Olen (jälleen) viime aikoina miettinyt arviointia ja palautetta. Molemmat ovat soitonopetuksen ytimessä, itse asiassa kaikki oppiminen perustuu palautteelle ja sille, mitä saadulla palautteella tehdään.
Klassisen musiikin maailmassa olemme tottuneet siihen, että esityksiä arvioivat ensin opettajat eri oppilaitoksissa, myöhemmin koesoittojen kuulijat ja – yhä harvemmin, toki – eri medioiden kriitikot. Meidän alallamme arviointi on yleensä kohdistunut soivaan lopputulokseen, eli valmiiseen esitykseen. Sitä on sitten verrattu kuulijan mielessä olevaan ideaaliin soitetusta teoksesta.
Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma painottaa oppimisen arviointia. Opsin perusteiden mukaan oppilasta ohjataan ja arvioidaan monipuolisesti oppimisprosessin eri vaiheissa. Tämä on itseasiassa soitonoppimisen ytimessä; arviointi ja sen pohjalta annettava jatkuva palaute on ollut olennainen osa soittajaksi kasvamista kautta aikojen. Perustetekstissä korostetaan arvioinnin vuorovaikutteisuutta ja oppilaiden osallisuuden edistämistä. Arviointi ei siis ole yksistään opettajan tai muiden palautteenantajien antamia ohjeita soiton parantamiseksi, vaan yhteistä pohdintaa ja keskustelua oppilaan ikä- ja kehitystaso huomioiden. Olennaisesti tähän liittyy myös oppilaan itse- ja vertaisarviointitaitojen kehittäminen.
Monelle tuttu palautetta kuvaava englanninkielinen termi on feedback. Jotta palautteella saadaan aikaan oppimista, käytössä olisikin hyvä olla ohjaukseen viittaava toiminta feedforward. Siinä, missä feedback vahvistaa sitä, minkä oppilas jo tietää, feedforward kehittää lahjakkuutta. Ongelmien osoittamisen sijaan feedforward laajentaa mahdollisuuksia. Feedforward on myös autenttista: se kuvailee ongelman ja sen vaikutukset ja johdattaa ratkaisun suuntaan. (Atjonen, 2019.)
Arviointia ei voi tarkastella irrallaan muusta pedagogisesta toiminnasta, vaan sen tulee olla aidosti osa oppimista. Se voi helpottaa oppimista, auttaa virhekäsityksistä luopumista ja avata silmiä uudelle. Arviointiin liittyvät kysymykset mitä, miksi, miten, kuka ja milloin. Arvioidaanko tulosta vai prosessia? Arvioidaanko siksi, että voidaan motivoida tai korjata virheitä, vai kenties arvostella tehtyä työtä? Onko kyseessä vertaisarviointi, itsearviointi, ryhmätyö tai esimerkiksi suullinen arviointi? Arvioiko oma opettaja, oppilas itse vai kenties joku toinen opettaja? Arvioidaanko lopuksi vai jatkuvasti, prosessin puolivälissä vai parin viikon päästä?
Päivi Atjonen (2007) esittelee kuusi eettiselle arvioinnille keskeistä arvoa. Arvioinnin on ensinnäkin oltava reilua ja oikeudenmukaista. Reiluus on sitä, että vaikka oppilaiden oppimiskokemukset eivät olisi samanlaisia, heillä pitää olla periaatteessa samat mahdollisuudet menestyä opinnoissaan. Arviointivälineiden ja -prosessien pitää näyttäytyä oppilaille reiluina. Oikeudenmukaiset arviointikäytännöt eivät saa syrjiä oppilaita ja asettaa joitakin opiskelijoita toisia parempaan asemaan.
Validiteetilla tarkoitetaan, että arvioidaan nimenoman sitä, mitä todella halutaan arvioida. Jos halutaan arvioida oppilaan ymmärrystä jostain musiikin historian aikakaudesta, ei tule arvioida kirjoitustyyliä tai -virheitä vaan oppilaan tietoja ko. aikakaudesta. Reliabiliteetti tarkoittaa arvioinnin kykyä välttää sattumanvaraisuutta. Oppilaan (koe)tulos ei saa olla kiinni siitä, kuka oppilasta opettaa tai kuka suoritusta arvioi. Reliabiliteettia lisää, jos arvioinnille on olemassa selkeät kriteerit. Eettisesti kestävän arvioinnin on oltava läpinäkyvää. Arviointiin ei saa sisältyä piilotavoitteita tai ikäviä yllätyksiä (esimerkiksi liian huono tulos ei saa ennalta ilmoittamatta olla esteenä etenemiselle opinnoissa), ja sen on oltava linjassa opetussuunnitelmassa ilmaistujen tavoitteiden kanssa. Myös arviointikriteerien on oltava tiedossa. Hyvä arviointi motivoi oppimaan, mikä on arvo sinänsä.
Arvioinnin on oltava myös vaativaa ja mahdollistaa erinomaisuuden osoittamisen. Opettaja uskoo oppilaan kykyyn oppia, siksi oppilaalta voi myös vaatia. Jokaisella oppilaalla on oltava mahdollisuus menestyä, jos on ahkera ja työskentelee tehokkaasti. Kohtuuttomat vaatimukset kuitenkin syövät yrittämisen halua, siksi on vältettävä liiallista ankaruutta.
McPherson et al. (2022) esittelevät seitsemän periaatetta, joita noudattamalla instrumenttiopettajat voivat parantaa palautteenantoaan.
- Vähemmän monologia, enemmän dialogia. Palaute on kaksisuuntainen keskustelu, ja oppilaiden on kyettävä ilmaisemaan hämmennystä, vaihtoehtoisia ajatuksia ja omia musiikillisia ideoitaan, jotta heistä tulisi itsenäisiä muusikoita.
- Keskity parantavaan palautteeseen. Oppilaiden on tiedettävä tarkalleen, mitä heidän on tehtävä virheiden parantamiseksi, eikä keskityttävä itse virheisiin.
- Älä yleistä. Yritä olla tarkka siitä, mitä on harjoiteltava tavoitteen saavuttamiseksi.
- Pyydä oppilasta kertomaan, mitä hän tekee, ajattelee ja tuntee. Nämä kysymykset antavat opettajalle korvaamatonta tietoa siitä, miten oppijaa voidaan parhaiten tukea käyttäytymisen, kognitiivisten ja tunteiden osalta.
- Älä sekoita palautetta kehumiseen. Vaikka oppijat arvostavat ja jopa hakevat kiitosta, se ei tarjoa merkityksellistä tietoa oppimisen kannalta ja voi vesittää merkityksellisen palautteen.
- Tarkista, onko palautteesi kuultu, ymmärretty ja käyttökelpoinen. Se, että annamme palautetta, ei tarkoita, että se on kuultu ja ymmärretty, ja että se johtaa opiskelijan toteuttamiskelpoisiin parannuksiin.
- Kokeile toista lähestymistapaa, jos sinusta tuntuu, että oppija ei reagoi, alkaa turhautua tai tulee kriittiseksi itseään kohtaan. Huolellinen tukeminen ja asteittainen parantaminen ovat olennaisen tärkeitä, varsinkin kun otetaan huomioon todisteet siitä, että minkäänlainen palaute ei auta peräkkäisissä epäonnistumisissa.
Ei ole helppo nähdä, toteuttaako itse näitä periaatteita ja onko oma arviointi ja palautteenanto eettisesti kestävää. Siihen tarvitaan palautetta sekä oppilailta, heidän huoltajiltaan että kollegoilta. Oppilas ei voi toimia opettajan ”peilinä”, sillä oppilas ei aina osaa tai uskalla sanoa, jos hän ei ymmärrä opetusta tai kokee olonsa epämukavaksi esimerkiksi saamansa palautteen suhteen. Meidän kannattaa kollektiivisesti alkaa pohtia tapoja, joilla opettaja saa palautetta työstään ja myös palautetta palautteestaan. Sillä arvion mekin ansaitsemme.
LÄHTEET:
Atjonen, P. (2019). Arviointi oppimisen ja pedagogisen kehittämisen välineenä. Teoksessa: P. Atjonen, H. Laivamaa, A. Levonen, S. Orell, M. Saari, K. Sulonen, M. Tamm, P. Kamppi, N. Rumpu, R. Hietala & J. Immonen ”Että tietää missä on menossa”: Oppimisen ja osaamisen arviointi perusopetuksessa ja lukiokoulutuksessa. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI.
Atjonen, P. (2007). Hyvä, paha arviointi. Tammi.
McPherson, G., Blackwell, J. & Hattie, J. (2022). Feedback in Music Performance Teaching. Frontiers in Psychology 13.
Johanna Hasu 