IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin raportti lokakuun alussa (englanninkielinen tiivistelmä luettavissa TÄSTÄ) on saanut aikaan vilkkaan keskustelun ja moni miettii omia valintojaan niin liikkumisen, ruokailun kuin kuluttamisenkin suhteen. Asian mittakaava on niin suuri, että yksittäinen kuluttaja kokee kuitenkin helposti voimattomuutta sen edessä. Entä miten toimin kasvattajana, mikä on roolini soitonopettajana? Onko asiaan mahdollista vaikuttaa ylipäätään soittotunneilla, ja pitäisikö? Riittääkö, että kierrätämme, sammutamme valot kun lähdemme luokasta, pyrimme paperittomuuteen? Ja voimmeko oikeasti tehdä jotain?
Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa musiikkioppilaitoksetkin asetettiin pohtimaan näitä suuria kysymyksiä. Taiteen perusopetuksen yksi tehtävä on ”rakentaa kestävää tulevaisuutta taiteen keinoin”. Arvoperustassa mainitaan myös, että ”Taiteeseen sisältyvät esteettisyyden, eettisyyden ja ekologisuuden kysymykset ohjaavat pohtimaan, mikä elämässä on merkityksellistä ja arvokasta…. luodaan pohjaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävälle tulevaisuudelle.” Soitonopetus ei ole oma muusta opetuksesta erillinen saarekkeensa, vaan itse asiassa juuri taiteen tekemisessä ja opiskelemisessa on suuria mahdollisuuksia myös kestävän tulevaisuuden rakentamisen suhteen. Mutta miten tämä tehdään, ja onko se perusteltavissa?
ArtsEqual-ryhmässä toimivan Eeva Anttilan yhdessä Anniina Suomisen kanssa toimittamassa kirjassa pohditaan taiteen roolia maailman pelastamisessa – miten tuoda toivoa toivottomalta vaikuttaviin tilanteisiin. Eeva Anttila kertoo kirjan esittelyssä ArtsEqualin sivuilla seuraavaa:
”Miksemme kasvattaisi seuraavasta sukupolvesta taiteen ja kulttuurin tuottajia ja uudistajia sen sijaan, että teemme heistä massakulttuurin ja uusiutumattomien luonnonvarojen kuluttajia? Taiteen avulla voi ilmaista itseään, tutkia identiteettiään ja kokea merkityksellisyyttä ilman aineellista kuluttamista. Taide voi toimia vastavoimana markkinatalouden kulutushoukutuksille.”
Taiteen opetuksen mahdollisuus on siinä, että olemme lasten ja nuorten kanssa tekemässä yhdessä jotain sellaista, jota ei saa helposti ja nopeasti ostamalla. Taidon oppiminen vaatii harjoittelua, pikavoittoja ei ole. Taitava opettaja kuitenkin luo koko ajan onnistumisen kokemuksia ja soittaja saa kokea oppimisen iloa havaitessaan, että työnteko tuo tulosta. Taide itsessään antaa mahdollisuuden tunteiden tutkimiseen ja ilmaisuun, ja etenkin soitonopetuksen kahdenkeskisessä tilanteessa kaksi ihmistä on ainutlaatuisessa vuorovaikutuksessa musiikin äärellä.
Soitonopetus on muutoksessa, mutta samalla traditiomme on myös vahvuus ja mahdollisuus. Vanha kahdenkeskinen soitonopetuksen malli (mestari-kisälli) toimii edelleen parhaiten, jos halutaan ottaa oppilaat aidosti huomioon yksilöinä – räätälöidä opetus juuri kullekin sopivaksi. Opettajan rooli ”kaikentietävänä mestarina” on kuitenkin muuttunut, tehtävämme on olla kanssakulkija, kokeneempi opas, oppimisen mahdollistaja. Jos oppilaat saavat kokemuksen omasta arvokkuudestaan oppijana ja soittajana, he toivottavasti osaavat antaa arvoa myös muille. Kun tuntee omat vahvuutensa, osaa iloita muiden vahvuuksista. Kun saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia työnteon kautta, osaa arvostaa myös muiden vaivannäköä ja osaamista. Ja jos materiaalisten arvojen ohi nousisivatkin henkiset arvot, eikö se osaltaan veisi maailmaa parempaan suuntaan?
Ehkä pianonsoitolla ei ratkaista ilmastonmuutosta. Valtioiden pitää pystyä yhdessä tekemään isoja päätöksiä. Mutta kuten Anttila toteaa: ”esteettinen herkkyys ja havaintokyky tukee ympäristöstä, toisista ihmisestä ja itsestään välittämistä. Se on taiteen voiman perusta.” Eikä soittaminen ole minusta yhtään huono tapa torjua ilmastonmuutosta.
Anttilan ja Suomisen kirjaa voi tilata TÄÄLTÄ
Johanna Hasu 