Erittäin hyvä – vaikkei täydellinen

Kissakuvalla huomiota. Hänen korkeutensahan on, kuten kaikki kissat, täydellinen. Toisin kuin ihmiset.

Jos on aloittanut pianonsoiton opiskelun hiukan ennen viidettä syntymäpäiväänsä armalla seitsemänkymmentäluvulla, on todennäköisesti törmännyt huippusuoritusten perinteeseen (Tuovila, 2003) ja oppinut sen mukaisesti ajattelemaan muun muassa että a) musiikkiesitys ei koskaan ole ihan ok saati valmis, b) että ainoastaan korketasoinen (mieluiten ns. täydellinen) tulkinta on riittävän hyvä esitettäväksi ja c) tuskin koskaan pystyt siihen, joten turha yrittää. Meitä hiukan kypsempään ikään ehtineitä musiikkipedagogeja on maassamme paljon, joten uskallan ajatella, että en ole mietteineni yksin.

Kun ajattelen oppilaitani, ajattelen soittamisen iloa, omia tavoitteita, mahdollisuutta yltää omaan parhaaseensa. Mahdollisuuutta oppia soittamaan sillä tavalla, että siitä on itselle ja toivottavasti myös läheisille iloa. Saada sellaisia valmiuksia, että musiikkiopistosta lähtiessä on eväät tehdä musiikkia juuri omalla tavallaan. Että on oppinut harjoittelemaan, oppimaan uutta, nauttimaan kaikesta siitä, mitä musiikilla on annettavaa. Löytänyt uusia maailmoja.

Kun puhumme oppilaiden kanssa esiintymisestä, puhumme ilmaisemisesta. Siitä, että täytyy nähdä vaivaa sen eteen, että voi koskettaa soitollaan. Puhumme siitä, että täydellistä ei vaadita, että moni kohtaamamme odotus on vain perinteen tuomaa taakkaa, ei kiveen hakattua totuutta. Että jos sävellyksessä on satoja, tuhansia, nuotteja, mitä väliä on sillä, jos niistä vaikkapa kymmenen tulee soitettua vähän huonommin. Keskustelemme huippusuoritusten perinteestä ja siitä, kuinka voimme katsoa sen yli.

Luulin pitkään, että en kaipaa soittamista. On ihan ok harjoitella sen verran, että voi oppilaille näyttää riittävästi eteen, ja soittaa omaksi ilokseen. Kun sairastuin rintasyöpään syksyllä 2019 ajattelin, että ei haittaa, jos en leikkausten jälkeen pysty enää soittamaan. Voin ilmaista itseäni sekä musiikilla että kirjoittamalla riittävästi myös muuten kuin pianistina.

Päätin yrittää kuitenkin. Käyttää soittamista kuntoutuksen välineenä. Ja nyt, keväällä 2022, olen tilanteessa, jossa harjoittelen mielelläni. Rakkaus soittamiseen on syttynyt uudelleen, ja aivan uudessa mittakaavassa. Enää ei ole väliä, onko esitys täydellinen, haluan koskettaa kuulijaa, nauttia musiikista, soittamisesta, harjoittelusta. Olen rohkea, uskallan nauttia musiikista, tuoda sitä myös muille

Paitsi että ei ihan.

Postasin someen 13.3. videon Chopinin Surumarssista (sonaatista b-molli), talvisodan päättymisen muistopäivänä. Kirjoitin: ”Ilman kertauksia ja nuoteista. Kaikkien sotien uhreille.”.

Sain kollegalta viestin. Sen sisältö kuului suurin piirtein näin: ”Kiitos että soitit surumarssin. Mutta miksi ihmeessä piti erikseen kirjoittaa nuotista soittamisesta? Musiikkihan on tärkeintä!”

Viestin saatuani katselin hetken itseäni peilistä.

Saarnaan mielelläni siitä, kuinka teemme monia asioita perinteen vaatimalla tavalla miettimättä sitä, palveleeko se itse musiikkia. Taidetta. Olen intohimoisesti barrikadeilla sen puolesta, että oppilaat saavat soittaa nuoteista eri tilanteissa, koska ulkoa soittamiselle ei välttämättä löydy kauhean paljon muita perusteita kuin ”Perinteet!” (rakastan muuten musikaaleja aika paljon myös).

Asetan mielelläni riman oppilaille sellaiselle korkeudelle, jossa sen ylittämiseksi pitää nähdä hiukan vaivaa, mutta että siinä on jotain järkeä. Kun sitten tulee aika asettaa se rima itselle, niin eiköhän laiteta se saman tien taivaaseen tai mieluummin hiukan korkeammalle. Niin että pitää ihan erikseen mainita, jos soittaa nuoteista. Surra jokaista mahdollista tulevaa väärää ääntä, huolimatonta kosketusta tai silkkaa nerouden puutetta.

Kuulijanahan minua ei kiinnosta, tuottaako muusikko esityksensä nuoteista vai ilman, ja miten hän on soittamansa musiikin opetellut, jos esitys koskettaa. Enkä pysty analysoimaan soittajan nerouden astetta tai kokonaisuuden hallinnan uusia näkökulmia.

Itselle toki kuitenkin kannattaa asettaa sellaiset paineet, että alkaa jossain vaiheessa miettiä koko touhun mielekkyyttä…

Kiitos siis kollegani Satu herätyksestä!

Olen onnellinen siitä, että voin yhä soittaa. Uskon, että hyvällä – parhaana päivänä erittäin hyvällä – soitollani on oma paikkansa tässä maailmassa. Niin kuin sinunkin soitollasi ja laulullasi, hyvä kollega! Voimme koskettaa, voimme tukea toisiamme, voimme tuoda maailmaan kauneutta ja toivoa musiikillamme. Sen ei tarvitse olla täydellistä. Riittää, että se tulee sydämestä.

P.S. Olen oppinut uskomaan ääneen lausuttuihin tavoitteisiin. Täten lausun (kirjoitan) julkisesti: tavoitteeni on soittaa kokonainen soolokonsertti vuonna 2023. Rakkaimmat pianoteokset (pidätän oikeuden päättää ohjelmasta) yhden illan aikana. Jos soitan, tuletko kuuntelemaan?

P.P.S. Kuva otettu Kuhmoisissa, Kissajärven rannalla. Kansikuva teoksesta En ole kuolemassa vielä . Mainos: osta kirja, tue Rintasyöpäyhdistyksen työtä.

Huippusuoritusten perinne: Tuovila, A. (2003). ”Mä soitan ihan omasta ilosta”: pitkittäinen tutkimus 7–13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta.Studia Musica 18.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: