on tultava soittotunnilleen iloisena ja rohkein mielin, ei haluttomasti eikä pelokkaana. Olet ehkä saanut kuulla vastakkaisiakin mielipiteitä, siksi kirjoitat myöhemmin: …on teoreettinen alkuopetus tehtävä oppilaalle niin helppotajuiseksi kuin mahdollista. Syytä ei saa käsittää väärin. Tarkoitus ei ole lellitellä oppilasta eikä tehdä häntä kykenemättömäksi työskentelemään. Päinvastoin: tarkoitus on herättää hänessä työskentelemisen halua… Harrastuksen herättäminen ja hereillä pitäminen on pääsyy ja pääasia.

Motivaatio. Innostuminen. Rakkaus musiikkiin. Kun tykkää, niin oppii ja kun oppii, niin tykkää. Opettaja pystyy vaikuttamaan oppimismotivaatioon niin monella tavoin, alkaen tunnin ilmapiiristä (oppilaan on tultava tunnille iloisena ja rohkein mielin). Ohjelmisto, asioiden esittäminen hauskasti ja oivaltavasti, yhteinen huumori, oppilaan persoonan huomioiminen, lapsen ja nuoren hyväksyminen aitona ainutkertaisena persoonana, oppimisen tekeminen helpoksi… Olit aikaasi edellä, luulen.

P.S. Sain viestin oppilaasi Sohvi Korhosen oppilaalta. Hän muistelee Sohvin olleen hyvä ja kannustava opettaja. Uskon tämän olleen sinun opetuksesi ansiota.

P.P.S. Haluan vielä täsmentää aiemmin kirjoitamaani. Tietenkin opettajan on oltava pätevä, jos halutaan, että oppilaat oppivat parhaalla mahdollisella tavalla. Suomalaisissa musiikkiopistoissa on nykyisin korkeasti koulutetut opettajat – paljon on muuttunut sinun ajoistasi. Alkeisopetus on siis hyvissä kantimissa. Toisaalta tutkittua tietoa soitonoppimisesta tarvitaan lisää, jos halutaan aidosti kehittyä. Se, että jokin perinteinen tapa toimii joidenkin oppilaiden kanssa ei välttämättä kerro siitä, onko se paras tapa toimia.

Joskus on helpompi kiivetä, kun edellä menneet ovat raivanneet tietä. Pätee niin soitonopetukseen kuin vaeltamiseen.

Juuri kun ajattelee, ettei maailma voi mennä enää hullummaksi, se menee. Viimeisin ”hyvä tv-show” Valkoisessa talossa näytti viimeistään sen, että sääntöpohjainen maailmajärjestys saa jäädä bisneksen ja diilien varjoon. Eikä voi olla miettimättä, kenen pussiin itse asiassa oikeasti pelataan.

Kaiken tämän keskellä minun mielessäni soi. Virsi 600, jonka Dietrich Bonhoeffer kirjoitti keskitysleirillä: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman”; Do you hear the people sing? musikaalista Les Misérables; Jean Sibeliuksen Finlandia; Bachin Erbarme dich Matteus-passiosta… Kautta vuosituhanten ihmiset ovat käyttäneet ääntään kuvaillessaan ja käsitellessään tunteitaan. Afrikasta tuodut orjat lauloivat työtä tehdessään, he kommunikoivat sen avulla, lauluja käytettiin jopa koodina pakenemiselle. Virossa tehtiin laulava vallankumous, laulev revolutsioon. Musiikki on meissä syvällä, se jää jäljelle vielä senkin jälkeen, kun sanat ovat menneet.

Taide on vaarallista. Se saa ihmiset voimaan paremmin, ajattelemaan uudella tavalla, näkemään toisin. Tuo ihmisiä yhteen, vahvistaa. Lawrence Brittin listauksessa fasismin ensimerkeistä numero 11 on tieteen ja taiteen halveksunta. Fasistisilla valtioilla on taipumus edistää ja sietää avointa vihamielisyyttä korkeakoulutusta ja tiedemaailmaa kohtaan. Ei ole harvinaista, että professoreita ja muita tutkijoita sensuroidaan tai jopa pidätetään. Ilmaisunvapautta taiteen alalla hyökätään avoimesti, ja hallitukset kieltäytyvät usein rahoittamasta taidetta.

