Meneillään ovat soitonopettajan juhlaviikot. Olen saanut istua kuuntelemassa valmiita tai lähes valmiita esityksiä työpäivästä toiseen. On hiottu ja varmisteltu, tehty mielikuvaharjoituksia, nautittu siitä, miten paljon jo osataan.
Esiintyminen on osa taiteen perusopetuksen opintoja. En pakota ketään esiintymään, mutta kannustan kaikkia siihen. Olen itse ollut kova jännittäjä, joten olen opetellut ja opettanut keinoja esiintymisjännityksen kanssa pärjäämiseen. Tavoitteeni on, että jokaisella on turvallinen olo, ja soittaa saa myös keskeneräistä tai puolivalmista. Emme pyri huippusuorituksiin, pyrimme iloiseen ja rentoon meininkiin.
Esiintyminen kehittää monella tavoin, jokainen esitys vie kappaletta ja yleisesti soittotaitoa eteenpäin. Meillä on kuitenkin myös takaraivossa huippusuoritusen perinne, jossa yleisön eteen voi viedä vain täydellistä tai lähes täydellistä soittoa. Mutta missä sen kokemuksen ja rutiinin saa, jos ei voi esittää epävarmaa ja jopa keskeneräistä siinä pelossa, että (opettajan) maine menee?
Minulla on tänään illalla omien oppilaiden soittajaiset. Yleisölle tarjotaan muun muassa Eeva Sarmanto Neuvosen ja Leena Miikkulaisen Pirteä poro, Yiruman The River flows in You, Edvard Griegin Trolltog ja Hans Zimmerin elokuvamusiikki Interstellar. Laidasta laitaan siis, oppilaiden omien toiveiden ja opettajan ehdotusten mukaan.
Olen viime päivinä jälleen miettinyt sitä, miten paljon oppilaan on tehtävä työtä sen eteen, että saa valmiiksi pienenkin kappaleen. Miten monta kertaa on soitettava samaa, harjoiteltava yhä uudelleen ja uudelleen. Vaatii suurta kärsivällisyyttä jo pelkästään opetella sävellys alusta alkaen, saati sitten hioa se esityskuntoon. Harjoittelen kaikkien kanssa esityskappaleita, vaikka syystä tai toisesta niitä ei julkisesti soitettaisikaan. Oppilas itsekin on kuulijan asemassa soittaessaan.
Siispä tänään juhlitaan! Ja juhlitaan koko joulukuu sitä, että saadaan soittaa joululauluja ja opetella uusia kappaleita.
Pidetään huoli siitä, että lapset ja nuoret (sekä yhä enemmän myös aikuiset) saavat onnistumisen kokemuksia musiikin parissa yhä edelleen. Suomalaista kultuuria ja musiikkikasvatusta ei hoida kukaan muu kuin me suomalaiset itse. Suosittelen siis allekirjoittamaan tämän, jos se on vielä tekemättä:
Olen (jälleen) viime aikoina miettinyt arviointia ja palautetta. Molemmat ovat soitonopetuksen ytimessä, itse asiassa kaikki oppiminen perustuu palautteelle ja sille, mitä saadulla palautteella tehdään.
Klassisen musiikin maailmassa olemme tottuneet siihen, että esityksiä arvioivat ensin opettajat eri oppilaitoksissa, myöhemmin koesoittojen kuulijat ja – yhä harvemmin, toki – eri medioiden kriitikot. Meidän alallamme arviointi on yleensä kohdistunut soivaan lopputulokseen, eli valmiiseen esitykseen. Sitä on sitten verrattu kuulijan mielessä olevaan ideaaliin soitetusta teoksesta.
Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelma painottaa oppimisen arviointia. Opsin perusteiden mukaan oppilasta ohjataan ja arvioidaan monipuolisesti oppimisprosessin eri vaiheissa. Tämä on itseasiassa soitonoppimisen ytimessä; arviointi ja sen pohjalta annettava jatkuva palaute on ollut olennainen osa soittajaksi kasvamista kautta aikojen. Perustetekstissä korostetaan arvioinnin vuorovaikutteisuutta ja oppilaiden osallisuuden edistämistä. Arviointi ei siis ole yksistään opettajan tai muiden palautteenantajien antamia ohjeita soiton parantamiseksi, vaan yhteistä pohdintaa ja keskustelua oppilaan ikä- ja kehitystaso huomioiden. Olennaisesti tähän liittyy myös oppilaan itse- ja vertaisarviointitaitojen kehittäminen.
