Tekijä: Johanna Hasu

9.2.2024 Mazzano Romano

Täällä on kauhea tuuli. Tämä on kivitalo, sikäli ei tarvitse olla huolissaan, mutta nyt ei tee yhtään mieli lähteä ulos uudelleen. Kävin kirjastossa, ja yritin etsiä tietoa siitä, milloin sinun ikäisesi tytöt kävivät rippikoulua. Yritin jopa hakea rippilasten luettelosta sinun nimeäsi, mutta en millään löytänyt luetteloita oikeilta vuosilta. Ehkä se on helpompaa sitten Suomesta käsin.

Löysin vanhoja nuottikirjoja, joten sain jonkinlaisen käsityksen siitä, miten soitto-opintosi ehkä ovat alkaneet. Halusin kuvitella, millaista isäsi antama soitonopetus on ollut, ja mitä kirjoja Richard Faltin on kenties käyttänyt opetuksessaan. En tiedä vielä tarpeeksi, mutta pääsin vähän eteenpäin.

Minun on selkeästi nyt helpompi kirjoittaa sinulle ja selostaa, mitä teen, kuin oikeasti käydä tekstien kimppuun. Ehkä tämän loppupäivän agendalla voisi olla se, että raahaudun tuonne yläparvelle (jossa on siis lämpimämpää kuin tässä alhaalla) ja pakotan itseni kirjoittamaan. Saahan sen sitten poistettua, jos ei miellytä.

Sitä ennen kuitenkin luen vielä kirjaasi eteenpäin. Kirjoitat ensimmäisten opiskeluvuosien tärkeydestä. Olen ja en ole kanssasi samaa mieltä. Tietenkin olisi ihanteellista, että jokainen lapsi, joka haluaa soittaa pianoa, saisi heti opetusta pätevän opettajan johdolla. Ja ymmärrän senkin näkökulman, että erityisesti lahjakkaiden lasten tulisi alusta alkaen saada hyvää opetusta, jotteivat puutteet juurru niin syvälle, ettei niitä saa kiskotuksi pois. Ja sitten toisaalta, kuka päättää, mikä on hyvää alkeisopetusta?

Tässä tullaan minun jatkuvaan kipuiluuni sen kanssa, että on ikään kuin olemassa – tai niin ainakin annetaan ymmärtää – jokin ainoa oikea tapa opettaa alkeita, ja sitten, jos oppilas ei saa tämän mukaista opetusta (tai ei halua sitä vastaanottaa), kaikki on pilalla. Käykö meille opettajille niin, ettemme uskalla tehdä toisin? Pelkäämmekö tekevämme vahinkoa oppilaalle, ja tarraudumme siksi tiettyyn ohjelmistoon tai metodiin tai perinteeseen, ja jos oppilas ei halua tai kykene oppimaan sillä tavalla, ei mitään ole tehtävissä?

Pelkäämmekö vahingon tekemistä vai toisten tuomiota? Rohkenen väittää – ja minähän saan yksityisessä kirjeessäni sinulle väittää mitä haluan – että olemme enemmän huolissamme siitä, mitä muut meidän opetuksestamme ja oppilaittemme soitosta ajattelemme kuin siitä, tapahtuuko oppilaalle jotenkin korvaamatonta vahinkoa siitä, jos hän soittaakin hiukan huolimattomasti tai etenee kappaleissaan jotenkin epäortodoksisella tavalla.

Opettajien työtä arvioidaan sen mukaan, miten hänen oppilaansa soittavat. Uusi taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma (olemme tulleet pitkälle Helsingin musiikkiopiston perustamisen ajoista) painottaa oppimisen arviointia. Me olemme tottuneet arvioimaan – ja arvostelemaan – soivaa lopputulosta, sitä, miten hyvin tai huonosti oppilas soittaa. Jos soittaa huonosti, se on opettajan syy. Ellei opettaja sitten saa vakuutetuksi kollegoitaan siitä, että hän on kyllä opettanut parhaansa mukaan ja tietää oppilaan soiton puutteet, mutta kun tämä nyt kerta kaikkiaan on laiska ja lahjaton…

Kuulostanko ilkeältä? Nämä ovat asioita, joista emme ole tohtineet puhua ääneen kovinkaan paljon. On asetettava sanansa kauniisti, jos haluaa jollain tavalla kritisoida tai edes uudelleenarvioida tiettyjä asioita perinteessämme. Jos sen tekee liian provosoivasti tai rohkeasti, saa kyllä kuulla olevansa väärässä. Sinulle tohdin tästä kirjoittaa, pohtia kanssasi sitä, miten paljon valtaa opettajalla on oppilaaseensa nähden, ja miten meidän pitäisi omaa työtämme jatkuvasti arvioida.

Haluan kiittää sinua tästä: Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on aivan alussa herättää oppilaissaan harrastusta musiikkiin ja halua soittamaan… Oppilaan on tultava soittotunnilleen iloisena ja rohkein mielin, ei haluttomasti eikä pelokkaana. Olet ehkä saanut kuulla vastakkaisiakin mielipiteitä, siksi kirjoitat myöhemmin: …on teoreettinen alkuopetus tehtävä oppilaalle niin helppotajuiseksi kuin mahdollista. Syytä ei saa käsittää väärin. Tarkoitus ei ole lellitellä oppilasta eikä tehdä häntä kykenemättömäksi työskentelemään. Päinvastoin: tarkoitus on herättää hänessä työskentelemisen halua… Harrastuksen herättäminen ja hereillä pitäminen on pääsyy ja pääasia.

Motivaatio. Innostuminen. Rakkaus musiikkiin. Kun tykkää, niin oppii ja kun oppii, niin tykkää. Opettaja pystyy vaikuttamaan oppimismotivaatioon niin monella tavoin, alkaen tunnin ilmapiiristä (oppilaan on tultava tunnille iloisena ja rohkein mielin). Ohjelmisto, asioiden esittäminen hauskasti ja oivaltavasti, yhteinen huumori, oppilaan persoonan huomioiminen, lapsen ja nuoren hyväksyminen aitona ainutkertaisena persoonana, oppimisen tekeminen helpoksi… Olit aikaasi edellä, luulen.

P.S. Sain viestin oppilaasi Sohvi Korhosen oppilaalta. Hän muistelee Sohvin olleen hyvä ja kannustava opettaja. Uskon tämän olleen sinun opetuksesi ansiota.

P.P.S. Haluan vielä täsmentää aiemmin kirjoitamaani. Tietenkin opettajan on oltava pätevä, jos halutaan, että oppilaat oppivat parhaalla mahdollisella tavalla. Suomalaisissa musiikkiopistoissa on nykyisin korkeasti koulutetut opettajat – paljon on muuttunut sinun ajoistasi. Alkeisopetus on siis hyvissä kantimissa. Toisaalta tutkittua tietoa soitonoppimisesta tarvitaan lisää, jos halutaan aidosti kehittyä. Se, että jokin perinteinen tapa toimii joidenkin oppilaiden kanssa ei välttämättä kerro siitä, onko se paras tapa toimia.

Joskus on helpompi kiivetä, kun edellä menneet ovat raivanneet tietä. Pätee niin soitonopetukseen kuin vaeltamiseen.

Juuri kun ajattelee, ettei maailma voi mennä enää hullummaksi, se menee. Viimeisin ”hyvä tv-show” Valkoisessa talossa näytti viimeistään sen, että sääntöpohjainen maailmajärjestys saa jäädä bisneksen ja diilien varjoon. Eikä voi olla miettimättä, kenen pussiin itse asiassa oikeasti pelataan.

Kaiken tämän keskellä minun mielessäni soi. Virsi 600, jonka Dietrich Bonhoeffer kirjoitti keskitysleirillä: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman”; Do you hear the people sing? musikaalista Les Misérables; Jean Sibeliuksen Finlandia; Bachin Erbarme dich Matteus-passiosta… Kautta vuosituhanten ihmiset ovat käyttäneet ääntään kuvaillessaan ja käsitellessään tunteitaan. Afrikasta tuodut orjat lauloivat työtä tehdessään, he kommunikoivat sen avulla, lauluja käytettiin jopa koodina pakenemiselle. Virossa tehtiin laulava vallankumous, laulev revolutsioon. Musiikki on meissä syvällä, se jää jäljelle vielä senkin jälkeen, kun sanat ovat menneet.

Taide on vaarallista. Se saa ihmiset voimaan paremmin, ajattelemaan uudella tavalla, näkemään toisin. Tuo ihmisiä yhteen, vahvistaa. Lawrence Brittin listauksessa fasismin ensimerkeistä numero 11 on tieteen ja taiteen halveksunta. Fasistisilla valtioilla on taipumus edistää ja sietää avointa vihamielisyyttä korkeakoulutusta ja tiedemaailmaa kohtaan. Ei ole harvinaista, että professoreita ja muita tutkijoita sensuroidaan tai jopa pidätetään. Ilmaisunvapautta taiteen alalla hyökätään avoimesti, ja hallitukset kieltäytyvät usein rahoittamasta taidetta.

Siksi kaiken keskellä on parasta jatkaa laulamista ja soittamista. Pitää ääntä taiteen puolesta. Mitä tulevat sukupolvet laulavat, jos he eivät ole saaneet oppia laulamaan? Kenen ääni saa kuulua, jos kaikkien ääni ei saa? Lauletaan yhdessä, pidetään toisistamme huolta. Tehdään oma osamme.

Kuuletko kansan laulavan, vihaisten miesten laulua? Se on sellaisten ihmisten laulua, jotka eivät aio olla enää orjia.

Jos kaipaat päivääsi korvamatoa, voit klikata tästä

Do you hear the people sing?
Singing the song of angry men?
It is the music of the people
Who will not be slaves again!
When the beating of your heart
Echoes the beating of the drums
There is a life about to start
When tomorrow comes!

Will you join in our crusade?
Who will be strong and stand with me?
Beyond the barricade
Is there a world you long to see?

Then join in the fight
That will give you the right to be free!

Alkuperäisessä ranskankielisessä versiossa laulu alkaa sanoilla À la volonté du peuple. Tässä alkusanat vapaasti suomennettuna:

Kansan valmiudelle ja edistykselle, täytä sydämesi kapinallisella viinillä.
Ja nähdään huomenna, uskollinen ystävä!
Jos sydämesi lyö yhtä kovaa kuin rumpu kaukaisuudessa
se johtuu siitä, että vielä ihmiskunnalle on toivoa…

9.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

olen lukenut kirjaasi nyt lisää. Olin jo sortua sen jokaisen ajatuksen referointiin ja kommentointiin, mutta yritän tehdä näistä kirjeistä henkilökohtaisempia. Kirjaasi on arvioitu jo sen ilmestyessä, ja siitä on lausuttu mielipiteitä varmasti sen jälkeenkin. Ei ole minun tehtäväni liittää ääntäni nyt tähän joukkoon enää, haluan jotain muuta.

Ilahduin kovasti ensimmäisestä neuvostasi opetuksessa noudatettavaksi. Olkaa iloisen ja ystävällisen näköinen. Se on hyvä neuvo meille opettajille, ja se pitäisi muistaa joka ikisellä tunnilla jokaisen oppilaan kanssa. En tiedä, mahdettiinko sinun aikanasi voivotella opettajien kesken sitä, miten oppilaat ovat laiskoja tai epämusikaalisia tai jollain muulla tavalla hankalia ja raskaita. Muistan omasta nuoruudestani, että näin on ollut. Eikä ole pakko mennä edes kovin kauas nuoruuteen.

Ymmärrän sen, että opettajaa turhauttaa, jos oppilas viikosta toiseen tulee tunnille huonosti tai ei lainkaan harjoitelleena, tai jos oppilas vaikuttaa siltä, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi tällaisia oppilaita saattaa olla monta peräkkäin. Silti jokainen oppilas pitäisi ottaa vastaan iloisesti ja ystävällisesti. Oppilas tapaa opettajan kerran (tai joskus kaksi) viikossa, oppilas ei ole vastuussa eikä hänelle kuulu se, onko opettaja väsynyt tai kyllästynyt, tai kuinka paljon opettajaa ärsyttää se, että jo valmiiksi tietää kotiharjoittelun olleen olematonta. Opettajan pitää päästä yli näistä tunteistaan.

Olen miettinyt, että miten opettaja mahtaisi opettaja, jos tunnilla olisikin tasavallan presidentti. Osoittaisiko opettaja mieltään huonosti harjoitelleelle oppilaalle, vai yrittäisikö kaikin keinoin tehdä tunnista mukavan ja saada aikaan sekä innostumista että oppimista? Luulenpa, että jokainen opettaja pystyisi laittamaan tunteensa syrjään ja käyttäytymään hyvin ja ystävällisesti. Ehkä näin pystyisi siis toimimaan myös lasten ja nuorten kohdalla?

Annat monia käytännön neuvoja kysymysten esittämisestä oppilaalle, virheiden korjaamisesta, hitaasti harjoittelusta ja varmuuden saavuttamisesta. Nämä kuulostavat neuvoilta, joita moni kollega on saanut ja noudattaa opetuksessaan. Itse olen opettajana – ja tutkijana – kiinnostunut motivaatiosta. Siksi annan oppilaiden soittaa ”huolimattomasti” tai aivan liian nopeasti taitoonsa nähden (toki painotan hitaasti harjoittelua, mutta mielestäni on tärkeintä, että ylipäätään harjoitellaan jotenkin), ja esittää kappaleita, jotka eivät ole ”täydellisesti hiottuja”. Saatan olla kapinallinen ja ehkä olen jopa huono opettaja, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvempi on vakaumukseni motivaation merkityksestä oppimiselle. En usko, että olisit kanssani kovinkaan eri mieltä, jos pääsisimme keskustelemaan.

Kirjoitathan, että koettakaa ystävällisyydellä sekä koko esiintymisellänne ja olemuksellanne tehdä oppilaalle tunti huviksi. Toki kirjoitat myös, että jos opettajalla on ollut se huono onni, että olette saanut ohjattavaksenne lahjattomia oppilaita, hänen on vain alistuttava kohtaloonsa ja opetettava, mitä on opetettavissa. Jos lahjoja ei ole, niitä ei voi opettaja kenellekään antaa. Muistutat kuitenkin siitä, ettei se ole oppilaan vika, jos hänelle ei ole lahjoja suotu. Lahjakkuudesta ja musikaalisuudesta on nykyään paljon sellaista tietoa, jota sinulla ei sata vuotta sitten ollut, mutta neuvosi on kovin nykyaikainen. Meidän on opetettava jokaista niin hyvin kuin pystymme, eikä ainakaan saa osoittaa oppilaalle turhautumista siihen, jos tämä on ”huonokorvainen” tai ”lahjaton”.

Näitä ohjeitasi soisin jokaisen soitonopettajan noudattavan:

Asettakaa itsellenne suurimmat vaatimukset.

Olkaa riittävän kriitillinen itseenne nähden.

Se, joka aina luulee itse tietävänsä kaiken parhaiten, ei pelkän itseluottamuksen vuoksi voi edistyä.

Työskennelkää rakkaudesta kutsumukseenne ja oppilaisiinne.

Lieneekö tämä ensimmäinen kerta Suomessa, kun pedagogisen rakkauden ajatus on luettavissa ainakin rivien välistä?

P.S. Työskennelkää rakkaudesta on tulevan romaanini nimi. Se on niin kauniisti sanottu, että se ansaitsi päätyä kirjan kanteen.

9.2.2024 Mazzano Romano

Minun piti kirjoittaa sinulle eilen illalla jo, mutta sitten tuli viestejä ja puhelu, niiden jälkeen en enää jaksanut. Annoin itselleni luvan siirtää kirjoittaminen tähän päivään. Asia ei ollut niin akuutti, että se olisi pitänyt heti saada paperille, ja olin myös varma siitä, että muistaisin sen kyllä tänäänkin.

Mietin, että olemme kovin eri tilanteissa. Ajattelen siis sinua siellä Berliinissä, nuorena pianistina. Olen jäänyt jumiin siihen kohtaan, sillä en tiedä tarpeeksi siitä, millaista elämäsi siellä oli, missä asuit, mitä söit, miten harjoittelit. Olen jumissa muutamassa muussakin kohdassa, mutta jostain syystä eilen ajattelin meidän erojamme juuri tässä tilanteessa. Sitten tajusin, miten paljon yhteistä meillä on.

Vaikka olen viidenkymmenen, asun nyt ensimmäistä kertaa yksin. Lähdin kotoa opiskelemaan, ja asuin koko opiskeluaikani soluasunnossa. Minulla oli ihan hyvät kämppikset, ja varsinkin konservatorion asuntolan kämppäkaverin kanssa olimme ystäviäkin. Teimme liediä yhdessä, ja muistan, että puhuimme paljon monenlaisesta. Kun valmistuin, muutin takaisin kotiin, ja sitten kun talo oli valmis, muutin sinne mieheni kanssa. Olen siis aina joutunut ottamaan huomioon jonkun muun ajatukset ja toiveet, lähtien wc:n ja suihkun käytöstä, ja sitten myöhemmin siitä, mitä syötäisiin ja mihin aikaan.

Eilen ymmärsin, että niinhän on sinunkin tapauksessasi ollut. Olet asunut sisarustesi ympäröimänä koko nuoruutesi. En ole varma, mutta oletan, että asuit vanhempiesi kotona ainakin siihen asti, kun pääsit musiikkiopistoon. Aion siis kuvitella sinut Berliiniin ihmettelemään sitä, miten vapauttavaa onkaan se, että voi päättää kaikesta ihan itse.

Vai oliko se sinusta ahdistavaa? Olit niin paljon nuorempi kuin minä nyt. Maailma oli silloin aivan toisenlainen. Oli vuosi 1887, olit 22-vuotias. On aivan toinen asia internetin aikakaudella varata lentolippu – olin tosin kuvitellut matkustavani maata pitkin, mutta ehkä ensi kerralla – katsoa netistä reitit ja muodostaa WhatsApp-ryhmä muiden suomalaisten kanssa oikean bussin löytämiseksi kuin lähteä laivalla vieraaseen maahan, kaupunkiin, jonka karttoja on ehkä päässyt vilkaisemaan kirjastossa, mutta josta ei ole mitään muuta käsitystä kuin kenties aikalaisten kertomukset. Olet sinä ollut rohkea!

Tätä siis mietin eilen, ja tänään aion kirjoittaa siitä. Internetin aikakaudella saan monta asiaa kyllä selville, mutta on myös asioita, joita täytyy aivan itse mennä arkistoihin kaivelemaan. Ja täällä myös sen internetin kanssa on välillä vähän niin ja näin. Nukkumaparvella netti toimii kohtuullisesti, mutta tässä alhaalla pöydän ääressä huonosti tai ei ollenkaan. Tänään aion siis lähteä kokeilemaan, olisiko kirjasto auki. Siellä on kuulemma toimiva wifi. En aivan sinun haasteidesi tasolle siis pääse, mutta jotain pientä vastusta sitä on minullakin täällä.

En lakkaa ihmettelemästä teitä, jotka silloin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lähditte Suomesta maailmalle.

P.S. Kerroin kirjasta Suomen pianopedaogit ry:n seminaarissa Seinäjoella viikonloppuna. Nimesi tuli siellä esiin myös eräässä esitelmässä. Ja ajattele, suomalaisilla pianonsoitonopettajilla on oma yhdistys. Olemme päässeet pitkälle, kiitos teidän, tienraivaajien.

Luonnonpuistossa oli hyvät reitit, paljon pitkiä nousuja ja laskuja.

Torstaina 8.2.2024 Mazzano Romanossa

Huomenta Ingeborg,

vaikka sinun maailmassasi – ja minunkin maailmassani opiskeluaikoina – kello kymmeneen mennessä on varmasti ehtinyt tehdä jo vaikka mitä. Eli sinulle ehkä ei ole enää aamu eikä hyvän huomenen aika. Minä vasta avasin koneen. Toisaalta, heräsin päänsärkyyn, kuten jo parina edellisenäkin aamuna. Otin nyt Imigran-sumutteen, katsotaan, mitä tapahtuu.

Olisi varmaan jotenkin muodikasta syyttää jotain luterilaista työetiikkaa siitä, että minun on vaikea antaa itselleni lupa levätä. Ei se siitä johdu. Olen kotona kasvanut työntekoon ja siihen, että koko ajan piti tehdä jotain hyödyllistä.

Tai itse asiassa ei aivan niinkään. Ehdin lapsena lukea ja harrastaa tosi paljon. Vielä opiskeluaikanakin ehdin lukea, vaikka soitin kuudesta kahdeksaan, joskus jopa kymmenen tuntia päivässä. Ehkä lasten synnyttyä tuli se aika, kun koin, ettei saanut olla vain. Aina oli jotain, mitä voisi tai pitäisi tehdä. Niihin syihin en tässä halua pureutua enempää, en tunne sinua vielä tarpeeksi hyvin. Tai, ollakseni rehellinen, kyse ei ole siitä. Entä jos joskus haluan julkaista nämä kirjeet?

Huomaat varmaan, että olen jo aika pitkällä kuvitelmissani siitä, että joskus joku muukin kuin sinä saa lukea nämä tekstini. En siis kirjoitakaan suoraan sinulle, vaan kuvitteelliselle lukijalle. Onko se epärehellistä? No nyt ainakin tiedät, että niin on.

Mutta palatakseni aamuun ja siihen, että olen tässä nyt moittinut itseäni mielessäni siitä, että nukuin yli kahdeksaan ja avasin koneen vasta kymmeneltä. Jos minä opin kotona työnteon mallin, niin sinä varmasti moninkertaisesti. Teitä lapsia oli yhteensä kymmenen, ja sinä toiseksi vanhimpana olet varmasti saanut huolehtia pienemmistäsi. Veljesi Kleofas kertoo, että kaikki lapset oppivat kotona tekemään monenlaisia töitä. Pojatkin osallistuivat niin suursiivouksiin kuin ruuanlaittoon, parsimiseen ja puiden pilkkomiseen. Suuressa perheessä riitti työtä kaikille.

On ihmeellistä, että aikaa harjoittelulle kuitenkin oli niin paljon, että pääsit isän soitonopetuksen jälkeen Richard Faltinin oppiin ja myöhemmin Helsingin musiikkiopistoon. Musiikin arvo nähtiin perheessäsi niin suurena. Niin se oli itse asiassa meilläkin. Jos pienenä yritinkin luimia pianon ohi äidin huomaamatta, lukiolaisena sain siivouspäivänä vapautuksen muusta paitsi oman huoneeni siivoamisesta, koska minun piti harjoitella.

En minä täällä oikeasti koko ajan mieti, että pitäisipä tehdä työtä enemmän. Se ajatus tulee häivähdyksinä, jotka sitten voi työntää syrjään. Ehkä kyse on myös siitä, että tämä on ainutkertainen mahdollisuus, tämä residenssiaika. Siksi sen jokainen tunti pitäisi käyttää ”oikein”. Se on kyllä hassua, että osaan joskus ajatella siivoamisenkin jonkinlaisena työnteon välttämisenä. Ja onhan tiskaaminen helpompaa kuin kirjoittaminen, siinä ainakin näkee työnsä jäljen heti.

Imigran alkaa vaikuttaa. Kipua se ei vielä ole vienyt pois, mutta tuntuu vähän pöppöröiseltä. Kirjoittaminen hidastuu ja hankaloituu. On vaikea pitää silmiä ihan kokonaan auki. Toisaalta se voi johtua särystäkin.

Jospas olisi oikein tosi radikaali ja menisi pitkälleen potemaan ja odottamaan kivun laantumista. Luulen, että sinäkin hyväksyisit sen.

P.S. Tässä kirjeessä – ehkä migreenistä johtuen – oli niin paljon huonoa kieltä, että editoin sitä enemmän kuin edellisiä. Pidätän itselläni oikeuden muokata tekstiä nyt, kun teen siitä julkista.

Mazzano Romanon alue oli aikanaan etruski- ja faliskikansojen aluetta. Luolia pääsee edelleen ihailemaan. Tässä artikkelissa on kerrottu kaupungista enemmän.

Vuonna 1935 säveltäjä Taneli Kuusisto kirjoitti Musiikkitieto -lehdessä: ”Konserttikulttuurissamme oli usean vuoden ajanjakso, jolloin debytoivat pianistit tulivat melkein yksinomaan Ingeborg Hymanderin koulukunnasta. Heidän aina ylivoimaisen varma esiintymisensä, vankka ja moitteeton tekninen osaamisensa ja yleinen esiintymisen virheettömyys todistavat laajemmille musiikkipiireille opettajansa harvinaisesta pedagogisesta lahjakkuudesta.”

Ylläoleva on lainaus Annikka Konttori-Gustafssonin ja Matti Huttusen Finnish Music Quarterly –lehteen kirjoittamasta artikkelista. Artikkeli on kirjoitettu englanniksi, siinä kerrotaan Ingeborgin urasta Helsingin musiikkiopistossa (nykyinen Taideyliopiston Sibelius-Akatemia), musiikinopetuksen instituutioista sekä hegeliläisistä vaikutteista Ingeborgin ajattelussa.

Artikkeli on kaikkien luettavissa, se löytyy tästä.

Ilman Annikka Konttori-Gustafssonin panosta Ingeborgin elämän tutkimisessa Työskennelkää rakkaudesta -romaania olisi tuskin syntynyt. Eläköön siis tutkimus, kaikenlainen. Koskaan ei tiedä, mitä siitä versoo.

Ja eläköön elävä ihminen, ei tekoäly, kirjan kansitaiteen tekijänä. Tämä hieno kansi on Nunnu Halmetojan (RiimuRaami) käsiallaa.

7.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

olen tänään kuvitellut elämääsi. Olen yrittänyt miettiä, miten aloitit soittamisen. Minkä ikäinen olit, kun isäsi (jos olen oikein ymmärtänyt) alkoi opettaa sinua. Pohdit kirjassasi, että 8–10 vuotta voisi olla sopiva aloitusikä. Silloin lapsen ymmärrys on kehittynyt riittävästi ja fysiikka tarpeeksi voimakkaaksi. Kuuden vanhana lapsen nivelet ovat mielestäsi vielä liian pehmeät, ja se voi vaikuttaa tekniikkaan haitallisesti vuosiksi eteenpäin.

Halusin kuitenkin kuvitella sinut istumaan pianon ääreen jo viisivuotiaana. Luulen, että koska kodissasi soi laulu ja soitto, sinäkin halusit osallistua. Saatan olla väärässä, mutta uskoisin, että kokeilit korvakuulolta tuttuja hengellisiä lauluja ja matkit isosiskoa, joka oli sinua muutaman vuoden vanhempi.

Kirjoitatkin, että jos lapsella on hyvä lauluääni, hänen kannattaa antaa laulaa paljon ja kokeilla soitella niitä lauluja sitten itse pianolla. Siinä harjaantuu korvakuulo, kirjoitat. Siispä aion pitää tekstissä sen kohdan, jossa alat itse kokeilla. Ja säännölliset tunnit isäsi kanssa saat aloittaa seitsenvuotiaana. Toivottavasti se sopii sinulle.

Myönnät itsekin poikkeukset. On olemassa lapsia, jotka jo hyvin varhain ovat kehittyneitä. Heillä on erinomainen sävelkorva, hyvät soittokädet ja luonnonomaisen tekniikan edellytykset. Heitä tulee vaalia hyvin, jotta saadaan heidän taipumuksiaan vastaava tulos. Huomautat myös, että 10–12 vuoden iässä ollaan jo auttamatta myöhässä. Muistan itsekin kuulleeni tämän. Onneksi siinäkin on poikkeuksia, esimerkiksi Henri Sigfridsson, joka aloitti pianonsoiton kymmenvuotiaana, ja jonka ura pianistina on huikea. Ja jos ei tavoitella uraa kansainvälisenä huippupianistina, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Olet kirjoittanut kirjan oman aikasi tietämyksen perusteella, ymmärrän sen. Jokainen oppikirja on kirjoitettu omana aikanaan. Tekstisi sai minut kuitenkin pohtimaan jälleen kerran sopivaa aloitusikää ja sitä, millaisia odotuksia ja tulkintoja siihen liittyy. Tutkijan koulutuksen saaneena minua kiinnostaa myös se, mitä tiede asiasta sanoisi. Me elämme niin monessa asiassa sen varassa, miten on aina tehty. On koulukuntia ja kenties asiantuntevaltakin kuulostavia mielipiteitä, kokonaisia kirjojakin, mutta missä määrin ne perustuvat aidosti tutkittuun tietoon, onkin sitten eri asia.

Opetan itse mielelläni pieniä oppilaita. En pelkää, että he jotenkin ”menisivät pilalle”, jos soittavat jo ennen soittotunneille tuloa korvakuulolta. En osaa millään uskoa, että lapsi voisi oppia niin ratkaisevan huonoja soittotapoja, etteikö hän pystyisi soittotunneille päästyään edistymään ihan mukavasti. Väitöskirjaa tehdessäni huomasin kuitenkin, että jos oppilas soittaa pitkään korvakuulolta, hänen voi olla hankalampi alkaa soittaa nuotista. Miksi vaivautua, kun kuuntelemalla ja matkimalla pääsee nopeammin haluttuun lopputulokseen? Siksi mielelläni otan pieniä oppilaita, heille voin heti antaa tärkeinä pitämiäni nuotinluvun harjoituksia korvakuulosoiton oheen.

Lisäksi pienet lapset ovat sangen hauskoja, ja on hienoa päästä näkemään heidän kehittymistään. Kirjoitat, että nuoren opettajan on ehkä helpompi opettaa sellaisia lapsia, jotka osaavat jo jotain. Siinä on puolensa kyllä. Alkeisvaiheessa minusta haastavinta on nuotinluvun, korvakuulosoiton, tekniikan ja motivaation yhdistelmä, opittavana on niin paljon uutta ja vaikeitakin asioita. Nuotinluvun opettamiseen palaamme vielä.

Miten paljon lasten pitääkään oppia. Onneksi he eivät vielä tunne kaikkia eteensä tulevia haasteita, eikä heidän tarvitsekaan. Me opettajat tiedämme, millainen matka heillä on edessään. Tehtävämme on tehdä siitä mahdollisimman mutkaton.

Tämä maisema tervehti minua Mazzano Romanossa aina asunnolle mennessä.

Keskiviikkona 7.2.2024 Mazzano Romanossa

Kenen on saatava koulutusta musiikissa? Pohdit asiaa monelta kannalta. Niiden, joilla on musikaalisia lahjoja, pitäisi päästä oppiin. Mutta aivan epämusikaalisten lasten pakottaminen vastoin tahtoaan oppimaan soittamaan, se ei ole mielestäsi tarpeellista eikä hyvä lainkaan. On lapsia, jotka ovat musikaalisia, mutta eivät ymmärrä työnteon päälle, heidän kohdallaan ajattelet, että vanhempien olisi hyvä heitä pakottaa ja patistaa. Epämusikaalisten lasten kohdalla voidaan ajatella vuoden, parin kokeilua. Ehkäpä näillä lapsilla olisi joitain muita taipumuksia, joita voisi kehittää.

Nuorena opettajana törmäsin vielä tilanteisiin, jossa lapsi oli – ainakin omien sanojensa mukaan – pakotettu soittotunneille. Jos tarkemmin muistelen, niin vielä kymmenisen vuotta sittenkin näin saattoi olla. En ole enää pitkään aikaan kuitenkaan törmännyt tällaisiin oppilaisiin. Ehkä ajat ovat muuttuneet siinäkin suhteessa.

Joskus saattaa olla, että vanhemmat antavat periksi liian varhain. Kirjoitat, että on musikaalisilla lahjoilla varustettuja lapsia, joiden kasvatus on laiminlyöty niin, etteivät he välitä vanhempiensa tahdosta tai opettajan vaivannäöstä. Nämä oppilaat sitten aikuisiksi tultuaan kenties katuvat sitä, etteivät käyttäneet mahdollisuutta oppimiseen. Olen itsekin sanonut, että en ole koskaan vielä kuullut kenenkään sanovan, että katuu sitä, ettei lopettanut soittotunneilla käymistä aikaisemmin. Niitä tarinoita kuulee kyllä, että liian varhainen lopettaminen harmittaa.

Minut ”pakotettiin” harjoittelemaan. Äiti otti hyvin tosissaan sen, mitä vanhemmille oli suzukikoulutuksessa kerrottu. Harjoitella piti joka päivä. Olin vilkas lapsi. En ehkä tarkoittamallasi tavalla huonosti kasvatettu (meillä piti olla kiltti), mutta olin niin kiinnostunut kaikesta muustakin, että harjoittelu ei oikein maittanut. Yritin luimistella pianon ohi äidin huomaamatta – ikään kuin ainoastaan se, että hän näkisi minut pianon kanssa samassa tilassa saisi hänet muistamaan, että myös tänään piti harjoitella. Suurin uhkaus oli kuitenkin se, että jos en harjoittelisi, saisi soittotunneilla käyminenkin loppua. Paikka annettaisiin sellaiselle tytölle tai pojalle, joka halusi soittaa. Ja harjoitella. Siksi aina lopulta menin pianon ääreen. En halunnut lopettaa tunneilla käymistä, vaikka harjoittelu oli tylsää.

Miksi se oli tylsää? Ehkä työnteko aina on. Ehkä sitä olisi pitänyt tehdä enemmän leikin varjolla. Toisaalta en muista, millaista harjoittelu oli silloin, kun olin pieni. Olin muutamaa kuukautta vaille viiden kun aloitin. Ehkä silloin enemmän leikittiin. Toisaalta muistan jollain tavoin hämärästi ensimmäisen tunnin. Menin sinne suurin odotuksin, halusin oppia soittamaan Ukko Nooan. Sitten pitikin istua kiltisti ja kuunnella, kun muita opetettiin. Pöydällä oli kyniä ja paperia piirtämistä varten, mutta äiti oli sitä mieltä, että piti kuunnella tarkkaavaisesti muiden opetusta. Se oli tylsää.

Tajusin juuri, että jostain syystä en ollut kai kokeillut pianolla kotona korvakuulolta soittamista. Ehkä minulle riitti laulaminen. Eikä isäkään opettanut, ehkä hän ajatteli, että on parempi antaa ammattilaisten hoitaa asia. Olin siis ihanneoppilas siinä mielessä, että en ollut ehtinyt oppia huonoja tapoja, jotka sitten pitäisi poisoppia. Säästyi opettajalta se vaiva.

Ehkä olisin harjoitellut enemmän, jos olisi ollut mieluisampaa soitettavaa? En tiedä. Suzukissa mentiin annetun ohjelmiston mukaisesti. Olihan se hienoa aina, kun osasi soittoläksyn, mutta lopputulokseen pääseminen oli niin suuren vaivan takana. Nyt jälkeenpäin ajatellen edettiin turhan nopeasti vaikeampiin kappaleisiin, joiden kädet yhteen soittaminen esimerkiksi oli todella vaikeaa. Jos olisi ollut rinnalla nuoteista soittamista saman tien? Omien kappaleiden etsimistä pianolla? Hassuttelua, leikkimistä? Olisinko silloin innostunut enemmän?

Ulkoinen ja sisäinen motivaatio asetetaan usein vastakkain. Ajattelen itse niin – ja luulen, että saatat olla kanssani samaa mieltä – että jos lapsella on sisäinen palo musiikkiin (musikaalisia taipumuksia), ei pakottaminen ole pahasta. Ulkoisilla motivointikeinoilla, mieluummin tosin hyvällä kuin pahalla, saadaan aikaiseksi sen verran työntekoa, että lapsi oppii. Ja huomaa, että oppiminen on mukavaa. Tästä joskus puhuin haastattelussa, jonka YLE julkaisi näyttämättä sitä minulle, vaikka niin luvattiin tehdä. Siinä sitten nostettiin esiin tämä sana pakottaminen, josta joku toimittaja aivan muussa mediassa päätti kirjoittaa. Vanha opiskelukaverini vinkkasi jutun minulle, ja laadin siihen vastineen. Pakottaminen voi kuulostaa pahalta, mutta jos se tehdään hyvässä hengessä, se ei tee lapselle pahaa.

