Onnea PKMO 50!

Pohjois-Kymen musiikkiopisto täyttää tänä vuonna 50. Se on pitkä ikä oppilaitokselle. Kirjoitin juhlakirjaan tekstin, jonka haluan jakaa nyt tässä. Viimeiset lauseet ovat ajankohtaisempia kuin vuosi sitten kuvittelin. Kirja on hieno, upeaa työtä ovat tehneet Jukka Kumpulainen, Päivi Stenvall ja Nunnu Halmetoja. Viisi vuosikymmentä on pitkä aika. On hyvä muistaa, että opisto ei syntynyt kenenkään mahtikäskyn, vaan paikkakunnan aktiivisten ihmisten, ansiosta. Niiden, jotka halusivat, että lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus oppia soittamaan ja laulamaan ammattitaitoisessa ohjauksessa. Maailma muuttuu, mutta niin on hyvä olla yhä: uuteen tutkittuun tietoon pohjaten pidetään perinnettä yllä.

Pidetään musiikki soimassa. Yhdessä.

Olin neljän ja puolen vuoden ikäinen, kun muutimme Kausalaan heinäkuussa 1978. Samana syksynä äitini soitti musiikkiopistolle kysyäkseen, mitä tehdään lapselle, joka laulaa koko ajan. Meillä kotona on laulettu niin kauan kuin muistan, ja isä soitti pianoa, jonka oli aikanaan ostanut hänen isänsä. Olin lisäksi kuulemma melkoisen vilkas lapsi, ja automatkat mummolaan sujuivat kivuttomimmin laulamalla läpi kokoelma lasten- ja kansanlauluja. Pohjois-Kymen musiikkiopistossa oli kaksi vuotta aikaisemmin alkanut Suzuki-metodin mukainen pianonsoiton opetus, ja minä pääsin aloittamaan soitto-opinnot Sirkan johdolla. Muistan ensimmäisistä soittotunneista suurehkon huoneen, jossa pöydän ääressä sai piirrellä samalla toisten soittoa kuunnellen. Tunnit pidettiin nykyisen Kouvolan Teatterin talossa, sisäänkäynnin teatteritalon takaa muistan hämärästi. Muistan myös sen, että olisin halunnut oppia soittamaan Ukko Nooan, jota ei kuitenkaan silloin meille opetettu. Onneksi opin sen siten myöhemmin. Muutama vuosi tämän jälkeen siskoni aloitti viulunsoiton samalla metodilla, ja yksi tärkeimmistä musiikkiopistotaipaleeni hedelmistä onkin se, että saan edelleen soittaa siskoni kanssa yhdessä.

Myöhemmin opettajinani toimivat Leeni, Riitta, Hannele ja Gabor, ja viimeisimpänä Jukka, joka opetti minua 11-vuotiaasta lähtien siihen asti, kun lähdin musiikin ammattiopintoihin vuonna 1992. Jokainen opettaja oli oma persoonansa, jokaisesta jäi muistoja. Leenin tunneilla kävin hänen kotonaan Kuusankoskella, sen muistan, vaikka olinkin niin pieni, että juuri muita muistoja ei jäänyt. Riitta opetti Kausalassa, pienessä kapeassa kopissa. Kerran menin tunnille nuottilaukku tyhjänä. Soitimme asteikkoja koko tunnin, enkä unohtanut nuotteja kotiin enää kertaakaan. Myöhemmin Riitasta tuli kollegani toisessa musiikkiopistossa. Hannelen tunneilla kävin jo Kouvola-talossa, sain häneltä omaksi yhden nuottikirjan, ja hän kertoi mielenkiintoisia tarinoita omista opettajistaan ja opettajantyöstään. Gabor oli unkarilainen, temperamentiltaan aika erilainen kuin mihin olin tottunut, ja pelkäsin häntä jonkin verran. Kerran hän hakkasi nyrkeillä seinää, kun en osannut B-duurin sormijärjestystä.

Jukka opetti minua näistä opettajista pisimpään, ja hänen ansiotaan – tai syytään, miten sen haluaa ajatella – on se, että minusta tuli musiikin ammattilainen. Jukan ohjaamana osallistuin kaksiin pianokilpailuihin ja valmistin pääsykoeohjelman, jolla pääsin sisään Keski-Suomen konservatorioon. Valmistuin pianonsoiton opettajaksi vuonna 1996, ja jatkoin opintoja vuoteen 1999 asti.

Palasin opistoon vuonna 1997, kun pääsin tuntiopettajaksi opettamaan muutamia oppilaita. Olin koko opiskeluaikani opettanut yksityisesti, mutta nuorelle opettajalle oli tärkeää päästä opettajaksi juuri musiikkiopistoon, erityisesti omaan tuttuun oppilaitokseen. Oli jännittävää avata opettajainhuoneen ovi ensimmäisen kerran opettajana. Sitä ennen siihen oveen oli koputettu varovasti, jos oli asiaa jollekin opettajalle. Nyt kuuluin itse siihen joukkoon.

Opetin muualla vuodesta 1998 vuoteen 2010, kunnes palasin ”kotiin”. PKMO on aina ollut minulle se opisto, jossa saamalleni perustalle olen rakentanut muusikkona ja opettajana. Tullessani takaisin, monta vuotta kokeneempana, olin saanut vaikutteita, nähnyt miten muualla toimittiin, opettanut monia hienoja oppilaita ja kehittynyt opettajana. Tuntui hienolta palata, nyt kokeneena soitonopettajana, siihen joukkoon, joka oli ollut opistossa jo siellä opiskellessani. Monet entiset opettajat ja opiskelukaverit olivat nyt kollegoita.

Tässä välissä opetussuunnitelma oli uudistunut, oli tullut uusi lainsäädäntö ohjaamaan musiikkioppilaitosten toimintaa, ja maailma ympärillä oli muuttunut. Jotain historian siipien havinaa kuitenkin oli siinä kokemuksessa, kun opettajan ominaisuudessa istuin lautakunnassa tai kuuntelin oman oppilaani soittoa samassa salissa, jossa itse olin jännittäen suorittanut omia tutkintojani. Opetussuunnitelman myötä tutkinto-nimityksestä oli luovuttu, ja tasosuoritus-sanalla pyrittiin korostamaan tasolta toiselle etenemistä ja oppilaslähtöisyyttä, mutta tilanne vaikutti täysin samanlaiselta kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Nyt, vuonna 2020, meillä on käytössä pari vuotta vanha opetussuunnitelma, joka on ottanut askeleen vielä entistäkin oppilaslähtöisempään suuntaan. Ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston tutkintosalit ovat saaneet uudet nimet – sana tutkinto jäänee siis historiaan.

Neljän vuoden ajan sain katsoa musiikkiopistoa opettajana, samalla verraten toimintaa isossa alueopistossa kokemuksiini edellisessä työpaikassani pienessä paikallisessa musiikkiopistossa. Pienen yhteisön perhemäinen henki, niukkuuden aikaansaama innovatiivisuus ja aikanaan vallankumouksellinen filosofia (pääsykokeettomuus, joka nykyään alkaa olla yleistä ympäri Suomen) antoivat näkemystä katsoa musiikkiopistoa kokonaisuutena, ikään kuin opettajan työn piiriä laajemmin. Näin Pohjois-Kymen musiikkiopistossa monta hienoa toimintatapaa, taitavia kollegoja ja yhteisöllisyyttä, mutta myös asioita, joihin vaikuttamisen koin tärkeänä. Siksi hakeuduin mukaan musiikkiopiston hallintotehtäviin.

Neljä vuotta opettajana toimittuani toimin toiset neljä vuotta opiston apulaisrehtorina. Hallintotehtävissä pääsee näkemään sellaisen puolen opiston toiminnasta, joka helposti jää päivittäisen soiton- ja laulunopiskelun varjoon. Se, että jokaiselle oppilaalle löytyy juuri sopiva opettaja ja soitin, että rahoitus on järjestyksessä, opetussuunnitelmaa noudatetaan, palkat maksetaan, toiminnasta tiedotetaan, kirjasto toimii, kalusteet ovat oikeilla paikoillaan niin harjoituksissa kuin konserteissakin, oppilastiedostot ovat järjestyksessä, kaikki saavat todistuksensa, kaikki se vaatii monien ammattilaisten yhteistyötä. Tämä toimistoväen joukko ansaitsee tässä kohtaa erityiskiitoksen.

Hallintotyössä minulle kirkastui entistäkin selvemmin se, miten monenlaisista lähtökohdista ja maailmoista musiikkiopistoon tullaan. On oppilaita, joiden vanhemmat ovat itsekin pitkän linjan musiikkiopistolaisia, on oppilaita, joiden suvussa ei ole mitään kokemusta soitonopiskelusta. On oppilaita, joille sopii monenlainen opetuksen tapa ja on niitä, joille juuri oikeanlaisen opettajan ja opetustavan löytäminen on äärimmäisen tärkeää. Perheiden toiveita ja odotuksia on kuunneltava. Vain keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä tapahtuu aitoa kehittymistä.

Rakkaus opettamiseen ja tutkijana tekemäni työ nimenomaan oppimiseen liittyen saivat minut palaamaan täysipäiväiseksi soitonopettajaksi. Ensimmäinen työpäivä opettajaksi paluun jälkeen tuntui juhlalliselta. Hankin uuden repun, muistivihkon ja kalenterin, kuin paraskin ekaluokkalainen. Jokainen kohtaaminen kahden kesken oppilaan kanssa on edelleen juhlaa. Saada olla kahdestaan musiikin äärellä, siinä on jotain taianomaista. Kokemus hallintotyöstä on vaikuttanut näkemykseeni opettajasta yhteisön jäsenenä; vaikka tärkeintä on aito vuorovaikutus ja oppilaan kunnioittaminen juuri opetustilanteissa, myös toimiminen niin, että kaikkien opiston ammattilaisten on mahdollista tehdä työtään kokonaisuuden hyväksi, on osa opettajan toimenkuvaa.

Olen näiden opistovuosieni aikana saanut opettaa upeita lapsia ja nuoria. Olen tavannut kymmeniä lastensa harrastuksista kiinnostuneita ja ihania vanhempia, isovanhempia ja muuta kannustusjoukkoa. Olen saanut nähdä pienen soittajan kasvavan hienoksi nuoreksi, joka on oppinut tekemään musiikkia omalla tavallaan, löytänyt oman soittajanpolkunsa. Sitä opisto voi parhaimmillaan olla, paikka, jossa voi löytää oman äänensä. Sen löytämisessä vastuu on meillä, jokaisella aikuisella. Se vastuu on opiston ammattilaisten lisäksi niillä aikuisilla, jotka päättävät rahoituksesta, antavat resursseja toiminnalle. He mahdollistavat sen, että seuraavatkin musiikkiopistolaiset – toivottavasti entistäkin suurempi joukko – saavat löytää äänensä.

Opisto olemme me. Jokainen oppilas, vanhempi, opettaja, toimiston työntekijä, isovanhempi, kummi, konserttivieras. Pidetään musiikki soimassa. Yhdessä.