Outo konsepti

Sanoin eräänä päivänä sisarelleni soittavani tässä juuri omaksi ilokseni. Outo konsepti, totesimme molemmat. Kun musiikista tulee ammatti, omaksi ilokseen musisointi jää usein vähemmälle. Kun leikkausten jälkeen palasin pianon ääreen, teki mieli soittaa jotain kaunista, ihan omaksi iloksi. Kuntouttaa kättä vähitellen. Palasin tuttuihin teoksiin, yhtenä niistä Chopinin g-molli-balladin ihana alku.

Ajattelin jossain vaiheessa, että vaikeiden teosten soittaminen on osaltani ohi. Olin asian kanssa enemmän kuin sinut. Olen saanut soittaa vaikka mitä ja niin monen hienon muusikon kanssa. Olen ollut oikeissa paikoissa oikeaan aikaan, olen osaltani saanut olla tukemassa muita eteenpäin. Olen saanut elämältä niin paljon: perheen, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, lukemisen, tutkimustyön, suvun, ystävät. Jos syöpähoitojen jälkeen en enää soittaisi pianoa, kestäisin sen kyllä. Voisin aina laulaa, kirjoittaa, opettaa, kunhan jäisin henkiin.

Elämä yllätti. En ainoastaan jäänyt henkiin. Käsi kuntoutui, ja jostain nousi esiin se Johanna, joka rakastaa soittamista. Omaksi iloksi, mutta toivottavasti myös muiden.

Enää ei ole tärkeää se, soittaako täydellisesti – joko teknisesti tai musiikillisesti – tai hyväksyykö joku tulkintani tai ei. Ei ole merkitystä sillä, soittaako joku paremmin. Todennäköisesti soittaa. Varmasti soittaa. Jäljelle jää musiikin ydin, musiikki itsessään. Ja mahdollisuus jakaa se. Niiden kanssa, jotka haluavat kuunnella. Sellaisena kuin se tänään soi.

Toisesta leikkauksesta on tänään tasan vuosi. Juhlin toipumista ja musiikkia soittamalla. Nyt juhlan kunniaksi soi Chopin. Jatkossa soi Clarke, Mozart, Bach, Schumann (sekä Clara että Robert, toivottavasti) ja moni muu. Haluan jakaa juhlahetken kanssanne. Soitto ei ole täydellistä, jaan sen virheineen kaikkineen. Seuraava otto voi olla parempi, ja joskus toivottavasti soi kokonainen konsertti. Mutta juuri tämän päivän veto on ainakin aika täynnä tunnetta – sattuneesta syystä. Outo konsepti, mutta toimii.