En tiedä miksi laulaa lintunen
ja miksi jyräjääpi ukkonen,
vaan itse tiedän siksi laulavani,
kun sävelehet soivat rinnassani. (J.H.Erkko)
Olen joskus miettinyt vastausta kysymykseen, mitä musiikki minulle merkitsee. On vaikea kuvailla jotain sellaista, joka on ollut läsnä koko elämäni ja on iso osa minua. Se on kuin hengittäminen: läsnä niin, ettei sitä edes huomaa, ja välttämätön elämiselle. Aika paljon sanottu, mutta eikö taide ole sitä? Jokin ihmisessä haluaa ilmaista, ihmetellä, kokea jotain itseä suurempaa. Ilman taidetta elämä olisi tyhjempää, taide on vapautta kokeilla, kyseenalaistaa, liikuttua.
Taiteen merkitystä yritetään mitata. Ja onhan musiikinopiskelulla lukematon määrä hyviä vaikutuksia oppimiseen, kuorolaulu on hyväksi terveydelle, taiteen hyvinvointivaikutuksia tutkitaan ja löydetään yhä enemmän. Me, jotka olemme eläneet taiteen kanssa suuren osan elämästämme, emme ihmettele näitä vaikutuksia. Taiteen tekeminen ja kokeminen ovat kuitenkin mittaamisen ulkopuolella.
Suomen kulttuurirahaston laajassa kyselyssä (2013) kartoitettiin suomalaisten suhdetta taiteeseen ja kulttuuriin. Taiteen tehtävistä yksimielisimmin tärkeänä pidettiin viihdytyksen ja lohdun tuomista arkeen. Korkealle tärkeydessä nousivat esteettisten kokemusten tuottaminen ja ihmisten yhdistäminen yhteisten kokemusten kautta sekä esimerkiksi yhteiskunnan epäkohtien kritisointi. Taloudellisen lisäarvon tuottaminen ei ollut suomalaisille tärkeää, sekin selvisi raportista. Linkki SKR:n sivuille TÄSSÄ
Taidetestaajat -hanke vie kahdeksasluokkalaisia kokemaan taidetta. Hankkeen seminaarissa 13.2.2018 saimme kuulla nuorten ajatuksia taiteesta ja sen kokemisesta. Seminaarissa nähdyt ja kuullut taide-esitykset, puheenvuorot ja nuorten kommentit muistuttivat minua jälleen siitä, miten tärkeää meidän aikuisten on pitää huolta siitä, että lapset ja nuoret pääsevät kokemaan ja tekemään taidetta. Taiteen äärellä eilen itkin, nauroin, huomasin ajattelevani toisin, koin jotain suurempaa. Ja tänäänkin aion laulaa, soittaa, kuunnella, lukea, kirjoittaa, katsoa. Siksi laulan, koska Mitä voin minä sille, jos maailma vain mulle se virsinä helkkää, jos rytmejä on ilot ihmisten ja surut on sointua pelkkää. Tämän soisin kaikille: että maailma näkyy väreinä jotka on pakko maalata, sanoina jotka on pakko kirjoittaa ja lukea, ilot ja surut muuttuvat tanssiksi, keramiikaksi, klovneriaksi, akrobatiaksi, teatteriksi. Että yhdessä tekeminen ja kokeminen auttaisivat meitä ymmärtämään itseämme, toisiamme ja maailmaa. Että jaksaisimme.
Laulajan laulu
En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.
Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu.
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.
Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin –
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.
Oi, auttaos Luojani sointumaan,
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!
Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.
Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo –
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!
Eino Leino