Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt musiikkiin liittyen paljon sellaista, mitä en soitonopettajaksi opiskellessani tullut edes ajatelleeksi. Olen tutkinut, kirjoittanut artikkeleita, toiminut esimiestehtävissä, osallistunut tapahtumien tuottamiseen, neuvotellut, ottanut selvää, tehnyt linjauksia, osallistunut valtakunnallisiin seminaareihin musiikkiopistoihin liittyen, laatinut opetussuunnitelmaa… Tämä kaikki on ollut antoisaa, mielenkiintoista ja opettavaista, eikä kaiken opitun arvoa varmasti vielä edes ymmärrä.
Takana on nyt noin kaksi kuukautta täysipäiväistä soitonopettajan työtä neljän vuoden hallintotyön jälkeen. Tuon neljän vuoden aikana opetin myös koko ajan, mutta nyt pääosa työstäni on opettamista. Ja se on ihanaa! Jokainen työpäivä pitää sisällään kohtaamisia nuorten soittajien kanssa musiikkia tehden, ja – niin kliseiseltä kuin lause saattaa vaikuttaakin – se on suuri etuoikeus.
Tutkijaminä on koko ajan läsnä. Miten oppilas oppii, miten eri tavoin kaikki oppivat, miten voin helpottaa oppimista, toimisiko jokin muu tapa paremmin, olisivatko hyvät opetuksen keinot monistettavissa? Teen tutkimustyötä työn ohessa oman aikatauluni mukaisesti, ilman apurahoja. Se tuo myös tietyn vapauden: tutkin, etsin ja toivottavasti löydän, mutta kiirettä ei ole.
Pianistiminäkin on löytynyt uudelleen. Hyppäsin hullunrohkeasti ottamaan vastaan haasteen soittaa orkesterin solistina. Nyt, kun pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että marraskuun konsertti saattaa sittenkin osaltani olla enemmän mahdollisuus kuin uhka, olen päässyt nauttimaan harjoittelusta. Oma harjoittelu ja itsensä tiukkaan paikkaan laittaminen tuo paljon myös opetustyöhön. Ehkä parasta on samassa veneessä olemisen tunne: me kaikki harjoittelemme päästäksemme tavoitteeseen.
Olen siis olennaisen – musiikin – äärellä. Musiikki on se syy, miksi minusta tuli minä, ja musiikin ansiosta saan tavata ihania nuoria ihmisiä työkseni ja ohjata heitä kohti yhteistä päämäärää, soittotaitoa. Opettajaminän, tutkijaminän ja pianistiminän rinnalle on muodostumassa myös vaikuttajaminä. Miten voisimme taata mahdollisimman monelle mahdollisuuden pitkäjänteiseen musiikin opiskeluun? Soittaminen ja laulaminen on hauskaa, mutta jonkin instrumentin käyttäminen itseilmaisuun vaatii myös vaivannäköä ja aikaa. Unelmani on, että jokainen suomalainen lapsi ja nuori pääsisi halutessaan opettelemaan soittamista ja laulamista ammattitaitoisen opettajan johdolla niin pitkälle kuin omat taidot ja kiinnostus riittävät. Miten tämä olisi mahdollista, siihen ei minulla ole vielä vastauksia. Ja vaikuttajaminä joutuu kyllä nyt odottamaan vielä hetken, kunhan oppikirjan kirjoittaminen opettajille, pianonsoiton alkeiskirjan tekeminen ja marraskuun konsertti ovat ohi…
Olen kiitollinen kaikille niille, jotka toimivat esimiehinä ja johtavat, pyrkivät vaikuttamaan ja pitävät tutkijoina ääntä. He mahdollistavat sen, että itse saan olla olennaisen äärellä joka päivä.
Kuvassa Yksisarvinen, joka on ollut mukana tunneilla. Hänelle on sävelletty laulu ja soitettu improvisaationa monta kehtolaulua. Lisäksi hänestä on piirretty kuvia. Tässä hän toimii harjoitteluapuna Lisztin pianokonserttoa työstäessä. Joskus opettajakin tarvitsee yksisarvisvoimaa.
Johanna Hasu 