”Matematiikan opettajan pitää luoda epäonnistumisen kulttuuri.” Näin kirjoitti opettaja ja väitöskirjatutkija Marika Toivola Uuden Suomen kolumnissa 7.9.. Toivolan väitöstutkimus käsittelee käänteistä oppimista. Kolumnissaan Marika Toivola nostaa esiin Carol Dweckin käsitteet growth mindset ja fixed mindset. Kasvun ajattelutapa (growth mindset) ohjaa uskomaan kehittymisen mahdollisuuksiin: taitoja voi kehittää lähes loputtomasti, ja epäonnistumisen voi nähdä mahdollisuutena kehittyä. Muuttumattomuuden ajattelutapa (fixed mindset) taas pohjautuu siihen, että ihminen on mitä on: jos on lahjakas, niin pärjää, ja epäonnistumista on vaikea sietää. Ajattelumallin syntymiseen vaikuttaa se, saako lapsi kiitosta lahjakkuudesta vai yrittämisestä.
Jos opettaja – Toivolan mukaan – katsoo oppimista jokaisen oppilaan edellytysten kannalta ja hänen toimintaansa ohjaa ajatus siitä, että jokaisella on oikeus oppimiseen, hänen velvollisuutensa on saada oppilas uskomaan kykyihinsä oppia. Toivola kirjoittaa matematiikan oppimisesta, mutta soitonopettajana ja tutkijana koen, että hänen koluminsa ajatukset voi siirtää myös soittotunnille. Yksilöopetuksessa on lisäksi luokkatilannetta paremmin mahdollista ottaa jokainen oppilas huomioon yksilönä, saada oppilas uskomaan omiin kykyihinsä ja käyttämään koko oppimispotentiaaliaan. Kun ollaan kahdenkeskisessä tilanteessa, opettajan ei tarvitse huomioida muita kuin läsnä oleva oppilas kaikkine oppimisen mahdollisuuksineen.
Onko jotain, mikä estäisi meitä musiikkiopistoissa ottamasta huomioon oppilas yksilönä ja uskomasta hänen kykyihinsä? Ehkä juuri suhtautuminen epäonnistumisiin voi lukita oppimisen. Jos oppilas oppii siihen, että hänen kykyihinsä uskotaan ja että epäonnistuminen (esimerkiksi huonosti mennyt esitys) on mahdollisuus oppia lisää, hän on valmis näkemään lisää vaivaa edistyäkseen. Jos oppilaan epäonnistuminen johtuukin siitä, että hän ei ole tarpeeksi ”musikaalinen” tai ”lahjakas” tai ”hyväkorvainen”, hänen ei ehkä kannata edes yrittää. Kuinka paljon opettajan työhön vaikuttaa se, millaiseksi hän kuvittelee oppilaan? Saako ”lahjakas” oppilas enemmän huomiota ja haasteita, oppiiko ”huonokorvainen” sen, ettei hänen edes kannata yrittää?
Soittotaito vaatii paljon toistoa, työtä ja epäonnistumisen sietämistä. Soitonopettaja voi ohjata oppilasta kasvun ajattelutapaan, jos hän uskoo jokaisen oppilaan kykyyn oppia. Ja jos pystymme oppilaitoksissa hyväksymään – kuten uuden opetussuunnitelman perusteissa sanotaan – oppimisen epäonnistumisen kautta.
Johanna Hasu 