Monelle tuttu palautetta kuvaava englanninkielinen termi on feedback. Jotta palautteella saadaan aikaan oppimista, käytössä olisikin hyvä olla ohjaukseen viittaava toiminta feedforward. Siinä, missä feedback vahvistaa sitä, minkä oppilas jo tietää, feedforward kehittää lahjakkuutta. Ongelmien osoittamisen sijaan feedforward laajentaa mahdollisuuksia. Feedforward on myös autenttista: se kuvailee ongelman ja sen vaikutukset ja johdattaa ratkaisun suuntaan. (Atjonen, 2019.)
Arviointia ei voi tarkastella irrallaan muusta pedagogisesta toiminnasta, vaan sen tulee olla aidosti osa oppimista. Se voi helpottaa oppimista, auttaa virhekäsityksistä luopumista ja avata silmiä uudelle. Arviointiin liittyvät kysymykset mitä, miksi, miten, kuka ja milloin. Arvioidaanko tulosta vai prosessia? Arvioidaanko siksi, että voidaan motivoida tai korjata virheitä, vai kenties arvostella tehtyä työtä? Onko kyseessä vertaisarviointi, itsearviointi, ryhmätyö tai esimerkiksi suullinen arviointi? Arvioiko oma opettaja, oppilas itse vai kenties joku toinen opettaja? Arvioidaanko lopuksi vai jatkuvasti, prosessin puolivälissä vai parin viikon päästä?
Päivi Atjonen (2007) esittelee kuusi eettiselle arvioinnille keskeistä arvoa. Arvioinnin on ensinnäkin oltava reilua ja oikeudenmukaista. Reiluus on sitä, että vaikka oppilaiden oppimiskokemukset eivät olisi samanlaisia, heillä pitää olla periaatteessa samat mahdollisuudet menestyä opinnoissaan. Arviointivälineiden ja -prosessien pitää näyttäytyä oppilaille reiluina. Oikeudenmukaiset arviointikäytännöt eivät saa syrjiä oppilaita ja asettaa joitakin opiskelijoita toisia parempaan asemaan.
Validiteetilla tarkoitetaan, että arvioidaan nimenoman sitä, mitä todella halutaan arvioida. Jos halutaan arvioida oppilaan ymmärrystä jostain musiikin historian aikakaudesta, ei tule arvioida kirjoitustyyliä tai -virheitä vaan oppilaan tietoja ko. aikakaudesta. Reliabiliteetti tarkoittaa arvioinnin kykyä välttää sattumanvaraisuutta. Oppilaan (koe)tulos ei saa olla kiinni siitä, kuka oppilasta opettaa tai kuka suoritusta arvioi. Reliabiliteettia lisää, jos arvioinnille on olemassa selkeät kriteerit. Eettisesti kestävän arvioinnin on oltava läpinäkyvää. Arviointiin ei saa sisältyä piilotavoitteita tai ikäviä yllätyksiä (esimerkiksi liian huono tulos ei saa ennalta ilmoittamatta olla esteenä etenemiselle opinnoissa), ja sen on oltava linjassa opetussuunnitelmassa ilmaistujen tavoitteiden kanssa. Myös arviointikriteerien on oltava tiedossa. Hyvä arviointi motivoi oppimaan, mikä on arvo sinänsä.
Arvioinnin on oltava myös vaativaa ja mahdollistaa erinomaisuuden osoittamisen. Opettaja uskoo oppilaan kykyyn oppia, siksi oppilaalta voi myös vaatia. Jokaisella oppilaalla on oltava mahdollisuus menestyä, jos on ahkera ja työskentelee tehokkaasti. Kohtuuttomat vaatimukset kuitenkin syövät yrittämisen halua, siksi on vältettävä liiallista ankaruutta.
McPherson et al. (2022) esittelevät seitsemän periaatetta, joita noudattamalla instrumenttiopettajat voivat parantaa palautteenantoaan.
Vähemmän monologia, enemmän dialogia. Palaute on kaksisuuntainen keskustelu, ja oppilaiden on kyettävä ilmaisemaan hämmennystä, vaihtoehtoisia ajatuksia ja omia musiikillisia ideoitaan, jotta heistä tulisi itsenäisiä muusikoita.
Keskity parantavaan palautteeseen. Oppilaiden on tiedettävä tarkalleen, mitä heidän on tehtävä virheiden parantamiseksi, eikä keskityttävä itse virheisiin.
Älä yleistä. Yritä olla tarkka siitä, mitä on harjoiteltava tavoitteen saavuttamiseksi.
Pyydä oppilasta kertomaan, mitä hän tekee, ajattelee ja tuntee. Nämä kysymykset antavat opettajalle korvaamatonta tietoa siitä, miten oppijaa voidaan parhaiten tukea käyttäytymisen, kognitiivisten ja tunteiden osalta.
Älä sekoita palautetta kehumiseen. Vaikka oppijat arvostavat ja jopa hakevat kiitosta, se ei tarjoa merkityksellistä tietoa oppimisen kannalta ja voi vesittää merkityksellisen palautteen.
Tarkista, onko palautteesi kuultu, ymmärretty ja käyttökelpoinen. Se, että annamme palautetta, ei tarkoita, että se on kuultu ja ymmärretty, ja että se johtaa opiskelijan toteuttamiskelpoisiin parannuksiin.
Kokeile toista lähestymistapaa, jos sinusta tuntuu, että oppija ei reagoi, alkaa turhautua tai tulee kriittiseksi itseään kohtaan. Huolellinen tukeminen ja asteittainen parantaminen ovat olennaisen tärkeitä, varsinkin kun otetaan huomioon todisteet siitä, että minkäänlainen palaute ei auta peräkkäisissä epäonnistumisissa.
Ei ole helppo nähdä, toteuttaako itse näitä periaatteita ja onko oma arviointi ja palautteenanto eettisesti kestävää. Siihen tarvitaan palautetta sekä oppilailta, heidän huoltajiltaan että kollegoilta. Oppilas ei voi toimia opettajan ”peilinä”, sillä oppilas ei aina osaa tai uskalla sanoa, jos hän ei ymmärrä opetusta tai kokee olonsa epämukavaksi esimerkiksi saamansa palautteen suhteen. Meidän kannattaa kollektiivisesti alkaa pohtia tapoja, joilla opettaja saa palautetta työstään ja myös palautetta palautteestaan. Sillä arvion mekin ansaitsemme.
LÄHTEET:
Atjonen, P. (2019). Arviointi oppimisen ja pedagogisen kehittämisen välineenä. Teoksessa: P. Atjonen, H. Laivamaa, A. Levonen, S. Orell, M. Saari, K. Sulonen, M. Tamm, P. Kamppi, N. Rumpu, R. Hietala & J. Immonen ”Että tietää missä on menossa”: Oppimisen ja osaamisen arviointi perusopetuksessa ja lukiokoulutuksessa. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI.
Atjonen, P. (2007). Hyvä, paha arviointi. Tammi.
McPherson, G., Blackwell, J. & Hattie, J. (2022). Feedback in Music Performance Teaching. Frontiers in Psychology 13.
Olen aika pienestä alkaen tiennyt asuneeni samalla paikkakunnalla kuin Aleksis Kivi. Vaikka muutimme pois Nurmijärveltä ollessani neljän vanha, Kiven nimi on kulkenut mukanani siitä alkaen. Olen lukenut Seitsemän veljestä useampaankin kertaan, soittanut Onnellisia (Jo valkenee kaukainen ranta), laulanut Sydämeni laulua, Metsämiehen laulua ja Laulua oravasta. Kiven näytelmiä tunnen, vaikken ole päässyt näkemään. Kouvolan Teatterin Sydämeni laulu oli aikanaan koskettava ja ravisuttava kokemus, siinä päästiin taiteen keinoin sukeltamaan kirjailjan elämään ja mieleen. Sivuhuomautuksena: tämän teoksen näkisin ja kuulisin mielelläni uudelleen.
Tänään on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Tänään vietetään myös maailman mielenterveyspäivää. Ne sopivatkin hyvin yhteen, sillä – kuten suuri osa suomalaisista todennäköisesti tietää – Kivi oli sekä fyysisesti että psyykkisesti sairas.
Löysin Ylen sivuilta neljä vuotta vanhan artikkelin. Jo sen otsikko herättää: Meillä ei ole varaa menettää enää yhtään Aleksis Kiveä. Olemme pieni kansa, ja ihan silkkaa inhimillisyyttä on se, että pidämme kaikista huolta. Kiven kohtalo opettaa, että meidän kannattaa ottaa koppi koko pienen kansamme jälkikasvusta. Kaikkien pitää saada mahdollisuus oppia ja kehittyä parhaaksi itsekseen. Lahjakkuutta on kaikissa kansanosissa, mutta kaikenlaisista olosuhteista ei ole yhtä helppo ponnistaa eteenpäin. Kaikki eivät saa tukea samalla tavalla. Lahjakkuutta ei kannata heittää hukkaan.
Suomessa ollaan huolissaan lasten ja nuorten lukutaidosta. Samalla kirjan arvonlisäveroa ollaan nostamassa, vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki poistettiin, Kehitysvammaliiton oppimateriaalikeskus Opikkeen rahoitus on päättymässä, opettajille suunnatut osallistujille maksuttomat OPH:n täydennyskoulutukset loppuvat käynnissä olevien hankkeiden päätyttyä… Kansakunta, joka oikeasti haluaa pitää huolta omasta kielestään (omista kielistään) ja kirjallisuudestaan, ei toimi näin. Kansakunta, joka ei halua hukata yhtään lasta ja nuorta, satsaa perheiden tukemiseen, kouluun ja koulutukseen, kulttuuriin, harrastusmahdollisuuksiin, mielenterveyspalveluihin, neuvolapalveluihin, sosiaali- ja terveyspalveluihin, ennaltaehkäisevään työhön.
Aleksis Kiven elämä ja tuotanto ovat yksi esimerkki siitä, että köyhäkin taiteilija voi luoda hienoa kirjallisuutta, jopa kääntää kirjallisuuden suuntaa. Mutta, kuten Tina Cavén kirjoittaa: Ajatelkaa suomalaista kirjallisuutta, jos Kivi olisi saanut tukea ja tunnustusta ja olisi jatkanut tuotteliasta uraa vielä 50 vuotta eteenpäin.
Minulle on luettu aina, olen lukenut aina, olen lukenut lapsilleni. Nyt kirjoitan sekä faktaa että fiktiota. Olen onnekas, kirjojani on julkaistu, ja niitä jopa luetaan. En kuitenkaan eläisi kirjoittamisella, jos se olisi ainoa tulonlähteeni. Olen onnekas myös siinä, että minulla on vakituinen työpaikka, ja että pystynyt kirjoittamaan työn ohessa. Haluaisin kuitenkin, että ne kollegani, joille tämä ei ole mahdollista, saisivat kirjoittamiseen yhteiskunnan tukea. Pienen kielialueen kirjallisuus ei pysy elävänä ilman julkista satsausta. Kaikkien kirjailijoiden puolesta toivon, että me suomalaiset ostaisimme ja lainaisimme mahdollisimman paljon suomalaista kirjallisuutta. Sitä ei nimittäin tee kukaan muu kuin me.
Kuuntelen äänikirjoja. En yksinkertaisesti ehdi istua lukemassa niin paljon kuin haluaisin. Kirjoja voin kuunnella lenkillä, imuroidessa, autolla ajaessa, ruokaa laittaessa, neuloessa, nukkumaan käydessä. Tiedän, että kirjailija ei saa äänikirjasta ollenkaan samanlaista korvausta kuin fyysisestä kirjasta. Siksi pyrin ostamaan (tai lainaamaan kirjastosta) niitä suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, joita olen kuunnellut. Osan haluan omaan hyllyyni, suuren osan annan lahjaksi. Pyydään myös lahjaksi näitä kirjoja. Niin kirjailija saa palkan tekemästään työstä.
Olo on tänään hiukan haikea. Maailmassa soditaan, ilmastonmuutos ja luontokato uhkaavat elämää, rasismi on nousussa, vastakkainasettelu kasvaa. En lainkaan ihmettele sitä, että lapset ja nuoret voivat huonosti. Minun vastuuni aikuisena on toimia oikeudenmukaisemman maailman puolesta, valaa toivoa, olla läsnä, kuunnella, toimia vastuullisesti. Juuri tässä ajassa tuntuu erityisen merkitykselliseltä saada opettaa taidetta, soittaa ja kirjoittaa. Musiikki vaikuttaa monin tavoin, kirjallisuuden kautta saa sekä tietoa että pääsee uusiin maailmoihin. Voi vaikka hetkeksi kiivetä kuusen latvaan ottamaan hengähdystaukoa:
Tänään vietetään Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivää. Miina Sillanpään seuran verkkosivuilla kerrotaan, että Miina Sillanpään ansiot yhteiskunnallisena vaikuttajana, sosiaalipoliitikkona ja naisasianaisena ovat elähdyttäneet lukuisia yhteisöjä, järjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä. Yhtä tärkeä yleisen ja pysyvän liputuksen aihe on kansalaisvaikuttaminen. Kansalaisyhteiskunta ja kansalaisvaikuttaminen ovat tärkeitä yhteiskuntien kehitykselle. Ne varmistavat sen, että ihmisten keskinäinen sekä ihmisten ja päättäjien vuoropuhelut ovat jatkuvia. Kansalaisyhteiskunta varmistaa osallisuutta ja luo yhteiskuntaan kiinteyttä. Kansalaistoimintaan liittyvä vastavuoroisuus pitää nykyisinkin yhteiskunnan eriarvoistuessa yllä ihmisten välistä luottamusta.
Tänään on myös julkaistu Suuri kulttuuriadressi, jossa vaaditaan maamme asioista päättäviä perumaan kulttuurialaan kaavaillut leikkaukset ja turvaamaan kulttuurin perusrahoituksen myös kriisiaikoina. Adressissa viitataan vuoden 1899 Suureen adressiin, jonka allekirjoitti aikanaan yli puoli miljoonaa ihmistä, jotka halusivat näyttää pienen maan voimakkaan tahdon itsenäisyyteen ja omaan kulttuuriin.
Minulla on viimeistelyvaiheessa romaani Ingeborg Hymanderista, suomalaisen pianonsoiton ”äidistä”. Annikka Konttori-Gustafsson on ansiokkaasti tutkinut Ingeborgin elämää, minä halusin kirjailijana hypätä hänen nahkoihinsa, tarkastella elämää Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjoitan myös vuoden 1899 Suuresta adressista sekä Pro Finlandia -adressista, jonka allekirjoitti yli tuhat eurooppalaista merkkihenkilöä ja jossa keisaria pyydettiin säilyttämään Suomen suuriruhtinaskunnan erityisoikeudet ja -asema. Yi sata vuotta sitten suomalaista kulttuuria uhkasi Venäjän suuriruhtinaskunta, nyt kulttuuriamme nakerretaan sisältäpäin.
Kirjoitin jo aikaisemmin vaiennetuista äänistä: Lawrence Britt on listannut 14 fasismin ensimerkkiä. Niistä numero 11 on tieteen ja taiteen halveksunta. Vapaasti suomentaen: Fasistisilla valtioilla on taipumus edistää ja sietää avointa vihamielisyyttä korkeakoulutusta ja tiedemaailmaa kohtaan. Ei ole harvinaista, että professoreita ja muita tutkijoita sensuroidaan tai jopa pidätetään. Ilmaisunvapautta taiteen alalla hyökätään avoimesti, ja hallitukset kieltäytyvät usein rahoittamasta taidetta. Uutiset Venäjän trollitehtaista laittavat miettimään, että naapurillamme saattaa olla sormensa pelissä myös tässä keskustelussa, jota maassamme käydään kulttuurista ja sen tukemisesta.
Meille kerrotaan, että Suomen talous on kurjassa jamassa. Rahaa ei ole. Toisaalta sitä näyttää olevan esimerkiksi ympäristölle haitallisen toiminnan tukemiseen. Tässä kirjoituksessa en aio miettiä sitä, mistä säästöt otetaan, tai sitä, onko jatkuvalle kasvulle perustuva maailmantalous millään tavalla kestävä. Taideneuvosto asettaa asiat mittasuhteisiin: Taiteen ja kulttuurin rahoituksen osuus valtion budjetista on 0,8 prosenttia, alle kansainvälisen keskiarvon. Kunnat käyttävät kulttuuriin alle kaksi prosenttia menoistaan. Väkisinkin tulee mieleen kysymys, mahtaako kulttuurin kuristamiselle olla muitakin syitä kuin säästämisen välttämättömyys.
Minä allekirjoitin Sakset seis! -adressin. Uskon edelleen suomalaisiin ja suomalaiseen kulttuuriin. Siksi haluan uskoa myös, että saamme yhdessä aikaiseksi uuden Suuren kulttuuriadressin.
Tämä Toivo Kuulan Elegia sopii hyvin kuvaamaan sitä tunnelmaa, joka välillä valtaa suomalaista kulttuuria rakastavan ihmisen.
Ingeborg Hymander on haudattu Hietaniemen hautausmaalle samaan hautaan äitinsä ja isänsä kanssa. Ingeboerg teki koko ikänsä työtä suomalaisen kulttuurin hyväksi.
Vuosi sitten elokuussa julkaistiin kirjani Kaikilla äänillä – opetussuunnitelma oppilaan osallisuuden mahdollistajana. En muistanut silloin kirjoittaa siitä mitään tänne. Nyt on selvästi rauhallisempi syksy, ja kenties vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen on hyvä aika nostaa sen ajatuksia jälleen esiin.
Kirja syntyi rakkaudesta opetussuunnitelmaan. No, oikeasti rakkaudesta opettamiseen, oppilaisiin ja musiikkiin, mutta koen, että taiteen perusopetuksen ops antaa mahdollisuuden tehdä työtä oppilaan parasta ajatellen, siis rakkaudella. Kirjan kirjoittamalla halusin selventää itselleni ja samalla lukijoille, millä tavalla tpo:n opetussuunnitelman perusteet sekä mahdollistavat kaikenlaisten soittajien etenemisen että ohjaavat nostamaan oppilaan opetuksen keskiöön.
Kirjoitin soitonopetuksen historiasta, taiteen perusopetuksen tavoitteista ja arvopohjasta, oppimisympäristöistä, toimintakulttuurista ja arvioinnista. Kaikkeen yritin löytää minua viisaampien tekemiä tutkimuksia tai kirjoituksia ajatteluni pohjaksi. Joidenkin asioiden ääreen jäin pitkäksi aikaa. Miten rakennetaan kestävää tulevaisuutta taiteen keinoin? Millainen oppimisympäristö rohkaisee ja innostaa oppilasta kehittämään osaamistaan? Entä millä tavalla antamani opetus tukee ihmisenä kasvamista ajattelun taitoja ja luovuutta kehittämällä? Onneksi löysin vastauksiakin kysymyksiini.
Yksi termi on noussut viime aikoina esiin koulukeskustelussa. Itseohjautuvuus ja sen vaatimus tuntuu olevan syynä moneen ongelmaan. On sanottu, että se sopii vain osalle oppilaista, tai että pieneltä lapselta vaaditaan sellaisia taitoja, jotka eivät hänen ikätasolleen ole mahdollisia. Kuitenkin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa sana itseohjautuvuus esiintyy ainoastaan neljä kertaa, taiteen perusopetuksen perusteissa yhden kerran kunkin taiteenlajin kohdalla. Missään ei myöskään sanota, että oppilaalta edellytetään itseohjautuvuuden taitoja kouluun tai musiikkiopistoon tullessa tai että kaikki opetus perustuu oppilaan itseohjautuvuuteen. Joskus käy niin, että termi ja sen tulkinnat lähtevät elämään omaa elämäänsä, siksi halusin lähteä etsimään tutkimustietoa aiheesta.
Kasvatustieteen tohtori Antti Moilanen kirjoittaa, että kasvatustieteessä lasten ja nuorten itseohjautuvaa oppimista kutsutaan avoimeksi opetukseksi. Opetustapa perustuu oppilaiden kiinnostuksen kohteiden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen. Avoimessa opetuksessa oppilaat voivat vaikuttaa yhteen tai useampaan seuraavista: siihen, missä, milloin ja kenen kanssa opiskellaan, miten ja mitä opiskellaan tai miten kaikkia koskettavat yhteiset asiat järjestetään. Käytettävät menetelmät antavat oppilaille mahdollisuuden päättää itsenäisesti omasta oppimisestaan.
Ryhmäopetuksessa opettaja ei usein opeta koko ryhmää kerralla, vaan antaa opetusta oppilaiden pienryhmille tai yksittäisille oppilaille. Lisäksi opettaja ohjaa ja tukee oppilaita itsenäisessä oppimisessa. Oppilasta ei siis jätetä yksin keksimään, mitä hän haluaisi oppia ja selviämään itsekseen.
Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan opetuksessa käytettävien työtapojen tulee vahvistaa oppilaiden itseohjautuvuutta. Voisi ajatella, että musiikin opiskelussa jo se, että oppilas saa viikon ajaksi kotiin harjoiteltavaa, opettaa itseohjautuvuuden taitoja. Nuorempien oppilaiden kanssa opettaja voi vahvistaa näitä taitoja esimerkiksi kirjoittamalla viikon oppimistavoitteet tai tehtävät reissuvihkoon ja antamalla ohjeet siitä, miten tavoitteeseen päästään. Oppilas suunnittelee itse harjoitteluaan ja yhdessä voidaan pohtia, miten on onnistuttu. Ajattelen, että minun on opetettava niin, että oppilas musiikkiopistosta lähtiessään pystyy etsimään, opettelemaan ja soittamaan juuri sellaista ohjelmistoa kuin haluaa. Näitä taitoja lähdetään kasvattamaan heti ensimmäisestä soittotunnista alkaen. Mitä pienempi oppilas on, sitä enemmän minä autan ja ohjaan, annan vaihtoehtoja.
Lyhyessä blogitekstissä ei ehdi pureutua koko opsiin. Jos tulevat viikot ja kuukaudet eivät ole liian kiireisiä, yritän avata täällä monenlaisia näkökulmia myös opetussuunnitelmaan. Sitä odotellessa voitte ostaa kirjan (tämä on siis mainos, tässä linkki vielä uudelleen) tai lainata sen kirjastosta.
Rakastan työtäni. Silloin sitä voi rakastaa näköjään myös opetussuunnitelmaa.
Yksisarvinen osallistuu aktiivisesti opetukseeni, siksi kuva. Ja pianhan jo aletaan harjoitella joululauluja…
Kulunut olympiakesä nosti keskusteluun jälleen suomalaisten menestyksen tai menestymättömyyden erilaisissa urheilukilpailuissa. On puhuttu historiallisesta mahalaskusta, jopa ruotsalaiset ovat olleet huolissaan. Itse penkkiurheilijana olin lähinnä hämmentynyt siitä, miten erilaisia urheilulajeja onkaan olemassa, ja miten taitavia niiden harjoittajat ovat. Samanlaisella ihmetyksensekaisella ihailulla seurasin paralympialaisia.
Minua kiinnostavat urheilemisen ja musiikintekemisen samankaltaisuudet. Päästäkseen maailman huipulle on harjoiteltava valtavasti, on omattava tietynlaiset geenit, pysyttävä terveenä, päästävä oikeanlaiseen opetukseen/valmennukseen. Kiinnostavaa on myös, miten tärkeää tuntuu olevan, että Suomella on huipputekijöitä – ei riitä, että voimme ihailla muiden maiden urheilijoiden tai muusikoiden osaamista.
Kun haetaan huippuja, molemmilla aloilla on vaara sortua ylilyönteihin. Ylen dokumentti Lapsuus huippu-urheilun varjossa nosti esiin sen, millaista hintaa lapset ovat maksaneet vanhempiensa ja valmentajiensa liiallisesta kunnianhimosta. Puhutaan kaltoinkohtelusta, vammautuneena harjoittelemisesta, halusta kuolla. Musiikin puolella monelle lienee tuttu pianisti Lang Langin tarina: isä jätti työnsä, jotta poika pääsisi parhaille opettajille, mutta vaikka poika harjoitteli aamuviidestä alkaen joka päivä, pekingiläisen professorin mielestä kyvyt eivät riittäneet. Lang Langin lapsuudesta ja nuoruudesta kertovan kirjan mukaan isä antoi pojalle tappavan annoksen pillereitä ja käski poikaa hyppäämään parvekkeelta.
Mutta edellä mainituthan ovat yksittäistapauksia, historiaa? Ja eihän huipulle voi päästä ilman uhrauksia? Jos ei aloita harjoittelemista varhain, se on jo liian myöhäistä. Pitää keskittyä, hioa tekniikkaa, saada tarpeeksi toistoja, jotta on mahdollista menestyä. Jos emme vaadi lapsilta nyt tarpeeksi, estämmekö heidän pääsynsä huipputuloksiin? Entä johtaako menestys lapsuuden menestykseen aikuisena? Ja mitä lapsi oppii oikeasti?
Olen seurannut muutamaa joukkuelajia kentän laidalta, ja muistan tilanteita, joissa yksi pelaajista jätettiin roikkumaan maalin lähelle (ikäsarjassa ei ollut paitsiosääntöä). Tämä pelaaja tekee helposti maaleja, mutta oppiiko hän pelaamaan jalkapalloa? Jos koripallojunnun pituuskasvu on hidasta, ja häntä lyhyempänä peluutetaan takamiehenä, saatetaan menettää tulevaisuuden korintekijä. Tai jos juniori-ikäisenä jaksaa huosta takalinkkinä, saattaa jumittua siihen rooliin. Aikuisten pelaajien kohdalla muistan kuulleeni, kuinka yhden joukkueen varamies onkin ollut toisen joukkueen avainpelaaja. Sekä musiikissa että urheilussa on tärkeää se, mitä valmentaja tai opettaja lapsessa näkee. Se, jonka kykyihin uskotaan, saa enemmän tilaisuuksia harjoitella monenlaisissa kilpailu- ja konserttitilanteissa. Näin taito kasvaa enemmän kuin sillä, joka istuu vaihtopenkillä tai ei saa esiintyä.
Armand Duplantis on yksi yleisurheilun huipputähtiä. Hän tuntuu onnistuvan aina, maailmanennätys toisensa jälkeen. Voisiko hänen menestyksestään oppia jotain? Jari Kupila kirjoittaa, miten Armand Duplantisin reitti huipulle nähdään yleisesti esimerkkinä siitä, että aiemmin lähinnä telinevoimistelussa, taitoluistelussa ja baletissa käytössä ollutta kaavaa kannattaisi käyttää myös lapsivaiheen yleisurheilussa – ja oikeastaan kaikessa urheilussa. Duplantis aloitti seiväshypyn opettelun kolmevuotiaana. Videoklipeistä näkee, että jo 8-vuotiaana tekniikka alkoi olla tasolla, jota harva osaa aikuisenakaan.
Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kupilan mukaan Duplantisin menestys on käsityön tulosta: kotona on osattu leikin varjolla opettaa seiväshypyn tekniikkaa niin, että lapsi on halunnut tehdä satoja ja tuhansia toistoja, minkä lisäksi kahden huippu-urheiljan lapsella on tiettyjä geneettisiäkin etuja. Kupila toteaa, että lapsivaiheen ohjaamisessa tarvitaan töihin piiskaamisen sijasta osaamista ja oivallusta siitä, miten itse kutakin lahjakasta ja motivoitunutta urheilijanalkua kannattaa ohjata innostumaan eteenpäin ja oikeaan suuntaan ihan itse. Tai vielä tarkemmin, miten lapsessa valmiina olevaa innostusta ohjataan lajitaitoja kehittävällä tavalla siten, ettei innostus lopahda.
Suomessa on käynnissä mielenkiintoinen hanke, Next Generation – Alku soittoon. Sen tarkoituksena on tarjota erityisen motivoituneille, instrumenttinsa opiskelussa alkutaipaleella oleville lapsille opetusta enemmän ja useammin kuin mitä musiikkiopiston normaalitoiminnassa yleensä on. Pääsin haastattelemaan hankkeessa mukana olleita ammattilaisia ja lapsia sekä heidän huoltajiaan. Lapsia ohjataan lapsen etu edellä, pyritään pitämään huoli siitä, että lapsi voi hyvin ja jaksaa kaiken. Pysyy innostuneena. Minua ilahdutti maininta erityisen motivoituneista lapsista. Ei puhuta erityislahjakkaista vaan siitä, että lapsella on innostusta harjoitella ja kehittyä, ja että perhe haluaa myös satsata lapsen harrastukseen. Hankkeessa on mielenkiintoista myös se, että sitä seurataan tutkimusmielessä. Saamme siis oikeasti tutkittua tietoa siitä, miten hanke toimii. Se taas mahdollistaa kehittymisen.
On olemassa myös erilaisia soitinakatemioita niille, jotka haluavat päästä pitkälle, soittajat hyväksytään mukaan pääsykokeen kautta. Ja vaikka joskus kuulee väitettävän päinvastaista, myös musiikkiopistoissa on mahdollista kehittyä kohti huippua. Uusi opetussuunnitelma (josta kirjoitan vielä erikseen enemmän) mahdollistaa jokaisen oppilaan etenemisen omalla polullaan. Se, antaako esimerkiksi rahoitus mahdollisuuden tähän, on toinen asia. Jos kunnat kurjistavat entisestään opistojen rahoitusta tai jopa kokonaan luopuvat siitä, kuten Hyvinkäällä kaavaillaan, monen lapsen ja nuoren potentiaali jää löytymättä. Joku tarvitsee lisätunteja opistolla, jotta voi tähdätä kansainvälisiin kilpailuihin, toinen tarvitsee lisätukea oppimisen vaikeuksien vuoksi. Rahoituksen väheneminen uhkaa molempien edistymistä kohti omaa parastaan.
Silllä minusta jokainen voi päästä huipulle. Voi löytää oman parhaan tapansa tehdä musiikkia, ilahduttaa itseään ja mahdollisesti muita. Niin kuin urheilussa, myös musiikissa on oltava tilaa kaikille. Pelkästään kilpailumenestykseen tuijottaminen kaventaa mahdollisuuksia. Ja leikistähän tässä on kysymys.
To play ( att spela) kun tarkoittaa mm.: soittaa, leikkiä pelata. Jos leikki ja ilo pysyy touhussa mukana, saadaan sekä hyviä tuloksia että hyvinvoivia ihmisiä.
P.S. Tiedän, että valmennuksellinen ajattelu on muuttunut viime vuosina, ja kuvattujen esimerkkien kaltaiset tilanteet eivät toivottavasti toistu enää. Myös musiikissa pedagoginen ajattelu on kehittynyt. Tarve tuottaa ”huippuja” saattaa kuitenkin johtaa siihen, että palataan takaisin vanhaan, ”tuloksia tuottaneeseen” ajatteluun sen sijaan, että etsittäisiin uusia ja terveempiä tapoja toimia.
Viimeiset muutamat päivät mielessäni ovat pyörineet raakut. Luonnon monimuotoisuus ja luontotuho ovat tulleet lähelle kurjien uutiskuvien myötä. Surettaa ja suututtaa. Somen ja ihan kasvokkain käytyjenkin keskusteluiden perusteella tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Somen perusteella tiedän myös, että muutkin kuin minä ovat saaneet raakkuherätyksen kaunokirjallisuuden kautta. Anni Kytömäen Finlandia-palkittu romaani Margarita on avannut monelle tämän hienon olennon elämää ja merkitystä koko ekosysteemille. Jos jokihelmisimpukoista puhuttiin koulun biologian tunneilla, se on mennyt minulta täysin ohi (anteeksi, opettajat). Kaunokirjallinen teos onnistui siinä, missä tietopainotteinen opetus ei. