Tekijä: Johanna Hasu

7.2.2024 Mazzano Romano

Hyvä Ingeborg,

olen tänään kuvitellut elämääsi. Olen yrittänyt miettiä, miten aloitit soittamisen. Minkä ikäinen olit, kun isäsi (jos olen oikein ymmärtänyt) alkoi opettaa sinua. Pohdit kirjassasi, että 8–10 vuotta voisi olla sopiva aloitusikä. Silloin lapsen ymmärrys on kehittynyt riittävästi ja fysiikka tarpeeksi voimakkaaksi. Kuuden vanhana lapsen nivelet ovat mielestäsi vielä liian pehmeät, ja se voi vaikuttaa tekniikkaan haitallisesti vuosiksi eteenpäin.

Halusin kuitenkin kuvitella sinut istumaan pianon ääreen jo viisivuotiaana. Luulen, että koska kodissasi soi laulu ja soitto, sinäkin halusit osallistua. Saatan olla väärässä, mutta uskoisin, että kokeilit korvakuulolta tuttuja hengellisiä lauluja ja matkit isosiskoa, joka oli sinua muutaman vuoden vanhempi.

Kirjoitatkin, että jos lapsella on hyvä lauluääni, hänen kannattaa antaa laulaa paljon ja kokeilla soitella niitä lauluja sitten itse pianolla. Siinä harjaantuu korvakuulo, kirjoitat. Siispä aion pitää tekstissä sen kohdan, jossa alat itse kokeilla. Ja säännölliset tunnit isäsi kanssa saat aloittaa seitsenvuotiaana. Toivottavasti se sopii sinulle.

Myönnät itsekin poikkeukset. On olemassa lapsia, jotka jo hyvin varhain ovat kehittyneitä. Heillä on erinomainen sävelkorva, hyvät soittokädet ja luonnonomaisen tekniikan edellytykset. Heitä tulee vaalia hyvin, jotta saadaan heidän taipumuksiaan vastaava tulos. Huomautat myös, että 10–12 vuoden iässä ollaan jo auttamatta myöhässä. Muistan itsekin kuulleeni tämän. Onneksi siinäkin on poikkeuksia, esimerkiksi Henri Sigfridsson, joka aloitti pianonsoiton kymmenvuotiaana, ja jonka ura pianistina on huikea. Ja jos ei tavoitella uraa kansainvälisenä huippupianistina, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Olet kirjoittanut kirjan oman aikasi tietämyksen perusteella, ymmärrän sen. Jokainen oppikirja on kirjoitettu omana aikanaan. Tekstisi sai minut kuitenkin pohtimaan jälleen kerran sopivaa aloitusikää ja sitä, millaisia odotuksia ja tulkintoja siihen liittyy. Tutkijan koulutuksen saaneena minua kiinnostaa myös se, mitä tiede asiasta sanoisi. Me elämme niin monessa asiassa sen varassa, miten on aina tehty. On koulukuntia ja kenties asiantuntevaltakin kuulostavia mielipiteitä, kokonaisia kirjojakin, mutta missä määrin ne perustuvat aidosti tutkittuun tietoon, onkin sitten eri asia.

Opetan itse mielelläni pieniä oppilaita. En pelkää, että he jotenkin ”menisivät pilalle”, jos soittavat jo ennen soittotunneille tuloa korvakuulolta. En osaa millään uskoa, että lapsi voisi oppia niin ratkaisevan huonoja soittotapoja, etteikö hän pystyisi soittotunneille päästyään edistymään ihan mukavasti. Väitöskirjaa tehdessäni huomasin kuitenkin, että jos oppilas soittaa pitkään korvakuulolta, hänen voi olla hankalampi alkaa soittaa nuotista. Miksi vaivautua, kun kuuntelemalla ja matkimalla pääsee nopeammin haluttuun lopputulokseen? Siksi mielelläni otan pieniä oppilaita, heille voin heti antaa tärkeinä pitämiäni nuotinluvun harjoituksia korvakuulosoiton oheen.

Lisäksi pienet lapset ovat sangen hauskoja, ja on hienoa päästä näkemään heidän kehittymistään. Kirjoitat, että nuoren opettajan on ehkä helpompi opettaa sellaisia lapsia, jotka osaavat jo jotain. Siinä on puolensa kyllä. Alkeisvaiheessa minusta haastavinta on nuotinluvun, korvakuulosoiton, tekniikan ja motivaation yhdistelmä, opittavana on niin paljon uutta ja vaikeitakin asioita. Nuotinluvun opettamiseen palaamme vielä.

Miten paljon lasten pitääkään oppia. Onneksi he eivät vielä tunne kaikkia eteensä tulevia haasteita, eikä heidän tarvitsekaan. Me opettajat tiedämme, millainen matka heillä on edessään. Tehtävämme on tehdä siitä mahdollisimman mutkaton.

Tämä maisema tervehti minua Mazzano Romanossa aina asunnolle mennessä.

Keskiviikkona 7.2.2024 Mazzano Romanossa

Kenen on saatava koulutusta musiikissa? Pohdit asiaa monelta kannalta. Niiden, joilla on musikaalisia lahjoja, pitäisi päästä oppiin. Mutta aivan epämusikaalisten lasten pakottaminen vastoin tahtoaan oppimaan soittamaan, se ei ole mielestäsi tarpeellista eikä hyvä lainkaan. On lapsia, jotka ovat musikaalisia, mutta eivät ymmärrä työnteon päälle, heidän kohdallaan ajattelet, että vanhempien olisi hyvä heitä pakottaa ja patistaa. Epämusikaalisten lasten kohdalla voidaan ajatella vuoden, parin kokeilua. Ehkäpä näillä lapsilla olisi joitain muita taipumuksia, joita voisi kehittää.

Nuorena opettajana törmäsin vielä tilanteisiin, jossa lapsi oli – ainakin omien sanojensa mukaan – pakotettu soittotunneille. Jos tarkemmin muistelen, niin vielä kymmenisen vuotta sittenkin näin saattoi olla. En ole enää pitkään aikaan kuitenkaan törmännyt tällaisiin oppilaisiin. Ehkä ajat ovat muuttuneet siinäkin suhteessa.

Joskus saattaa olla, että vanhemmat antavat periksi liian varhain. Kirjoitat, että on musikaalisilla lahjoilla varustettuja lapsia, joiden kasvatus on laiminlyöty niin, etteivät he välitä vanhempiensa tahdosta tai opettajan vaivannäöstä. Nämä oppilaat sitten aikuisiksi tultuaan kenties katuvat sitä, etteivät käyttäneet mahdollisuutta oppimiseen. Olen itsekin sanonut, että en ole koskaan vielä kuullut kenenkään sanovan, että katuu sitä, ettei lopettanut soittotunneilla käymistä aikaisemmin. Niitä tarinoita kuulee kyllä, että liian varhainen lopettaminen harmittaa.

Minut ”pakotettiin” harjoittelemaan. Äiti otti hyvin tosissaan sen, mitä vanhemmille oli suzukikoulutuksessa kerrottu. Harjoitella piti joka päivä. Olin vilkas lapsi. En ehkä tarkoittamallasi tavalla huonosti kasvatettu (meillä piti olla kiltti), mutta olin niin kiinnostunut kaikesta muustakin, että harjoittelu ei oikein maittanut. Yritin luimistella pianon ohi äidin huomaamatta – ikään kuin ainoastaan se, että hän näkisi minut pianon kanssa samassa tilassa saisi hänet muistamaan, että myös tänään piti harjoitella. Suurin uhkaus oli kuitenkin se, että jos en harjoittelisi, saisi soittotunneilla käyminenkin loppua. Paikka annettaisiin sellaiselle tytölle tai pojalle, joka halusi soittaa. Ja harjoitella. Siksi aina lopulta menin pianon ääreen. En halunnut lopettaa tunneilla käymistä, vaikka harjoittelu oli tylsää.

Miksi se oli tylsää? Ehkä työnteko aina on. Ehkä sitä olisi pitänyt tehdä enemmän leikin varjolla. Toisaalta en muista, millaista harjoittelu oli silloin, kun olin pieni. Olin muutamaa kuukautta vaille viiden kun aloitin. Ehkä silloin enemmän leikittiin. Toisaalta muistan jollain tavoin hämärästi ensimmäisen tunnin. Menin sinne suurin odotuksin, halusin oppia soittamaan Ukko Nooan. Sitten pitikin istua kiltisti ja kuunnella, kun muita opetettiin. Pöydällä oli kyniä ja paperia piirtämistä varten, mutta äiti oli sitä mieltä, että piti kuunnella tarkkaavaisesti muiden opetusta. Se oli tylsää.

Tajusin juuri, että jostain syystä en ollut kai kokeillut pianolla kotona korvakuulolta soittamista. Ehkä minulle riitti laulaminen. Eikä isäkään opettanut, ehkä hän ajatteli, että on parempi antaa ammattilaisten hoitaa asia. Olin siis ihanneoppilas siinä mielessä, että en ollut ehtinyt oppia huonoja tapoja, jotka sitten pitäisi poisoppia. Säästyi opettajalta se vaiva.

Ehkä olisin harjoitellut enemmän, jos olisi ollut mieluisampaa soitettavaa? En tiedä. Suzukissa mentiin annetun ohjelmiston mukaisesti. Olihan se hienoa aina, kun osasi soittoläksyn, mutta lopputulokseen pääseminen oli niin suuren vaivan takana. Nyt jälkeenpäin ajatellen edettiin turhan nopeasti vaikeampiin kappaleisiin, joiden kädet yhteen soittaminen esimerkiksi oli todella vaikeaa. Jos olisi ollut rinnalla nuoteista soittamista saman tien? Omien kappaleiden etsimistä pianolla? Hassuttelua, leikkimistä? Olisinko silloin innostunut enemmän?

Ulkoinen ja sisäinen motivaatio asetetaan usein vastakkain. Ajattelen itse niin – ja luulen, että saatat olla kanssani samaa mieltä – että jos lapsella on sisäinen palo musiikkiin (musikaalisia taipumuksia), ei pakottaminen ole pahasta. Ulkoisilla motivointikeinoilla, mieluummin tosin hyvällä kuin pahalla, saadaan aikaiseksi sen verran työntekoa, että lapsi oppii. Ja huomaa, että oppiminen on mukavaa. Tästä joskus puhuin haastattelussa, jonka YLE julkaisi näyttämättä sitä minulle, vaikka niin luvattiin tehdä. Siinä sitten nostettiin esiin tämä sana pakottaminen, josta joku toimittaja aivan muussa mediassa päätti kirjoittaa. Vanha opiskelukaverini vinkkasi jutun minulle, ja laadin siihen vastineen. Pakottaminen voi kuulostaa pahalta, mutta jos se tehdään hyvässä hengessä, se ei tee lapselle pahaa.

Parasta tietysti olisi, jos sisäinen palo soittamiseen olisi niin suuri, että oppilas haluaa harjoitella, ja viettää paljon aikaa pianon ääressä. Näin on vain melko harvoin, ja se ei ole oppilaiden syy. Maailma on muuttunut hirveän paljon sadassa vuodessa, et voisi uskoakaan. Jos silloin, kirjoittaessasi kirjaasi, oli jo tilanne, että kaikki lapset eivät tunnistaneet työnteon ja harjoittelun arvoa, nyt oppilaiden elämä on täynnä viihdettä ja kilpailevia harrastuksia. Jos aikuisetkaan (minä mukaan luettuna) eivät saa laskettua älypuhelintaan kädestään tai istuvat iltamyöhään TV:n ääressä, miten voimme olettaa, että lasten vielä kehittyvät aivot voivat vastustaa koukuttamaan rakennettuja pelejä ja somemaailmaa?

Silti on, onneksi, yhä paljon niitä, jotka haluavat oppia soittamaan. Ja minun mielestäni meidän opettajien tehtävä on pitää yllä motivaatiota, jos pienikin kipinä on lapsessa tai nuoressa olemassa. Minä tapaan työssäni pelkästään sellaisia oppilaita, jotka haluavat oppia. Harjoittelusta ja työnteosta joudumme keskustelemaan, ja annan vanhemmille vinkkejä siihen, miten kotiharjoittelua voi parantaa. Mutta vastuu on minun. Minun on opettajana luotava sellainen ilmapiiri, jossa oppilas viihtyy ja tuntee olonsa turvalliseksi. En tarkoita viihdytysjoukkoja tai pelkkää pelleilyä, mutta ilon kautta saa paljon enemmän aikaiseksi kuin murjottamalla. Minun on etsittävä oppilaille mieluista soitettavaa, otettava heidän toiveensa huomioon, ohjattava heitä lempeästi ja iloisesti, löydettävä aina uusia keinoja ja pidettävä yllä hyvää ilmapiiriä.

Kun kysyt, kenen on saatava koulutusta musiikissa, minun vastaukseni on: kaikkien. Haluan uskoa, että suuri osa lapsista voisi mielellään oppia soittamaan ainakin jonkin verran ainakin jotain soitinta. Jossain harrastuskyselyssä soittaminen ei ollut aivan kärkipäässä lasten toivelistalla (täytyypä kaivaa se kysely jostain), mutta minussa asuu selvästi jonkinlainen idealisti, jonka mielestä musiikki on niin upea asia, että sen ääreen pitäisi johdattaa joka ikinen lapsi ja nuori. Ja aikuinen.

Tästä tulee muuten todella pitkien kirjeiden sarja, jos innostun näin paljon joka ikisestä luvusta. Olen nyt kirjassasi sivulla 15, jäljellä on enää 287.

P.S. Saatoin lapsena soittaa korvakuulolta, en vain muista sitä. Täytyy kysellä äidiltä ja isältä.

P.P.S. Sinun nimesi alkaa olla yhä tunnetumpi, ainakin Kouvolan alueella. Pääsin radioon puhumaan mm. sinusta, ja paikallislehti teki hienon jutun. Olen niin iloinen siitä, Ingeborg.

Löytyi kuva minusta pianon ääressä. Matkin isää, jonka nuotti on tuossa telineellä. Kyseessä on todennäköisesti Franz Lisztin Liebestraume numero 3. Ingeborg Hymander soitti aikanaan paljon Lisztin musiikkia.

Muisto Mazzano Romanosta, kuva otettu 7.2.2024.

6.2.2024 Mazzano Romano

Pääasia on se, että opettajalla on hyvä makusuunta ja että hän saa sen istutetuksi oppilaisiinsa. Huomenta, hyvä kollegani. En haluaisi tarttua elämäsi kuvittelemiseen. On helpompaa kirjoittaa sinulle suoraan. Lukea kirjaasi ja kirjoittaa. Kirjoitat, että soittotavan vapaus olkoon sallittu, mutta hyvä makusuunta ja sen istuttaminen oppilaisiin ovat pääasia. Miksi tämä herättää minussa niin suurta vastustusta? Muistan jo ensimmäiseltä lukukerralta sen, miten kirjoitat, että ohjelmiston on tärkeä olla jollain tavoin sivistävää. Ei mitään salonkimusiikkia. Palaan siihen kohtaan, kunhan löydän sen.

Ehkä ongelma on minussa itsessäni? Kun olen niin monta kertaa saanut kokea, ettei minun makusuuntani ole hyvä, etten ymmärrä musiikkia tarpeeksi nerokkaasti, etten kerta kaikkiaan ole kelvollinen siinä joukossa, jossa oikeat opettajat ™ kertovat, miten asiat ovat, ehkä siksi sinunkin tekstisi heti nostaa minut vastarintaan.

Toisaalta muistan, että sillä ensimmäiselläkin kerralla mietin silloisia oppilaita. Miten hyvän makusuunnan mukaan opettaminen saattaa latistaa ja lannistaa. Jos ei löydä soitettavasta musiikista mitään tarttumapintaa, miten voi laittaa sydämensä siihen? Tai miten saa motivoitua itsensä harjoittelemaan? Tähän palannemme vielä. Huomaat, että asia on minulle tärkeä, sillä en ole vielä päässyt esipuhetta pidemmälle.

Kirjoitit esipuheesi loppuun: Helsinki, heinäkuussa 1924. Jospa minä saisin nämä kirjeet kirjoitettua sinulle heinäkuun loppuun mennessä valmiiksi. Ehkäpä, jos uskallan, ja jos joku ylipäätään näkee nämä julkaisemisen arvoiseksi, voi sata vuotta kirjasi ilmestymisen jälkeen nähdä päivänvalon kirja, jossa keskustelen kanssasi.

Pianonsoiton opettajalta vaaditaan, paitsi musiikillisia lahjoja, myöskin pedagoogista kykyä, joka tietenkin on tarpeen melkein kaikessa opetustyössä. Kirjoitat, että kaikki, jotka soittavat, eivät ole musikaalisia. Pianoa on helpompi soittaa kuin vaikkapa jousisoittimia, jotka vaativat soittajaltaan erityisen tarkkaa korvaa. Pianolla riittää, että löytää oikeat koskettimet.

Niinhän se on. Ja minä pidän pianonsoitossa monen muun asian ohella juuri siitä. Että kuka tahansa, jos vain haluaa ja jaksaa harjoitella, pystyy oppimaan. Et sinäkään sitä kiellä, et halua estää ihmisiä soittamasta. Mutta opettamiseen tarvitaan pedagoogisen kyvyn lisäksi ehdottomasti musikaalisuutta. Selität sen olevan kykyä tajuta ja ymmärtää musiikkia, musikaalisella ihmisellä on musiikille altis korva (kuudes aisti), ja musiikki herättää vastakaikua hänen sydämessään.

Ymmärrän sinua sen valossa, mitä tiedän pianonsoiton opetuksen historiasta. Ennen Helsingin musiikkiopiston perustamista opetusta oli saatavilla vähän. Päteviä opettajia ei ollut. Lisäksi sinä halusit varjella laatua, ehkäistä törkeän diletanttisuuden luomista, vaikka totesitkin tehtävän mahdottomaksi. Tässä nousen jälleen vastarintaan. Kuka saa määritellä laadun, kuka hyvän maun? Ja toinen puoli minussa selittää kärsivällisesti, että maailma oli toisenlainen sata vuotta sitten. Nyt meillä on paljon koulutettuja opettajia, niin musiikkiopistoissa kuin muualla.

Mutta tämä hyvän maun varjeleminen on jäänyt päälle. Ainakin osalla meistä. Olemme niin huolissamme ”tason laskusta”, ettemme näe kokonaisuutta. Vieläkin vanhempia läksytetään siitä, että ovat antaneet lapsen soittaa kotona itsekseen tai, herra paratkoon, ovat opettaneet heitä vajavaisilla taidoillaan. Sitten niiden virheellisesti opittujen asioiden poisopettaminen on opettajaraukan vastuulla.

Huomaat, etten pääse kovin pitkälle kerrallaan. Minulla on selkeästi asiaa sinulle, mutta myös itselleni ja koko musiikkia opettavalle laumalle.

Kirjoitat pedagogiikasta sanoin, jotka kertovat sinun opiskelleen aihetta. Mistähän saisin selville, millaisia kirjoja luit? Sait jonkinlaista opetusta jo musiikkiopistossa, kuka opetti ja millä tiedoilla? Se täytyy selvittää, että pääsen tarinassasi eteenpäin. Ja syvemmälle.

Kirjoitat minusta – omilla sanoillasi, tietenkin – melko nykyaikaisesti oppilaiden erilaisista persoonista. Pedagoogi joutuu tekemisiin oppilaiden kanssa, jotka ovat erilaisia ikään, sukupuoleen, sivistysmäärään, lahjakkuuteen, luonteenlaatuun eli temperamenttiin katsoen. Opettajan on mukauduttava heidän kaikkien mukaan, on ymmärrettävä heitä ja saatettava heidät ymmärtämään itseään. Opettaessaan pedagogi myös kasvattaa.

Kovin samanlaisia ovat murheet olleet sinunkin aikanasi, mitä oppilaiden kotikasvatukseen tulee. Eteen saattaa tulla lapsia, jotka eivät ole saaneet tahi eivät saa mitään yleistä kasvatusta tahi ovat saaneet huonon sellaisen. Se onkin opettajalle melkoinen työsarka, ja näiden oppilaiden aisoissa pitäminen ja samalla eteenpäin vieminen musikaalisessa suhteessa asettaa opettajalle varsin suuria vaatimuksia… Jos lapsi on hyvin kasvatettu, muodostuu tehtävä nuorelle opettajalle tietysti helpommaksi ja mieluisammaksi.

Minulle ei ole tullut eteen huonosti kasvatettua tai vaille kasvatusta jäänyttä oppilasta. Heidän kasvatuksensa on saattanut olla erilaista kuin se, mihin minä kotona totuin. Meillä äiti piti huolen siitä, että kotona harjoiteltiin joka päivä, vaikkei minua todellakaan huvittanut. Kiltti piti olla, joten tunnilla tehtiin, mitä opettaja käski. Mutta en ole ajatellut, että joku oppilaistani olisi ollut sellainen, että olisin joutunut jotenkin liian raskaan tehtävän eteen tässä suhteessa. On ollut niitä, jotka eivät tunnilla halua soittaa, tai ainakaan harjoitella kotona. On pitänyt keksiä aina välillä muuta tekemistä tunnilla, että mielenkiinto pysyy yllä. On menty useitakin vuosia niin, ettei edistystä juurikaan tapahdu, koska harjoitteleminen ei maistu eikä tunnillakaan tee mieli kokeilla mitään uutta tai vaikeaa. Tai ylipäätään yhtään mitään. Sitä suurempia ovat sitten ne voitot, kun oppimista tapahtuu. En kuitenkaan ajattele, että kysymys olisi huonosta kotikasvatuksesta. On ollut, kuten kirjoitat, erilaisia luonteenlaatuja, joiden jokaisen opettamisesta olen saanut lisää työkaluja omaan pakkiini.

Viisaasti kirjoitat, että opettajan täytyy seurata aikaansa ja edistyä sen mukana. Paikallaan oleminen merkitsee taantumista. Ja taantuminen on samaa kuin turmio. Mutta ei hätää, sillä sille, joka rakastaa musiikkia ja opettajantointaan, ei alituinen eteenpäin pyrkiminen muodostu rasittavaksi ja työlääksi velvollisuudeksi, vaan ihanaksi etuudeksi.