Siksi kaiken keskellä on parasta jatkaa laulamista ja soittamista. Pitää ääntä taiteen puolesta. Mitä tulevat sukupolvet laulavat, jos he eivät ole saaneet oppia laulamaan? Kenen ääni saa kuulua, jos kaikkien ääni ei saa? Lauletaan yhdessä, pidetään toisistamme huolta. Tehdään oma osamme.

Kuuletko kansan laulavan, vihaisten miesten laulua? Se on sellaisten ihmisten laulua, jotka eivät aio olla enää orjia.

Jos kaipaat päivääsi korvamatoa, voit klikata tästä

Do you hear the people sing?
Singing the song of angry men?
It is the music of the people
Who will not be slaves again!
When the beating of your heart
Echoes the beating of the drums
There is a life about to start
When tomorrow comes!

Will you join in our crusade?
Who will be strong and stand with me?
Beyond the barricade
Is there a world you long to see?

Then join in the fight
That will give you the right to be free!

Alkuperäisessä ranskankielisessä versiossa laulu alkaa sanoilla À la volonté du peuple. Tässä alkusanat vapaasti suomennettuna:

Kansan valmiudelle ja edistykselle, täytä sydämesi kapinallisella viinillä.
Ja nähdään huomenna, uskollinen ystävä!
Jos sydämesi lyö yhtä kovaa kuin rumpu kaukaisuudessa
se johtuu siitä, että vielä ihmiskunnalle on toivoa…

9.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

olen lukenut kirjaasi nyt lisää. Olin jo sortua sen jokaisen ajatuksen referointiin ja kommentointiin, mutta yritän tehdä näistä kirjeistä henkilökohtaisempia. Kirjaasi on arvioitu jo sen ilmestyessä, ja siitä on lausuttu mielipiteitä varmasti sen jälkeenkin. Ei ole minun tehtäväni liittää ääntäni nyt tähän joukkoon enää, haluan jotain muuta.

Ilahduin kovasti ensimmäisestä neuvostasi opetuksessa noudatettavaksi. Olkaa iloisen ja ystävällisen näköinen. Se on hyvä neuvo meille opettajille, ja se pitäisi muistaa joka ikisellä tunnilla jokaisen oppilaan kanssa. En tiedä, mahdettiinko sinun aikanasi voivotella opettajien kesken sitä, miten oppilaat ovat laiskoja tai epämusikaalisia tai jollain muulla tavalla hankalia ja raskaita. Muistan omasta nuoruudestani, että näin on ollut. Eikä ole pakko mennä edes kovin kauas nuoruuteen.

Ymmärrän sen, että opettajaa turhauttaa, jos oppilas viikosta toiseen tulee tunnille huonosti tai ei lainkaan harjoitelleena, tai jos oppilas vaikuttaa siltä, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi tällaisia oppilaita saattaa olla monta peräkkäin. Silti jokainen oppilas pitäisi ottaa vastaan iloisesti ja ystävällisesti. Oppilas tapaa opettajan kerran (tai joskus kaksi) viikossa, oppilas ei ole vastuussa eikä hänelle kuulu se, onko opettaja väsynyt tai kyllästynyt, tai kuinka paljon opettajaa ärsyttää se, että jo valmiiksi tietää kotiharjoittelun olleen olematonta. Opettajan pitää päästä yli näistä tunteistaan.

Olen miettinyt, että miten opettaja mahtaisi opettaja, jos tunnilla olisikin tasavallan presidentti. Osoittaisiko opettaja mieltään huonosti harjoitelleelle oppilaalle, vai yrittäisikö kaikin keinoin tehdä tunnista mukavan ja saada aikaan sekä innostumista että oppimista? Luulenpa, että jokainen opettaja pystyisi laittamaan tunteensa syrjään ja käyttäytymään hyvin ja ystävällisesti. Ehkä näin pystyisi siis toimimaan myös lasten ja nuorten kohdalla?

Annat monia käytännön neuvoja kysymysten esittämisestä oppilaalle, virheiden korjaamisesta, hitaasti harjoittelusta ja varmuuden saavuttamisesta. Nämä kuulostavat neuvoilta, joita moni kollega on saanut ja noudattaa opetuksessaan. Itse olen opettajana – ja tutkijana – kiinnostunut motivaatiosta. Siksi annan oppilaiden soittaa ”huolimattomasti” tai aivan liian nopeasti taitoonsa nähden (toki painotan hitaasti harjoittelua, mutta mielestäni on tärkeintä, että ylipäätään harjoitellaan jotenkin), ja esittää kappaleita, jotka eivät ole ”täydellisesti hiottuja”. Saatan olla kapinallinen ja ehkä olen jopa huono opettaja, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvempi on vakaumukseni motivaation merkityksestä oppimiselle. En usko, että olisit kanssani kovinkaan eri mieltä, jos pääsisimme keskustelemaan.

Kirjoitathan, että koettakaa ystävällisyydellä sekä koko esiintymisellänne ja olemuksellanne tehdä oppilaalle tunti huviksi. Toki kirjoitat myös, että jos opettajalla on ollut se huono onni, että olette saanut ohjattavaksenne lahjattomia oppilaita, hänen on vain alistuttava kohtaloonsa ja opetettava, mitä on opetettavissa. Jos lahjoja ei ole, niitä ei voi opettaja kenellekään antaa. Muistutat kuitenkin siitä, ettei se ole oppilaan vika, jos hänelle ei ole lahjoja suotu. Lahjakkuudesta ja musikaalisuudesta on nykyään paljon sellaista tietoa, jota sinulla ei sata vuotta sitten ollut, mutta neuvosi on kovin nykyaikainen. Meidän on opetettava jokaista niin hyvin kuin pystymme, eikä ainakaan saa osoittaa oppilaalle turhautumista siihen, jos tämä on ”huonokorvainen” tai ”lahjaton”.

Näitä ohjeitasi soisin jokaisen soitonopettajan noudattavan:

Asettakaa itsellenne suurimmat vaatimukset.

Olkaa riittävän kriitillinen itseenne nähden.

Se, joka aina luulee itse tietävänsä kaiken parhaiten, ei pelkän itseluottamuksen vuoksi voi edistyä.

Työskennelkää rakkaudesta kutsumukseenne ja oppilaisiinne.

Lieneekö tämä ensimmäinen kerta Suomessa, kun pedagogisen rakkauden ajatus on luettavissa ainakin rivien välistä?

P.S. Työskennelkää rakkaudesta on tulevan romaanini nimi. Se on niin kauniisti sanottu, että se ansaitsi päätyä kirjan kanteen.

9.2.2024 Mazzano Romano

Minun piti kirjoittaa sinulle eilen illalla jo, mutta sitten tuli viestejä ja puhelu, niiden jälkeen en enää jaksanut. Annoin itselleni luvan siirtää kirjoittaminen tähän päivään. Asia ei ollut niin akuutti, että se olisi pitänyt heti saada paperille, ja olin myös varma siitä, että muistaisin sen kyllä tänäänkin.

Mietin, että olemme kovin eri tilanteissa. Ajattelen siis sinua siellä Berliinissä, nuorena pianistina. Olen jäänyt jumiin siihen kohtaan, sillä en tiedä tarpeeksi siitä, millaista elämäsi siellä oli, missä asuit, mitä söit, miten harjoittelit. Olen jumissa muutamassa muussakin kohdassa, mutta jostain syystä eilen ajattelin meidän erojamme juuri tässä tilanteessa. Sitten tajusin, miten paljon yhteistä meillä on.

Vaikka olen viidenkymmenen, asun nyt ensimmäistä kertaa yksin. Lähdin kotoa opiskelemaan, ja asuin koko opiskeluaikani soluasunnossa. Minulla oli ihan hyvät kämppikset, ja varsinkin konservatorion asuntolan kämppäkaverin kanssa olimme ystäviäkin. Teimme liediä yhdessä, ja muistan, että puhuimme paljon monenlaisesta. Kun valmistuin, muutin takaisin kotiin, ja sitten kun talo oli valmis, muutin sinne mieheni kanssa. Olen siis aina joutunut ottamaan huomioon jonkun muun ajatukset ja toiveet, lähtien wc:n ja suihkun käytöstä, ja sitten myöhemmin siitä, mitä syötäisiin ja mihin aikaan.

Eilen ymmärsin, että niinhän on sinunkin tapauksessasi ollut. Olet asunut sisarustesi ympäröimänä koko nuoruutesi. En ole varma, mutta oletan, että asuit vanhempiesi kotona ainakin siihen asti, kun pääsit musiikkiopistoon. Aion siis kuvitella sinut Berliiniin ihmettelemään sitä, miten vapauttavaa onkaan se, että voi päättää kaikesta ihan itse.

Vai oliko se sinusta ahdistavaa? Olit niin paljon nuorempi kuin minä nyt. Maailma oli silloin aivan toisenlainen. Oli vuosi 1887, olit 22-vuotias. On aivan toinen asia internetin aikakaudella varata lentolippu – olin tosin kuvitellut matkustavani maata pitkin, mutta ehkä ensi kerralla – katsoa netistä reitit ja muodostaa WhatsApp-ryhmä muiden suomalaisten kanssa oikean bussin löytämiseksi kuin lähteä laivalla vieraaseen maahan, kaupunkiin, jonka karttoja on ehkä päässyt vilkaisemaan kirjastossa, mutta josta ei ole mitään muuta käsitystä kuin kenties aikalaisten kertomukset. Olet sinä ollut rohkea!

Tätä siis mietin eilen, ja tänään aion kirjoittaa siitä. Internetin aikakaudella saan monta asiaa kyllä selville, mutta on myös asioita, joita täytyy aivan itse mennä arkistoihin kaivelemaan. Ja täällä myös sen internetin kanssa on välillä vähän niin ja näin. Nukkumaparvella netti toimii kohtuullisesti, mutta tässä alhaalla pöydän ääressä huonosti tai ei ollenkaan. Tänään aion siis lähteä kokeilemaan, olisiko kirjasto auki. Siellä on kuulemma toimiva wifi. En aivan sinun haasteidesi tasolle siis pääse, mutta jotain pientä vastusta sitä on minullakin täällä.

En lakkaa ihmettelemästä teitä, jotka silloin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lähditte Suomesta maailmalle.

P.S. Kerroin kirjasta Suomen pianopedaogit ry:n seminaarissa Seinäjoella viikonloppuna. Nimesi tuli siellä esiin myös eräässä esitelmässä. Ja ajattele, suomalaisilla pianonsoitonopettajilla on oma yhdistys. Olemme päässeet pitkälle, kiitos teidän, tienraivaajien.

Luonnonpuistossa oli hyvät reitit, paljon pitkiä nousuja ja laskuja.

Torstaina 8.2.2024 Mazzano Romanossa

Huomenta Ingeborg,

vaikka sinun maailmassasi – ja minunkin maailmassani opiskeluaikoina – kello kymmeneen mennessä on varmasti ehtinyt tehdä jo vaikka mitä. Eli sinulle ehkä ei ole enää aamu eikä hyvän huomenen aika. Minä vasta avasin koneen. Toisaalta, heräsin päänsärkyyn, kuten jo parina edellisenäkin aamuna. Otin nyt Imigran-sumutteen, katsotaan, mitä tapahtuu.

Olisi varmaan jotenkin muodikasta syyttää jotain luterilaista työetiikkaa siitä, että minun on vaikea antaa itselleni lupa levätä. Ei se siitä johdu. Olen kotona kasvanut työntekoon ja siihen, että koko ajan piti tehdä jotain hyödyllistä.

Tai itse asiassa ei aivan niinkään. Ehdin lapsena lukea ja harrastaa tosi paljon. Vielä opiskeluaikanakin ehdin lukea, vaikka soitin kuudesta kahdeksaan, joskus jopa kymmenen tuntia päivässä. Ehkä lasten synnyttyä tuli se aika, kun koin, ettei saanut olla vain. Aina oli jotain, mitä voisi tai pitäisi tehdä. Niihin syihin en tässä halua pureutua enempää, en tunne sinua vielä tarpeeksi hyvin. Tai, ollakseni rehellinen, kyse ei ole siitä. Entä jos joskus haluan julkaista nämä kirjeet?

Huomaat varmaan, että olen jo aika pitkällä kuvitelmissani siitä, että joskus joku muukin kuin sinä saa lukea nämä tekstini. En siis kirjoitakaan suoraan sinulle, vaan kuvitteelliselle lukijalle. Onko se epärehellistä? No nyt ainakin tiedät, että niin on.

Mutta palatakseni aamuun ja siihen, että olen tässä nyt moittinut itseäni mielessäni siitä, että nukuin yli kahdeksaan ja avasin koneen vasta kymmeneltä. Jos minä opin kotona työnteon mallin, niin sinä varmasti moninkertaisesti. Teitä lapsia oli yhteensä kymmenen, ja sinä toiseksi vanhimpana olet varmasti saanut huolehtia pienemmistäsi. Veljesi Kleofas kertoo, että kaikki lapset oppivat kotona tekemään monenlaisia töitä. Pojatkin osallistuivat niin suursiivouksiin kuin ruuanlaittoon, parsimiseen ja puiden pilkkomiseen. Suuressa perheessä riitti työtä kaikille.

On ihmeellistä, että aikaa harjoittelulle kuitenkin oli niin paljon, että pääsit isän soitonopetuksen jälkeen Richard Faltinin oppiin ja myöhemmin Helsingin musiikkiopistoon. Musiikin arvo nähtiin perheessäsi niin suurena. Niin se oli itse asiassa meilläkin. Jos pienenä yritinkin luimia pianon ohi äidin huomaamatta, lukiolaisena sain siivouspäivänä vapautuksen muusta paitsi oman huoneeni siivoamisesta, koska minun piti harjoitella.

En minä täällä oikeasti koko ajan mieti, että pitäisipä tehdä työtä enemmän. Se ajatus tulee häivähdyksinä, jotka sitten voi työntää syrjään. Ehkä kyse on myös siitä, että tämä on ainutkertainen mahdollisuus, tämä residenssiaika. Siksi sen jokainen tunti pitäisi käyttää ”oikein”. Se on kyllä hassua, että osaan joskus ajatella siivoamisenkin jonkinlaisena työnteon välttämisenä. Ja onhan tiskaaminen helpompaa kuin kirjoittaminen, siinä ainakin näkee työnsä jäljen heti.

Imigran alkaa vaikuttaa. Kipua se ei vielä ole vienyt pois, mutta tuntuu vähän pöppöröiseltä. Kirjoittaminen hidastuu ja hankaloituu. On vaikea pitää silmiä ihan kokonaan auki. Toisaalta se voi johtua särystäkin.

Jospas olisi oikein tosi radikaali ja menisi pitkälleen potemaan ja odottamaan kivun laantumista. Luulen, että sinäkin hyväksyisit sen.

P.S. Tässä kirjeessä – ehkä migreenistä johtuen – oli niin paljon huonoa kieltä, että editoin sitä enemmän kuin edellisiä. Pidätän itselläni oikeuden muokata tekstiä nyt, kun teen siitä julkista.

Mazzano Romanon alue oli aikanaan etruski- ja faliskikansojen aluetta. Luolia pääsee edelleen ihailemaan. Tässä artikkelissa on kerrottu kaupungista enemmän.

Vuonna 1935 säveltäjä Taneli Kuusisto kirjoitti Musiikkitieto -lehdessä: ”Konserttikulttuurissamme oli usean vuoden ajanjakso, jolloin debytoivat pianistit tulivat melkein yksinomaan Ingeborg Hymanderin koulukunnasta. Heidän aina ylivoimaisen varma esiintymisensä, vankka ja moitteeton tekninen osaamisensa ja yleinen esiintymisen virheettömyys todistavat laajemmille musiikkipiireille opettajansa harvinaisesta pedagogisesta lahjakkuudesta.”

Ylläoleva on lainaus Annikka Konttori-Gustafssonin ja Matti Huttusen Finnish Music Quarterly –lehteen kirjoittamasta artikkelista. Artikkeli on kirjoitettu englanniksi, siinä kerrotaan Ingeborgin urasta Helsingin musiikkiopistossa (nykyinen Taideyliopiston Sibelius-Akatemia), musiikinopetuksen instituutioista sekä hegeliläisistä vaikutteista Ingeborgin ajattelussa.

Artikkeli on kaikkien luettavissa, se löytyy tästä.

Ilman Annikka Konttori-Gustafssonin panosta Ingeborgin elämän tutkimisessa Työskennelkää rakkaudesta -romaania olisi tuskin syntynyt. Eläköön siis tutkimus, kaikenlainen. Koskaan ei tiedä, mitä siitä versoo.

Ja eläköön elävä ihminen, ei tekoäly, kirjan kansitaiteen tekijänä. Tämä hieno kansi on Nunnu Halmetojan (RiimuRaami) käsiallaa.

7.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

olen tänään kuvitellut elämääsi. Olen yrittänyt miettiä, miten aloitit soittamisen. Minkä ikäinen olit, kun isäsi (jos olen oikein ymmärtänyt) alkoi opettaa sinua. Pohdit kirjassasi, että 8–10 vuotta voisi olla sopiva aloitusikä. Silloin lapsen ymmärrys on kehittynyt riittävästi ja fysiikka tarpeeksi voimakkaaksi. Kuuden vanhana lapsen nivelet ovat mielestäsi vielä liian pehmeät, ja se voi vaikuttaa tekniikkaan haitallisesti vuosiksi eteenpäin.

Halusin kuitenkin kuvitella sinut istumaan pianon ääreen jo viisivuotiaana. Luulen, että koska kodissasi soi laulu ja soitto, sinäkin halusit osallistua. Saatan olla väärässä, mutta uskoisin, että kokeilit korvakuulolta tuttuja hengellisiä lauluja ja matkit isosiskoa, joka oli sinua muutaman vuoden vanhempi.

Kirjoitatkin, että jos lapsella on hyvä lauluääni, hänen kannattaa antaa laulaa paljon ja kokeilla soitella niitä lauluja sitten itse pianolla. Siinä harjaantuu korvakuulo, kirjoitat. Siispä aion pitää tekstissä sen kohdan, jossa alat itse kokeilla. Ja säännölliset tunnit isäsi kanssa saat aloittaa seitsenvuotiaana. Toivottavasti se sopii sinulle.

Myönnät itsekin poikkeukset. On olemassa lapsia, jotka jo hyvin varhain ovat kehittyneitä. Heillä on erinomainen sävelkorva, hyvät soittokädet ja luonnonomaisen tekniikan edellytykset. Heitä tulee vaalia hyvin, jotta saadaan heidän taipumuksiaan vastaava tulos. Huomautat myös, että 10–12 vuoden iässä ollaan jo auttamatta myöhässä. Muistan itsekin kuulleeni tämän. Onneksi siinäkin on poikkeuksia, esimerkiksi Henri Sigfridsson, joka aloitti pianonsoiton kymmenvuotiaana, ja jonka ura pianistina on huikea. Ja jos ei tavoitella uraa kansainvälisenä huippupianistina, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Olet kirjoittanut kirjan oman aikasi tietämyksen perusteella, ymmärrän sen. Jokainen oppikirja on kirjoitettu omana aikanaan. Tekstisi sai minut kuitenkin pohtimaan jälleen kerran sopivaa aloitusikää ja sitä, millaisia odotuksia ja tulkintoja siihen liittyy. Tutkijan koulutuksen saaneena minua kiinnostaa myös se, mitä tiede asiasta sanoisi. Me elämme niin monessa asiassa sen varassa, miten on aina tehty. On koulukuntia ja kenties asiantuntevaltakin kuulostavia mielipiteitä, kokonaisia kirjojakin, mutta missä määrin ne perustuvat aidosti tutkittuun tietoon, onkin sitten eri asia.

Opetan itse mielelläni pieniä oppilaita. En pelkää, että he jotenkin ”menisivät pilalle”, jos soittavat jo ennen soittotunneille tuloa korvakuulolta. En osaa millään uskoa, että lapsi voisi oppia niin ratkaisevan huonoja soittotapoja, etteikö hän pystyisi soittotunneille päästyään edistymään ihan mukavasti. Väitöskirjaa tehdessäni huomasin kuitenkin, että jos oppilas soittaa pitkään korvakuulolta, hänen voi olla hankalampi alkaa soittaa nuotista. Miksi vaivautua, kun kuuntelemalla ja matkimalla pääsee nopeammin haluttuun lopputulokseen? Siksi mielelläni otan pieniä oppilaita, heille voin heti antaa tärkeinä pitämiäni nuotinluvun harjoituksia korvakuulosoiton oheen.

Lisäksi pienet lapset ovat sangen hauskoja, ja on hienoa päästä näkemään heidän kehittymistään. Kirjoitat, että nuoren opettajan on ehkä helpompi opettaa sellaisia lapsia, jotka osaavat jo jotain. Siinä on puolensa kyllä. Alkeisvaiheessa minusta haastavinta on nuotinluvun, korvakuulosoiton, tekniikan ja motivaation yhdistelmä, opittavana on niin paljon uutta ja vaikeitakin asioita. Nuotinluvun opettamiseen palaamme vielä.

Miten paljon lasten pitääkään oppia. Onneksi he eivät vielä tunne kaikkia eteensä tulevia haasteita, eikä heidän tarvitsekaan. Me opettajat tiedämme, millainen matka heillä on edessään. Tehtävämme on tehdä siitä mahdollisimman mutkaton.

Tämä maisema tervehti minua Mazzano Romanossa aina asunnolle mennessä.