Kilpakentillä

Useimmissa urheilulajeissa parhaan valitseminen onnistuu helposti. Ensimmäisenä perille päässyt tai pisimmälle hypännyt tahi heittänyt on voittaja. Toisaalta jo mäkihypyssä, lumilautailussa tai viimeistään taitoluistelussa voittajan määrittelevät nopeuden, korkeuden tai voimakkuuden (citius, altius, fortius) lisäksi myös taiteelliset ja esteettiset elementit. Ja sitten ollaankin jo niiden kuuluisien makuasioiden äärellä.

Taiteessa kilpaileminen on, no, vähintäänkin haastavaa. Jos laitetaan paremmuusjärjestykseen kolme kolmiloikkaajaa, on se jossain määrin helpompaa kuin kolmen pianistin paremmuuden selvittäminen. Soittiko A nopeammin kuin B, entä jos C soittikin virheettömämmin kuin B, mutta A olikin kaikkein mielenkiintoisin? Ja sitten taas, mielenkiintoisin kenen mielestä?

Toisaalta kilpailu kiinnostaa. Finlandia-voittajaa veikkaillaan jo ennen kuin edes lista ehdokkaista on julkaistu, laulukilpailu kerää paljon suuremman yleisön kuin samojen laulajien lied-konsertti pystyy koskaan saavuttamaan. Kilpaliljat ja tuomaristo tietävät saman asian: vertailu on mahdotonta, absoluuttista totuutta ei ole, ja lopulta puhutaan niistä makuasioista, ja ”siitä jostakin”, jota ei edes kannata yrittää määrittää.

Tunnustan: nautin musiikkikilpailuista. En sen kilpailuelementin vuoksi, vaan siksi, että kerrankin saa makeaa mahan täydeltä. Tampereen pianokilpailuja netissä seuratessani sain kuulla toinen toistaan parempia nuoria pianisteja soittamassa upeaa pianomusiikkia. Savonlinnassa viime kesänä oli hiukan ekstra-jännitystä ilmassa (oma suosikkisopraano lavalla), mutta kaiken kaikkiaan Timo Mustakallio -kilpailu oli laulumusiikin (ja huikean lied- sekä korrepetitiopianismin) juhlaa alusta loppuun. Vastaavien konserttien tai konserttimaratonien järjestäminen on tuskin mahdollista.

Taiteilijoille kilpailut ovat mahdollisuus sekä näkyvyyteen että kehittymiseen. Esittävä taiteilija on eri tilanteessa kuin kirjailija tai kuvataiteilija; jokainen esitys vie teosten tulkintaa eteenpäin. Valmis kirja tai taulu sen sijaan ei kilpailutilanteessa muutu mihinkään. Molemmille kilpailu on kuitenkin mahdollisuus toisten taiteilijoiden tapaamiseen – unohdetaan kisa, nautitaan toisten työstä ja osaamisesta. Lisäksi on kyse näkyvyydestä – joku huomaa sinut ja tekemäsi työn, ja arvostaa sitä.

Olen ylpeä Tiiliskivipalkinnon finaaliin pääsystä. Se, että juuri kirjallisuuden opiskelijat huomioivat Roihun, on huikeaa. Ja annetut perustelut vielä siihen päälle! Odotan innolla Tiiliskivi-klubia 19.2. Tampereella, monestakin syystä. On mahtavaa päästä puhumaan omasta kirjasta, ja etukäteen saamani viesti kertoo siitä, ettei ihan kevyestä keskustelusta ole kysymys. Kun kirjallisuuden opiskelijat laativat kysymykset, on kirjailijan paras vastata skarpisti.

On muitakin syitä. Ilman Tiiliskivi-palkintoa minulta olisi jäänyt lukematta neljä todella hienoa teosta. Olen tutustunut kaikkiin ehdokkaisiin, ja tunnen yhä suurempaa ylpeyttä siitä, että olen mukana tässä joukossa. On ilo päästä tapaamaan näitä kirjailijoita. Vahva lukusuositus näille siis:

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja (Tammi)

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena)

Niklas Salmi: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone)

Merja Svensk: Kaksi on liikaa (Basam Books)

Taide vaatii esiin nostamista. On helppo lukea tuttujen kirjailijoiden teoksia tai niitä, joita muutkin lukevat. On helppo mennä sen kuuluisan laulajan konserttiin, jonka musiikki jo valmiiksi saa kuulijoita. Kilpailu voi parhaimmillaan nostaa esiin sellaisia tekijöitä, jotka eivät muuten saa huomiota. Kilpailu taiteessa ei ole aukotonta, ei mitattavissa samalla tavoin kuin urheilussa. Mutta ilman kilpailuja minulta olisi jäänyt lukematta todella monta hienoa teosta ja kuulematta monta upeaa muusikkoa.

Kun muistaa, että voittaja ei ole absoluuttisesti paras, ja että rannalle on jäänyt monta hienoa teosta tai tekijää, kilpailuista voi löytää niiden parhaan puolen: taiteen ja taiteilijat, uusia elämyksiä ja kokemuksia sekä tekijöille että taiteen kuluttajille.

No man is an island. Ei edes taiteilija. Vaikka olisit lavalla yksin, tai kirjan kannessa olisi vain sinun nimesi, et sinä sitä yksin ole tehnyt. Tässä siis kiitokseni niille, joille ne kuuluvat:
Reuna Kustantamo: Tarja Tornaeus
Kustannustoimittaja: Toini Lehto
Kansi: Nunnu Halmetoja/Riimuraami
Lukuisat koelukijat ja kannustajat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: