Omalla polulla

Kun menin ensimmäiselle soittotunnilleni muutamaa kuukautta alle viisivuotiaana, halusin oppia soittamaan Ukko Nooan. Suzuki-menetelmällä alkanut opetus ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle Carl Mikael Bellmannin klassikkosävelmästä vaan metodin mukaisesti Tuiki tuiki tähtönen -variaatioilla. Se polku, jota lähdin silloin kulkemaan, johti musiikin ammattilaiseksi ja soitonopettajaksi, ja lopulta tutkimaan oppimista.

Musiikkiopistoaikana kuljin polkua, joka oli selkeästi eteeni asetettu. Tutkinnot, ohjelmisto, esiintyminen, teoriatunnit, kaikki opettajan ohjauksessa tasolta toiselle edeten. Sain vaikuttaa ohjelmistoon: kuuntelin erilaisia vaihtoehtoja sonaateista ja sain valita niistä mieluisimman. Kaikki oli järjestelmällistä, ja johti kannaltani hyvään tulokseen: sain sellaisen soittotaidon, jolla pystyi pyrkimään musiikin ammattiopintoihin.

Opin kuitenkin myös muuta. Opin, että musiikin ammattilaisuus on soitto-opintojen korkein päämäärä, taide on pyhää, ja että koskaan et ole riittävä. Moni onkin lopettanut musiikkiopisto-opintonsa kesken ja kokenut olevansa epäkelpo. Tarjolla on pitkään ollut yksi polku: suuntautuminen huippusuorituksiin oman instrumentin hallinnassa.

Ensi elokuussa käyttöön otettava opetussuunnitelma antaa enemmän mahdollisuuksia oman polun valintaan. Oppilaan mahdollisuus vaikuttaa omiin opintoihin on nähty myös ongelmana: kuinka pieni oppilas voi itse asettaa omat tavoitteensa? Jätetäänkö oppilaat oman onnensa nojaan? Meneekö oppilas siitä, mistä aita on matalin? Miten käy etenemisen, jos soittaa vain lempimusiikkiaan?

Opetussuunnitelman perusteissa ei kuitenkaan oleteta, että oppilas osaa kaiken heti itse, esimerkiksi asettaa itse tavoitteensa. Opettajat toimivat ohjaajina, kuin taidenäyttelyn oppaina, opettajat opettavat tavoitteiden asettamista. Oppilas ei voi tietää, mitä kaikkea upeaa hän voi oppia, siihen tarvitaan opettajaa. Mutta jos oppilas ei itse saa vaikuttaa omaan oppimiseensa, hän ei omista omaa soittajan polkuaan. Sillä, että saa itse vaikuttaa, on valtava vaikutus motivaatiolle, ja motivaatio on esimerkiksi oman tutkimukseni mukaan merkittävin tekijä oppimisessa. Jopa lukivaikeuksinen oppilas pystyy soittamaan ammattitutkintotasoisia kappaleita, jos haluaa. Läpi harmaan kiven mennään vahvan motivaation avulla.

Opettajan rooli ei siis pienene, vaan kasvaa. Kahdenkeskisessä opetustilanteessa soiton- ja laulunopettajalla on mahdollisuus tutustua oppilaaseen, jakaa yhteisiä kokemuksia ja avata oppilaalle uusia musiikillisia maailmoita. Jos opettaja ei ole aidosti kiinnostunut oppilaan maailmasta, vuorovaikutus jää pinnalliseksi. Tutkimuksessani mukana olleen oppilaan sanoin: ”…jotenki sä olit kiinnostuneempi minusta persoonana, eikä et mä oon pelkkä oppilas, työ”.

Jos minua ei olisi ohjattu klassisen musiikin polulle, olisin varmasti tehnyt musiikkia jollain tavoin, se on niin vahva osa minua. Jos klassisen pianomusiikin maailmaa ei olisi avattu niin kuin se tehtiin, olisin monta kokemusta köyhempi. Me opettajat saamme yhä jakaa omaa rakkauttamme musiikkiin oppilaille, tutustuttaa heidät musiikin ihmeisiin. Samalla saamme tutustua oppilaiden musiikkiin, ja rikastuttaa omaa maailmaamme. Voimme opettajina saatella oppilaat heidän omille poluilleen, tarjoamalla mahdollisuuksia, aidosti kuuntelemalla ja oppilaan valinnat hyväksymällä.

Läpi harmaan kiven.jpg

Kuva: Läpi harmaan kiven (Kirjasta Kurjet palaava vielä, Reuna 2018)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s