Parasta tietysti olisi, jos sisäinen palo soittamiseen olisi niin suuri, että oppilas haluaa harjoitella, ja viettää paljon aikaa pianon ääressä. Näin on vain melko harvoin, ja se ei ole oppilaiden syy. Maailma on muuttunut hirveän paljon sadassa vuodessa, et voisi uskoakaan. Jos silloin, kirjoittaessasi kirjaasi, oli jo tilanne, että kaikki lapset eivät tunnistaneet työnteon ja harjoittelun arvoa, nyt oppilaiden elämä on täynnä viihdettä ja kilpailevia harrastuksia. Jos aikuisetkaan (minä mukaan luettuna) eivät saa laskettua älypuhelintaan kädestään tai istuvat iltamyöhään TV:n ääressä, miten voimme olettaa, että lasten vielä kehittyvät aivot voivat vastustaa koukuttamaan rakennettuja pelejä ja somemaailmaa?

Silti on, onneksi, yhä paljon niitä, jotka haluavat oppia soittamaan. Ja minun mielestäni meidän opettajien tehtävä on pitää yllä motivaatiota, jos pienikin kipinä on lapsessa tai nuoressa olemassa. Minä tapaan työssäni pelkästään sellaisia oppilaita, jotka haluavat oppia. Harjoittelusta ja työnteosta joudumme keskustelemaan, ja annan vanhemmille vinkkejä siihen, miten kotiharjoittelua voi parantaa. Mutta vastuu on minun. Minun on opettajana luotava sellainen ilmapiiri, jossa oppilas viihtyy ja tuntee olonsa turvalliseksi. En tarkoita viihdytysjoukkoja tai pelkkää pelleilyä, mutta ilon kautta saa paljon enemmän aikaiseksi kuin murjottamalla. Minun on etsittävä oppilaille mieluista soitettavaa, otettava heidän toiveensa huomioon, ohjattava heitä lempeästi ja iloisesti, löydettävä aina uusia keinoja ja pidettävä yllä hyvää ilmapiiriä.

Kun kysyt, kenen on saatava koulutusta musiikissa, minun vastaukseni on: kaikkien. Haluan uskoa, että suuri osa lapsista voisi mielellään oppia soittamaan ainakin jonkin verran ainakin jotain soitinta. Jossain harrastuskyselyssä soittaminen ei ollut aivan kärkipäässä lasten toivelistalla (täytyypä kaivaa se kysely jostain), mutta minussa asuu selvästi jonkinlainen idealisti, jonka mielestä musiikki on niin upea asia, että sen ääreen pitäisi johdattaa joka ikinen lapsi ja nuori. Ja aikuinen.

Tästä tulee muuten todella pitkien kirjeiden sarja, jos innostun näin paljon joka ikisestä luvusta. Olen nyt kirjassasi sivulla 15, jäljellä on enää 287.

P.S. Saatoin lapsena soittaa korvakuulolta, en vain muista sitä. Täytyy kysellä äidiltä ja isältä.

P.P.S. Sinun nimesi alkaa olla yhä tunnetumpi, ainakin Kouvolan alueella. Pääsin radioon puhumaan mm. sinusta, ja paikallislehti teki hienon jutun. Olen niin iloinen siitä, Ingeborg.

Löytyi kuva minusta pianon ääressä. Matkin isää, jonka nuotti on tuossa telineellä. Kyseessä on todennäköisesti Franz Lisztin Liebestraume numero 3. Ingeborg Hymander soitti aikanaan paljon Lisztin musiikkia.

Muisto Mazzano Romanosta, kuva otettu 7.2.2024.

6.2.2024 Mazzano Romano

Pääasia on se, että opettajalla on hyvä makusuunta ja että hän saa sen istutetuksi oppilaisiinsa. Huomenta, hyvä kollegani. En haluaisi tarttua elämäsi kuvittelemiseen. On helpompaa kirjoittaa sinulle suoraan. Lukea kirjaasi ja kirjoittaa. Kirjoitat, että soittotavan vapaus olkoon sallittu, mutta hyvä makusuunta ja sen istuttaminen oppilaisiin ovat pääasia. Miksi tämä herättää minussa niin suurta vastustusta? Muistan jo ensimmäiseltä lukukerralta sen, miten kirjoitat, että ohjelmiston on tärkeä olla jollain tavoin sivistävää. Ei mitään salonkimusiikkia. Palaan siihen kohtaan, kunhan löydän sen.

Ehkä ongelma on minussa itsessäni? Kun olen niin monta kertaa saanut kokea, ettei minun makusuuntani ole hyvä, etten ymmärrä musiikkia tarpeeksi nerokkaasti, etten kerta kaikkiaan ole kelvollinen siinä joukossa, jossa oikeat opettajat ™ kertovat, miten asiat ovat, ehkä siksi sinunkin tekstisi heti nostaa minut vastarintaan.

Toisaalta muistan, että sillä ensimmäiselläkin kerralla mietin silloisia oppilaita. Miten hyvän makusuunnan mukaan opettaminen saattaa latistaa ja lannistaa. Jos ei löydä soitettavasta musiikista mitään tarttumapintaa, miten voi laittaa sydämensä siihen? Tai miten saa motivoitua itsensä harjoittelemaan? Tähän palannemme vielä. Huomaat, että asia on minulle tärkeä, sillä en ole vielä päässyt esipuhetta pidemmälle.

Kirjoitit esipuheesi loppuun: Helsinki, heinäkuussa 1924. Jospa minä saisin nämä kirjeet kirjoitettua sinulle heinäkuun loppuun mennessä valmiiksi. Ehkäpä, jos uskallan, ja jos joku ylipäätään näkee nämä julkaisemisen arvoiseksi, voi sata vuotta kirjasi ilmestymisen jälkeen nähdä päivänvalon kirja, jossa keskustelen kanssasi.

Pianonsoiton opettajalta vaaditaan, paitsi musiikillisia lahjoja, myöskin pedagoogista kykyä, joka tietenkin on tarpeen melkein kaikessa opetustyössä. Kirjoitat, että kaikki, jotka soittavat, eivät ole musikaalisia. Pianoa on helpompi soittaa kuin vaikkapa jousisoittimia, jotka vaativat soittajaltaan erityisen tarkkaa korvaa. Pianolla riittää, että löytää oikeat koskettimet.

Niinhän se on. Ja minä pidän pianonsoitossa monen muun asian ohella juuri siitä. Että kuka tahansa, jos vain haluaa ja jaksaa harjoitella, pystyy oppimaan. Et sinäkään sitä kiellä, et halua estää ihmisiä soittamasta. Mutta opettamiseen tarvitaan pedagoogisen kyvyn lisäksi ehdottomasti musikaalisuutta. Selität sen olevan kykyä tajuta ja ymmärtää musiikkia, musikaalisella ihmisellä on musiikille altis korva (kuudes aisti), ja musiikki herättää vastakaikua hänen sydämessään.

Ymmärrän sinua sen valossa, mitä tiedän pianonsoiton opetuksen historiasta. Ennen Helsingin musiikkiopiston perustamista opetusta oli saatavilla vähän. Päteviä opettajia ei ollut. Lisäksi sinä halusit varjella laatua, ehkäistä törkeän diletanttisuuden luomista, vaikka totesitkin tehtävän mahdottomaksi. Tässä nousen jälleen vastarintaan. Kuka saa määritellä laadun, kuka hyvän maun? Ja toinen puoli minussa selittää kärsivällisesti, että maailma oli toisenlainen sata vuotta sitten. Nyt meillä on paljon koulutettuja opettajia, niin musiikkiopistoissa kuin muualla.

Mutta tämä hyvän maun varjeleminen on jäänyt päälle. Ainakin osalla meistä. Olemme niin huolissamme ”tason laskusta”, ettemme näe kokonaisuutta. Vieläkin vanhempia läksytetään siitä, että ovat antaneet lapsen soittaa kotona itsekseen tai, herra paratkoon, ovat opettaneet heitä vajavaisilla taidoillaan. Sitten niiden virheellisesti opittujen asioiden poisopettaminen on opettajaraukan vastuulla.

Huomaat, etten pääse kovin pitkälle kerrallaan. Minulla on selkeästi asiaa sinulle, mutta myös itselleni ja koko musiikkia opettavalle laumalle.

Kirjoitat pedagogiikasta sanoin, jotka kertovat sinun opiskelleen aihetta. Mistähän saisin selville, millaisia kirjoja luit? Sait jonkinlaista opetusta jo musiikkiopistossa, kuka opetti ja millä tiedoilla? Se täytyy selvittää, että pääsen tarinassasi eteenpäin. Ja syvemmälle.

Kirjoitat minusta – omilla sanoillasi, tietenkin – melko nykyaikaisesti oppilaiden erilaisista persoonista. Pedagoogi joutuu tekemisiin oppilaiden kanssa, jotka ovat erilaisia ikään, sukupuoleen, sivistysmäärään, lahjakkuuteen, luonteenlaatuun eli temperamenttiin katsoen. Opettajan on mukauduttava heidän kaikkien mukaan, on ymmärrettävä heitä ja saatettava heidät ymmärtämään itseään. Opettaessaan pedagogi myös kasvattaa.

Kovin samanlaisia ovat murheet olleet sinunkin aikanasi, mitä oppilaiden kotikasvatukseen tulee. Eteen saattaa tulla lapsia, jotka eivät ole saaneet tahi eivät saa mitään yleistä kasvatusta tahi ovat saaneet huonon sellaisen. Se onkin opettajalle melkoinen työsarka, ja näiden oppilaiden aisoissa pitäminen ja samalla eteenpäin vieminen musikaalisessa suhteessa asettaa opettajalle varsin suuria vaatimuksia… Jos lapsi on hyvin kasvatettu, muodostuu tehtävä nuorelle opettajalle tietysti helpommaksi ja mieluisammaksi.

Minulle ei ole tullut eteen huonosti kasvatettua tai vaille kasvatusta jäänyttä oppilasta. Heidän kasvatuksensa on saattanut olla erilaista kuin se, mihin minä kotona totuin. Meillä äiti piti huolen siitä, että kotona harjoiteltiin joka päivä, vaikkei minua todellakaan huvittanut. Kiltti piti olla, joten tunnilla tehtiin, mitä opettaja käski. Mutta en ole ajatellut, että joku oppilaistani olisi ollut sellainen, että olisin joutunut jotenkin liian raskaan tehtävän eteen tässä suhteessa. On ollut niitä, jotka eivät tunnilla halua soittaa, tai ainakaan harjoitella kotona. On pitänyt keksiä aina välillä muuta tekemistä tunnilla, että mielenkiinto pysyy yllä. On menty useitakin vuosia niin, ettei edistystä juurikaan tapahdu, koska harjoitteleminen ei maistu eikä tunnillakaan tee mieli kokeilla mitään uutta tai vaikeaa. Tai ylipäätään yhtään mitään. Sitä suurempia ovat sitten ne voitot, kun oppimista tapahtuu. En kuitenkaan ajattele, että kysymys olisi huonosta kotikasvatuksesta. On ollut, kuten kirjoitat, erilaisia luonteenlaatuja, joiden jokaisen opettamisesta olen saanut lisää työkaluja omaan pakkiini.

Viisaasti kirjoitat, että opettajan täytyy seurata aikaansa ja edistyä sen mukana. Paikallaan oleminen merkitsee taantumista. Ja taantuminen on samaa kuin turmio. Mutta ei hätää, sillä sille, joka rakastaa musiikkia ja opettajantointaan, ei alituinen eteenpäin pyrkiminen muodostu rasittavaksi ja työlääksi velvollisuudeksi, vaan ihanaksi etuudeksi.

P.S. Hiukan pelottaa lähettää tämä teksti maailmalle. Pelkään, että joku loukkaantuu, vaikken kohdistakaan kriittisiä sanojani kenellekään suoraan. Ehkä on kuitenkin aika puhua suoraan myös siitä, millaista vallankäyttöä (joko tiedostettua tai tiedostamatonta) musiikkiopistoissa on vuosikymmenien aikana ollut.

P.P.S. En halua sinun kuvittelevan, etten halua oppilaiden soittavan hyvin tai etten ole valmis tekemään töitä sen eteen, että oppilaiden osaaminen ja musiikillinen ajattelu kehittyvät. Vaadin paljon, mutta aina (toivottavasti oppilaat sen kokevat niin) rakkaudella. Hyvän maun vaatimus vain pitää sisällään aina sen, että jostain ulkopuolelta määritellään se, mitä hyvä maku on. Kun hiotaan musiikkia, etsitään säveltäjän ajatuksia, pyritään parempaan, se voidaan tehdä ilman että samalla tuomitaan joku huonoksi tai mauttomaksi.

Kuva otettu 6.2.2024 piazzalla ateljeeasunnon lähellä.