P.S. Hiukan pelottaa lähettää tämä teksti maailmalle. Pelkään, että joku loukkaantuu, vaikken kohdistakaan kriittisiä sanojani kenellekään suoraan. Ehkä on kuitenkin aika puhua suoraan myös siitä, millaista vallankäyttöä (joko tiedostettua tai tiedostamatonta) musiikkiopistoissa on vuosikymmenien aikana ollut.

P.P.S. En halua sinun kuvittelevan, etten halua oppilaiden soittavan hyvin tai etten ole valmis tekemään töitä sen eteen, että oppilaiden osaaminen ja musiikillinen ajattelu kehittyvät. Vaadin paljon, mutta aina (toivottavasti oppilaat sen kokevat niin) rakkaudella. Hyvän maun vaatimus vain pitää sisällään aina sen, että jostain ulkopuolelta määritellään se, mitä hyvä maku on. Kun hiotaan musiikkia, etsitään säveltäjän ajatuksia, pyritään parempaan, se voidaan tehdä ilman että samalla tuomitaan joku huonoksi tai mauttomaksi.

Kuva otettu 6.2.2024 piazzalla ateljeeasunnon lähellä.

Meneillään ovat soitonopettajan juhlaviikot. Olen saanut istua kuuntelemassa valmiita tai lähes valmiita esityksiä työpäivästä toiseen. On hiottu ja varmisteltu, tehty mielikuvaharjoituksia, nautittu siitä, miten paljon jo osataan.

Esiintyminen on osa taiteen perusopetuksen opintoja. En pakota ketään esiintymään, mutta kannustan kaikkia siihen. Olen itse ollut kova jännittäjä, joten olen opetellut ja opettanut keinoja esiintymisjännityksen kanssa pärjäämiseen. Tavoitteeni on, että jokaisella on turvallinen olo, ja soittaa saa myös keskeneräistä tai puolivalmista. Emme pyri huippusuorituksiin, pyrimme iloiseen ja rentoon meininkiin.

Esiintyminen kehittää monella tavoin, jokainen esitys vie kappaletta ja yleisesti soittotaitoa eteenpäin. Meillä on kuitenkin myös takaraivossa huippusuoritusen perinne, jossa yleisön eteen voi viedä vain täydellistä tai lähes täydellistä soittoa. Mutta missä sen kokemuksen ja rutiinin saa, jos ei voi esittää epävarmaa ja jopa keskeneräistä siinä pelossa, että (opettajan) maine menee?

Minulla on tänään illalla omien oppilaiden soittajaiset. Yleisölle tarjotaan muun muassa Eeva Sarmanto Neuvosen ja Leena Miikkulaisen Pirteä poro, Yiruman The River flows in You, Edvard Griegin Trolltog ja Hans Zimmerin elokuvamusiikki Interstellar. Laidasta laitaan siis, oppilaiden omien toiveiden ja opettajan ehdotusten mukaan.

Olen viime päivinä jälleen miettinyt sitä, miten paljon oppilaan on tehtävä työtä sen eteen, että saa valmiiksi pienenkin kappaleen. Miten monta kertaa on soitettava samaa, harjoiteltava yhä uudelleen ja uudelleen. Vaatii suurta kärsivällisyyttä jo pelkästään opetella sävellys alusta alkaen, saati sitten hioa se esityskuntoon. Harjoittelen kaikkien kanssa esityskappaleita, vaikka syystä tai toisesta niitä ei julkisesti soitettaisikaan. Oppilas itsekin on kuulijan asemassa soittaessaan.

Siispä tänään juhlitaan! Ja juhlitaan koko joulukuu sitä, että saadaan soittaa joululauluja ja opetella uusia kappaleita.

Pidetään huoli siitä, että lapset ja nuoret (sekä yhä enemmän myös aikuiset) saavat onnistumisen kokemuksia musiikin parissa yhä edelleen. Suomalaista kultuuria ja musiikkikasvatusta ei hoida kukaan muu kuin me suomalaiset itse. Suosittelen siis allekirjoittamaan tämän, jos se on vielä tekemättä:

https://www.adressit.com/sakset_seis

Olen (jälleen) viime aikoina miettinyt arviointia ja palautetta. Molemmat ovat soitonopetuksen ytimessä, itse asiassa kaikki oppiminen perustuu palautteelle ja sille, mitä saadulla palautteella tehdään.

Klassisen musiikin maailmassa olemme tottuneet siihen, että esityksiä arvioivat ensin opettajat eri oppilaitoksissa, myöhemmin koesoittojen kuulijat ja – yhä harvemmin, toki – eri medioiden kriitikot. Meidän alallamme arviointi on yleensä kohdistunut soivaan lopputulokseen, eli valmiiseen esitykseen. Sitä on sitten verrattu kuulijan mielessä olevaan ideaaliin soitetusta teoksesta.

Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma painottaa oppimisen arviointia. Opsin perusteiden mukaan oppilasta ohjataan ja arvioidaan monipuolisesti oppimisprosessin eri vaiheissa. Tämä on itseasiassa soitonoppimisen ytimessä; arviointi ja sen pohjalta annettava jatkuva palaute on ollut olennainen osa soittajaksi kasvamista kautta aikojen. Perustetekstissä korostetaan arvioinnin vuorovaikutteisuutta ja oppilaiden osallisuuden edistämistä. Arviointi ei siis ole yksistään opettajan tai muiden palautteenantajien antamia ohjeita soiton parantamiseksi, vaan yhteistä pohdintaa ja keskustelua oppilaan ikä- ja kehitystaso huomioiden. Olennaisesti tähän liittyy myös oppilaan itse- ja vertaisarviointitaitojen kehittäminen.

Monelle tuttu palautetta kuvaava englanninkielinen termi on feedback. Jotta palautteella saadaan aikaan oppimista, käytössä olisikin hyvä olla ohjaukseen viittaava toiminta feedforward. Siinä, missä feedback vahvistaa sitä, minkä oppilas jo tietää, feedforward kehittää lahjakkuutta. Ongelmien osoittamisen sijaan feedforward laajentaa mahdollisuuksia. Feedforward on myös autenttista: se kuvailee ongelman ja sen vaikutukset ja johdattaa ratkaisun suuntaan. (Atjonen, 2019.)

Arviointia ei voi tarkastella irrallaan muusta pedagogisesta toiminnasta, vaan sen tulee olla aidosti osa oppimista. Se voi helpottaa oppimista, auttaa virhekäsityksistä luopumista ja avata silmiä uudelle. Arviointiin liittyvät kysymykset mitä, miksi, miten, kuka ja milloin. Arvioidaanko tulosta vai prosessia? Arvioidaanko siksi, että voidaan motivoida tai korjata virheitä, vai kenties arvostella tehtyä työtä? Onko kyseessä vertaisarviointi, itsearviointi, ryhmätyö tai esimerkiksi suullinen arviointi? Arvioiko oma opettaja, oppilas itse vai kenties joku toinen opettaja? Arvioidaanko lopuksi vai jatkuvasti, prosessin puolivälissä vai parin viikon päästä?

Päivi Atjonen (2007) esittelee kuusi eettiselle arvioinnille keskeistä arvoa. Arvioinnin on ensinnäkin oltava reilua ja oikeudenmukaista. Reiluus on sitä, että vaikka oppilaiden oppimiskokemukset eivät olisi samanlaisia, heillä pitää olla periaatteessa samat mahdollisuudet menestyä opinnoissaan. Arviointivälineiden ja -prosessien pitää näyttäytyä oppilaille reiluina. Oikeudenmukaiset arviointikäytännöt eivät saa syrjiä oppilaita ja asettaa joitakin opiskelijoita toisia parempaan asemaan.

Validiteetilla tarkoitetaan, että arvioidaan nimenoman sitä, mitä todella halutaan arvioida. Jos halutaan arvioida oppilaan ymmärrystä jostain musiikin historian aikakaudesta, ei tule arvioida kirjoitustyyliä tai -virheitä vaan oppilaan tietoja ko. aikakaudesta. Reliabiliteetti tarkoittaa arvioinnin kykyä välttää sattumanvaraisuutta. Oppilaan (koe)tulos ei saa olla kiinni siitä, kuka oppilasta opettaa tai kuka suoritusta arvioi. Reliabiliteettia lisää, jos arvioinnille on olemassa selkeät kriteerit. Eettisesti kestävän arvioinnin on oltava läpinäkyvää. Arviointiin ei saa sisältyä piilotavoitteita tai ikäviä yllätyksiä (esimerkiksi liian huono tulos ei saa ennalta ilmoittamatta olla esteenä etenemiselle opinnoissa), ja sen on oltava linjassa opetussuunnitelmassa ilmaistujen tavoitteiden kanssa. Myös arviointikriteerien on oltava tiedossa. Hyvä arviointi motivoi oppimaan, mikä on arvo sinänsä.

Arvioinnin on oltava myös vaativaa ja mahdollistaa erinomaisuuden osoittamisen. Opettaja uskoo oppilaan kykyyn oppia, siksi oppilaalta voi myös vaatia. Jokaisella oppilaalla on oltava mahdollisuus menestyä, jos on ahkera ja työskentelee tehokkaasti. Kohtuuttomat vaatimukset kuitenkin syövät yrittämisen halua, siksi on vältettävä liiallista ankaruutta.

McPherson et al. (2022) esittelevät seitsemän periaatetta, joita noudattamalla instrumenttiopettajat voivat parantaa palautteenantoaan.

1. Vähemmän monologia, enemmän dialogia. Palaute on kaksisuuntainen keskustelu, ja oppilaiden on kyettävä ilmaisemaan hämmennystä, vaihtoehtoisia ajatuksia ja omia musiikillisia ideoitaan, jotta heistä tulisi itsenäisiä muusikoita.
2. Keskity parantavaan palautteeseen. Oppilaiden on tiedettävä tarkalleen, mitä heidän on tehtävä virheiden parantamiseksi, eikä keskityttävä itse virheisiin.
3. Älä yleistä. Yritä olla tarkka siitä, mitä on harjoiteltava tavoitteen saavuttamiseksi.
4. Pyydä oppilasta kertomaan, mitä hän tekee, ajattelee ja tuntee. Nämä kysymykset antavat opettajalle korvaamatonta tietoa siitä, miten oppijaa voidaan parhaiten tukea käyttäytymisen, kognitiivisten ja tunteiden osalta.
5. Älä sekoita palautetta kehumiseen. Vaikka oppijat arvostavat ja jopa hakevat kiitosta, se ei tarjoa merkityksellistä tietoa oppimisen kannalta ja voi vesittää merkityksellisen palautteen.
6. Tarkista, onko palautteesi kuultu, ymmärretty ja käyttökelpoinen. Se, että annamme palautetta, ei tarkoita, että se on kuultu ja ymmärretty, ja että se johtaa opiskelijan toteuttamiskelpoisiin parannuksiin.
7. Kokeile toista lähestymistapaa, jos sinusta tuntuu, että oppija ei reagoi, alkaa turhautua tai tulee kriittiseksi itseään kohtaan. Huolellinen tukeminen ja asteittainen parantaminen ovat olennaisen tärkeitä, varsinkin kun otetaan huomioon todisteet siitä, että minkäänlainen palaute ei auta peräkkäisissä epäonnistumisissa.

Ei ole helppo nähdä, toteuttaako itse näitä periaatteita ja onko oma arviointi ja palautteenanto eettisesti kestävää. Siihen tarvitaan palautetta sekä oppilailta, heidän huoltajiltaan että kollegoilta. Oppilas ei voi toimia opettajan ”peilinä”, sillä oppilas ei aina osaa tai uskalla sanoa, jos hän ei ymmärrä opetusta tai kokee olonsa epämukavaksi esimerkiksi saamansa palautteen suhteen. Meidän kannattaa kollektiivisesti alkaa pohtia tapoja, joilla opettaja saa palautetta työstään ja myös palautetta palautteestaan. Sillä arvion mekin ansaitsemme.

LÄHTEET:

Atjonen, P. (2019). Arviointi oppimisen ja pedagogisen kehittämisen välineenä. Teoksessa: P. Atjonen, H. Laivamaa, A. Levonen, S. Orell, M. Saari, K. Sulonen, M. Tamm, P. Kamppi, N. Rumpu, R. Hietala & J. Immonen ”Että tietää missä on menossa”: Oppimisen ja osaamisen arviointi perusopetuksessa ja lukiokoulutuksessa. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI.

Atjonen, P. (2007). Hyvä, paha arviointi. Tammi.

McPherson, G., Blackwell, J. & Hattie, J. (2022). Feedback in Music Performance Teaching. Frontiers in Psychology 13.

Olen aika pienestä alkaen tiennyt asuneeni samalla paikkakunnalla kuin Aleksis Kivi. Vaikka muutimme pois Nurmijärveltä ollessani neljän vanha, Kiven nimi on kulkenut mukanani siitä alkaen. Olen lukenut Seitsemän veljestä useampaankin kertaan, soittanut Onnellisia (Jo valkenee kaukainen ranta), laulanut Sydämeni laulua, Metsämiehen laulua ja Laulua oravasta. Kiven näytelmiä tunnen, vaikken ole päässyt näkemään. Kouvolan Teatterin Sydämeni laulu oli aikanaan koskettava ja ravisuttava kokemus, siinä päästiin taiteen keinoin sukeltamaan kirjailjan elämään ja mieleen. Sivuhuomautuksena: tämän teoksen näkisin ja kuulisin mielelläni uudelleen.

Tänään on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Tänään vietetään myös maailman mielenterveyspäivää. Ne sopivatkin hyvin yhteen, sillä – kuten suuri osa suomalaisista todennäköisesti tietää – Kivi oli sekä fyysisesti että psyykkisesti sairas.

Löysin Ylen sivuilta neljä vuotta vanhan artikkelin. Jo sen otsikko herättää: Meillä ei ole varaa menettää enää yhtään Aleksis Kiveä. Olemme pieni kansa, ja ihan silkkaa inhimillisyyttä on se, että pidämme kaikista huolta. Kiven kohtalo opettaa, että meidän kannattaa ottaa koppi koko pienen kansamme jälkikasvusta. Kaikkien pitää saada mahdollisuus oppia ja kehittyä parhaaksi itsekseen. Lahjakkuutta on kaikissa kansanosissa, mutta kaikenlaisista olosuhteista ei ole yhtä helppo ponnistaa eteenpäin. Kaikki eivät saa tukea samalla tavalla. Lahjakkuutta ei kannata heittää hukkaan.

Suomessa ollaan huolissaan lasten ja nuorten lukutaidosta. Samalla kirjan arvonlisäveroa ollaan nostamassa, vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki poistettiin, Kehitysvammaliiton oppimateriaalikeskus Opikkeen rahoitus on päättymässä, opettajille suunnatut osallistujille maksuttomat OPH:n täydennyskoulutukset loppuvat käynnissä olevien hankkeiden päätyttyä… Kansakunta, joka oikeasti haluaa pitää huolta omasta kielestään (omista kielistään) ja kirjallisuudestaan, ei toimi näin. Kansakunta, joka ei halua hukata yhtään lasta ja nuorta, satsaa perheiden tukemiseen, kouluun ja koulutukseen, kulttuuriin, harrastusmahdollisuuksiin, mielenterveyspalveluihin, neuvolapalveluihin, sosiaali- ja terveyspalveluihin, ennaltaehkäisevään työhön.

Aleksis Kiven elämä ja tuotanto ovat yksi esimerkki siitä, että köyhäkin taiteilija voi luoda hienoa kirjallisuutta, jopa kääntää kirjallisuuden suuntaa. Mutta, kuten Tina Cavén kirjoittaa: Ajatelkaa suomalaista kirjallisuutta, jos Kivi olisi saanut tukea ja tunnustusta ja olisi jatkanut tuotteliasta uraa vielä 50 vuotta eteenpäin.

Minulle on luettu aina, olen lukenut aina, olen lukenut lapsilleni. Nyt kirjoitan sekä faktaa että fiktiota. Olen onnekas, kirjojani on julkaistu, ja niitä jopa luetaan. En kuitenkaan eläisi kirjoittamisella, jos se olisi ainoa tulonlähteeni. Olen onnekas myös siinä, että minulla on vakituinen työpaikka, ja että pystynyt kirjoittamaan työn ohessa. Haluaisin kuitenkin, että ne kollegani, joille tämä ei ole mahdollista, saisivat kirjoittamiseen yhteiskunnan tukea. Pienen kielialueen kirjallisuus ei pysy elävänä ilman julkista satsausta. Kaikkien kirjailijoiden puolesta toivon, että me suomalaiset ostaisimme ja lainaisimme mahdollisimman paljon suomalaista kirjallisuutta. Sitä ei nimittäin tee kukaan muu kuin me.

Kuuntelen äänikirjoja. En yksinkertaisesti ehdi istua lukemassa niin paljon kuin haluaisin. Kirjoja voin kuunnella lenkillä, imuroidessa, autolla ajaessa, ruokaa laittaessa, neuloessa, nukkumaan käydessä. Tiedän, että kirjailija ei saa äänikirjasta ollenkaan samanlaista korvausta kuin fyysisestä kirjasta. Siksi pyrin ostamaan (tai lainaamaan kirjastosta) niitä suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, joita olen kuunnellut. Osan haluan omaan hyllyyni, suuren osan annan lahjaksi. Pyydään myös lahjaksi näitä kirjoja. Niin kirjailija saa palkan tekemästään työstä.

Olo on tänään hiukan haikea. Maailmassa soditaan, ilmastonmuutos ja luontokato uhkaavat elämää, rasismi on nousussa, vastakkainasettelu kasvaa. En lainkaan ihmettele sitä, että lapset ja nuoret voivat huonosti. Minun vastuuni aikuisena on toimia oikeudenmukaisemman maailman puolesta, valaa toivoa, olla läsnä, kuunnella, toimia vastuullisesti. Juuri tässä ajassa tuntuu erityisen merkitykselliseltä saada opettaa taidetta, soittaa ja kirjoittaa. Musiikki vaikuttaa monin tavoin, kirjallisuuden kautta saa sekä tietoa että pääsee uusiin maailmoihin. Voi vaikka hetkeksi kiivetä kuusen latvaan ottamaan hengähdystaukoa:

Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans’ monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.

Tänään vietetään Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivää. Miina Sillanpään seuran verkkosivuilla kerrotaan, että Miina Sillanpään ansiot yhteiskunnallisena vaikuttajana, sosiaalipoliitikkona ja naisasianaisena ovat elähdyttäneet lukuisia yhteisöjä, järjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä. Yhtä tärkeä yleisen ja pysyvän liputuksen aihe on kansalaisvaikuttaminen. Kansalaisyhteiskunta ja kansalaisvaikuttaminen ovat tärkeitä yhteiskuntien kehitykselle. Ne varmistavat sen, että ihmisten keskinäinen sekä ihmisten ja päättäjien vuoropuhelut ovat jatkuvia. Kansalaisyhteiskunta varmistaa osallisuutta ja luo yhteiskuntaan kiinteyttä. Kansalaistoimintaan liittyvä vastavuoroisuus pitää nykyisinkin yhteiskunnan eriarvoistuessa yllä ihmisten välistä luottamusta.

Tänään on myös julkaistu Suuri kulttuuriadressi, jossa vaaditaan maamme asioista päättäviä perumaan kulttuurialaan kaavaillut leikkaukset ja turvaamaan kulttuurin perusrahoituksen myös kriisiaikoina. Adressissa viitataan vuoden 1899 Suureen adressiin, jonka allekirjoitti aikanaan yli puoli miljoonaa ihmistä, jotka halusivat näyttää pienen maan voimakkaan tahdon itsenäisyyteen ja omaan kulttuuriin.

Minulla on viimeistelyvaiheessa romaani Ingeborg Hymanderista, suomalaisen pianonsoiton ”äidistä”. Annikka Konttori-Gustafsson on ansiokkaasti tutkinut Ingeborgin elämää, minä halusin kirjailijana hypätä hänen nahkoihinsa, tarkastella elämää Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjoitan myös vuoden 1899 Suuresta adressista sekä Pro Finlandia -adressista, jonka allekirjoitti yli tuhat eurooppalaista merkkihenkilöä ja jossa keisaria pyydettiin säilyttämään Suomen suuriruhtinaskunnan erityisoikeudet ja -asema. Yi sata vuotta sitten suomalaista kulttuuria uhkasi Venäjän suuriruhtinaskunta, nyt kulttuuriamme nakerretaan sisältäpäin.

Kirjoitin jo aikaisemmin vaiennetuista äänistä: Lawrence Britt on listannut 14 fasismin ensimerkkiä. Niistä numero 11 on tieteen ja taiteen halveksunta. Vapaasti suomentaen: Fasistisilla valtioilla on taipumus edistää ja sietää avointa vihamielisyyttä korkeakoulutusta ja tiedemaailmaa kohtaan. Ei ole harvinaista, että professoreita ja muita tutkijoita sensuroidaan tai jopa pidätetään. Ilmaisunvapautta taiteen alalla hyökätään avoimesti, ja hallitukset kieltäytyvät usein rahoittamasta taidetta. Uutiset Venäjän trollitehtaista laittavat miettimään, että naapurillamme saattaa olla sormensa pelissä myös tässä keskustelussa, jota maassamme käydään kulttuurista ja sen tukemisesta.

Meille kerrotaan, että Suomen talous on kurjassa jamassa. Rahaa ei ole. Toisaalta sitä näyttää olevan esimerkiksi ympäristölle haitallisen toiminnan tukemiseen. Tässä kirjoituksessa en aio miettiä sitä, mistä säästöt otetaan, tai sitä, onko jatkuvalle kasvulle perustuva maailmantalous millään tavalla kestävä. Taideneuvosto asettaa asiat mittasuhteisiin: Taiteen ja kulttuurin rahoituksen osuus valtion budjetista on 0,8 prosenttia, alle kansainvälisen keskiarvon. Kunnat käyttävät kulttuuriin alle kaksi prosenttia menoistaan. Väkisinkin tulee mieleen kysymys, mahtaako kulttuurin kuristamiselle olla muitakin syitä kuin säästämisen välttämättömyys.

Minä allekirjoitin Sakset seis! -adressin. Uskon edelleen suomalaisiin ja suomalaiseen kulttuuriin. Siksi haluan uskoa myös, että saamme yhdessä aikaiseksi uuden Suuren kulttuuriadressin.

Tämä Toivo Kuulan Elegia sopii hyvin kuvaamaan sitä tunnelmaa, joka välillä valtaa suomalaista kulttuuria rakastavan ihmisen.

Ingeborg Hymander on haudattu Hietaniemen hautausmaalle samaan hautaan äitinsä ja isänsä kanssa. Ingeboerg teki koko ikänsä työtä suomalaisen kulttuurin hyväksi.

Vuosi sitten elokuussa julkaistiin kirjani Kaikilla äänillä – opetussuunnitelma oppilaan osallisuuden mahdollistajana. En muistanut silloin kirjoittaa siitä mitään tänne. Nyt on selvästi rauhallisempi syksy, ja kenties vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen on hyvä aika nostaa sen ajatuksia jälleen esiin.

Kirja syntyi rakkaudesta opetussuunnitelmaan. No, oikeasti rakkaudesta opettamiseen, oppilaisiin ja musiikkiin, mutta koen, että taiteen perusopetuksen ops antaa mahdollisuuden tehdä työtä oppilaan parasta ajatellen, siis rakkaudella. Kirjan kirjoittamalla halusin selventää itselleni ja samalla lukijoille, millä tavalla tpo:n opetussuunnitelman perusteet sekä mahdollistavat kaikenlaisten soittajien etenemisen että ohjaavat nostamaan oppilaan opetuksen keskiöön.

Kirjoitin soitonopetuksen historiasta, taiteen perusopetuksen tavoitteista ja arvopohjasta, oppimisympäristöistä, toimintakulttuurista ja arvioinnista. Kaikkeen yritin löytää minua viisaampien tekemiä tutkimuksia tai kirjoituksia ajatteluni pohjaksi. Joidenkin asioiden ääreen jäin pitkäksi aikaa. Miten rakennetaan kestävää tulevaisuutta taiteen keinoin? Millainen oppimisympäristö rohkaisee ja innostaa oppilasta kehittämään osaamistaan? Entä millä tavalla antamani opetus tukee ihmisenä kasvamista ajattelun taitoja ja luovuutta
kehittämällä? Onneksi löysin vastauksiakin kysymyksiini.

Yksi termi on noussut viime aikoina esiin koulukeskustelussa. Itseohjautuvuus ja sen vaatimus tuntuu olevan syynä moneen ongelmaan. On sanottu, että se sopii vain osalle oppilaista, tai että pieneltä lapselta vaaditaan sellaisia taitoja, jotka eivät hänen ikätasolleen ole mahdollisia. Kuitenkin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa sana itseohjautuvuus esiintyy ainoastaan neljä kertaa, taiteen perusopetuksen perusteissa yhden kerran kunkin taiteenlajin kohdalla. Missään ei myöskään sanota, että oppilaalta edellytetään itseohjautuvuuden taitoja kouluun tai musiikkiopistoon tullessa tai että kaikki opetus perustuu oppilaan itseohjautuvuuteen. Joskus käy niin, että termi ja sen tulkinnat lähtevät elämään omaa elämäänsä, siksi halusin lähteä etsimään tutkimustietoa aiheesta.

Kasvatustieteen tohtori Antti Moilanen kirjoittaa, että kasvatustieteessä lasten ja nuorten itseohjautuvaa oppimista kutsutaan avoimeksi opetukseksi. Opetustapa perustuu oppilaiden kiinnostuksen kohteiden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen. Avoimessa opetuksessa oppilaat voivat vaikuttaa yhteen tai useampaan seuraavista:
siihen, missä, milloin ja kenen kanssa opiskellaan, miten ja mitä opiskellaan tai miten kaikkia koskettavat yhteiset asiat järjestetään. Käytettävät menetelmät antavat oppilaille mahdollisuuden päättää itsenäisesti omasta oppimisestaan.

Ryhmäopetuksessa opettaja ei usein opeta koko ryhmää kerralla, vaan antaa opetusta oppilaiden pienryhmille tai yksittäisille oppilaille. Lisäksi opettaja ohjaa ja tukee oppilaita itsenäisessä oppimisessa. Oppilasta ei siis jätetä yksin keksimään, mitä hän haluaisi oppia ja selviämään itsekseen.

Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan opetuksessa käytettävien työtapojen tulee vahvistaa oppilaiden itseohjautuvuutta. Voisi ajatella, että musiikin opiskelussa jo se, että oppilas saa viikon ajaksi kotiin harjoiteltavaa, opettaa itseohjautuvuuden taitoja. Nuorempien oppilaiden kanssa opettaja voi vahvistaa näitä taitoja esimerkiksi kirjoittamalla viikon oppimistavoitteet tai tehtävät reissuvihkoon ja antamalla ohjeet siitä, miten tavoitteeseen päästään. Oppilas suunnittelee itse harjoitteluaan ja yhdessä voidaan pohtia, miten on onnistuttu. Ajattelen, että minun on opetettava niin, että oppilas musiikkiopistosta lähtiessään pystyy etsimään, opettelemaan ja soittamaan juuri sellaista ohjelmistoa kuin haluaa. Näitä taitoja lähdetään kasvattamaan heti ensimmäisestä soittotunnista alkaen. Mitä pienempi oppilas on, sitä enemmän minä autan ja ohjaan, annan vaihtoehtoja.

Lyhyessä blogitekstissä ei ehdi pureutua koko opsiin. Jos tulevat viikot ja kuukaudet eivät ole liian kiireisiä, yritän avata täällä monenlaisia näkökulmia myös opetussuunnitelmaan. Sitä odotellessa voitte ostaa kirjan (tämä on siis mainos, tässä linkki vielä uudelleen) tai lainata sen kirjastosta.

Rakastan työtäni. Silloin sitä voi rakastaa näköjään myös opetussuunnitelmaa.

Yksisarvinen osallistuu aktiivisesti opetukseeni, siksi kuva. Ja pianhan jo aletaan harjoitella joululauluja…

Kulunut olympiakesä nosti keskusteluun jälleen suomalaisten menestyksen tai menestymättömyyden erilaisissa urheilukilpailuissa. On puhuttu historiallisesta mahalaskusta, jopa ruotsalaiset ovat olleet huolissaan. Itse penkkiurheilijana olin lähinnä hämmentynyt siitä, miten erilaisia urheilulajeja onkaan olemassa, ja miten taitavia niiden harjoittajat ovat. Samanlaisella ihmetyksensekaisella ihailulla seurasin paralympialaisia.

Minua kiinnostavat urheilemisen ja musiikintekemisen samankaltaisuudet. Päästäkseen maailman huipulle on harjoiteltava valtavasti, on omattava tietynlaiset geenit, pysyttävä terveenä, päästävä oikeanlaiseen opetukseen/valmennukseen. Kiinnostavaa on myös, miten tärkeää tuntuu olevan, että Suomella on huipputekijöitä – ei riitä, että voimme ihailla muiden maiden urheilijoiden tai muusikoiden osaamista.

Kun haetaan huippuja, molemmilla aloilla on vaara sortua ylilyönteihin. Ylen dokumentti Lapsuus huippu-urheilun varjossa nosti esiin sen, millaista hintaa lapset ovat maksaneet vanhempiensa ja valmentajiensa liiallisesta kunnianhimosta. Puhutaan kaltoinkohtelusta, vammautuneena harjoittelemisesta, halusta kuolla. Musiikin puolella monelle lienee tuttu pianisti Lang Langin tarina: isä jätti työnsä, jotta poika pääsisi parhaille opettajille, mutta vaikka poika harjoitteli aamuviidestä alkaen joka päivä, pekingiläisen professorin mielestä kyvyt eivät riittäneet. Lang Langin lapsuudesta ja nuoruudesta kertovan kirjan mukaan isä antoi pojalle tappavan annoksen pillereitä ja käski poikaa hyppäämään parvekkeelta.

Mutta edellä mainituthan ovat yksittäistapauksia, historiaa? Ja eihän huipulle voi päästä ilman uhrauksia? Jos ei aloita harjoittelemista varhain, se on jo liian myöhäistä. Pitää keskittyä, hioa tekniikkaa, saada tarpeeksi toistoja, jotta on mahdollista menestyä. Jos emme vaadi lapsilta nyt tarpeeksi, estämmekö heidän pääsynsä huipputuloksiin? Entä johtaako menestys lapsuuden menestykseen aikuisena? Ja mitä lapsi oppii oikeasti?

Olen seurannut muutamaa joukkuelajia kentän laidalta, ja muistan tilanteita, joissa yksi pelaajista jätettiin roikkumaan maalin lähelle (ikäsarjassa ei ollut paitsiosääntöä). Tämä pelaaja tekee helposti maaleja, mutta oppiiko hän pelaamaan jalkapalloa? Jos koripallojunnun pituuskasvu on hidasta, ja häntä lyhyempänä peluutetaan takamiehenä, saatetaan menettää tulevaisuuden korintekijä. Tai jos juniori-ikäisenä jaksaa huosta takalinkkinä, saattaa jumittua siihen rooliin. Aikuisten pelaajien kohdalla muistan kuulleeni, kuinka yhden joukkueen varamies onkin ollut toisen joukkueen avainpelaaja. Sekä musiikissa että urheilussa on tärkeää se, mitä valmentaja tai opettaja lapsessa näkee. Se, jonka kykyihin uskotaan, saa enemmän tilaisuuksia harjoitella monenlaisissa kilpailu- ja konserttitilanteissa. Näin taito kasvaa enemmän kuin sillä, joka istuu vaihtopenkillä tai ei saa esiintyä.

Armand Duplantis on yksi yleisurheilun huipputähtiä. Hän tuntuu onnistuvan aina, maailmanennätys toisensa jälkeen. Voisiko hänen menestyksestään oppia jotain? Jari Kupila kirjoittaa, miten Armand Duplantisin reitti huipulle nähdään yleisesti esimerkkinä siitä, että aiemmin lähinnä telinevoimistelussa, taitoluistelussa ja baletissa käytössä ollutta kaavaa kannattaisi käyttää myös lapsivaiheen yleisurheilussa – ja oikeastaan kaikessa urheilussa. Duplantis aloitti seiväshypyn opettelun kolmevuotiaana. Videoklipeistä näkee, että jo 8-vuotiaana tekniikka alkoi olla tasolla, jota harva osaa aikuisenakaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kupilan mukaan Duplantisin menestys on käsityön tulosta: kotona on osattu leikin varjolla opettaa seiväshypyn tekniikkaa niin, että lapsi on halunnut tehdä satoja ja tuhansia toistoja, minkä lisäksi kahden huippu-urheiljan lapsella on tiettyjä geneettisiäkin etuja. Kupila toteaa, että lapsivaiheen ohjaamisessa tarvitaan töihin piiskaamisen sijasta osaamista ja oivallusta siitä, miten itse kutakin lahjakasta ja motivoitunutta urheilijanalkua kannattaa ohjata innostumaan eteenpäin ja oikeaan suuntaan ihan itse. Tai vielä tarkemmin, miten lapsessa valmiina olevaa innostusta ohjataan lajitaitoja kehittävällä tavalla siten, ettei innostus lopahda.

Suomessa on käynnissä mielenkiintoinen hanke, Next Generation – Alku soittoon. Sen tarkoituksena on tarjota erityisen motivoituneille, instrumenttinsa opiskelussa alkutaipaleella oleville lapsille opetusta enemmän ja useammin kuin mitä musiikkiopiston normaalitoiminnassa yleensä on. Pääsin haastattelemaan hankkeessa mukana olleita ammattilaisia ja lapsia sekä heidän huoltajiaan. Lapsia ohjataan lapsen etu edellä, pyritään pitämään huoli siitä, että lapsi voi hyvin ja jaksaa kaiken. Pysyy innostuneena. Minua ilahdutti maininta erityisen motivoituneista lapsista. Ei puhuta erityislahjakkaista vaan siitä, että lapsella on innostusta harjoitella ja kehittyä, ja että perhe haluaa myös satsata lapsen harrastukseen. Hankkeessa on mielenkiintoista myös se, että sitä seurataan tutkimusmielessä. Saamme siis oikeasti tutkittua tietoa siitä, miten hanke toimii. Se taas mahdollistaa kehittymisen.

On olemassa myös erilaisia soitinakatemioita niille, jotka haluavat päästä pitkälle, soittajat hyväksytään mukaan pääsykokeen kautta. Ja vaikka joskus kuulee väitettävän päinvastaista, myös musiikkiopistoissa on mahdollista kehittyä kohti huippua. Uusi opetussuunnitelma (josta kirjoitan vielä erikseen enemmän) mahdollistaa jokaisen oppilaan etenemisen omalla polullaan. Se, antaako esimerkiksi rahoitus mahdollisuuden tähän, on toinen asia. Jos kunnat kurjistavat entisestään opistojen rahoitusta tai jopa kokonaan luopuvat siitä, kuten Hyvinkäällä kaavaillaan, monen lapsen ja nuoren potentiaali jää löytymättä. Joku tarvitsee lisätunteja opistolla, jotta voi tähdätä kansainvälisiin kilpailuihin, toinen tarvitsee lisätukea oppimisen vaikeuksien vuoksi. Rahoituksen väheneminen uhkaa molempien edistymistä kohti omaa parastaan.

Silllä minusta jokainen voi päästä huipulle. Voi löytää oman parhaan tapansa tehdä musiikkia, ilahduttaa itseään ja mahdollisesti muita. Niin kuin urheilussa, myös musiikissa on oltava tilaa kaikille. Pelkästään kilpailumenestykseen tuijottaminen kaventaa mahdollisuuksia. Ja leikistähän tässä on kysymys.

To play ( att spela) kun tarkoittaa mm.: soittaa, leikkiä pelata. Jos leikki ja ilo pysyy touhussa mukana, saadaan sekä hyviä tuloksia että hyvinvoivia ihmisiä.

P.S. Tiedän, että valmennuksellinen ajattelu on muuttunut viime vuosina, ja kuvattujen esimerkkien kaltaiset tilanteet eivät toivottavasti toistu enää. Myös musiikissa pedagoginen ajattelu on kehittynyt. Tarve tuottaa ”huippuja” saattaa kuitenkin johtaa siihen, että palataan takaisin vanhaan, ”tuloksia tuottaneeseen” ajatteluun sen sijaan, että etsittäisiin uusia ja terveempiä tapoja toimia.

Kissakuvalla huomiota: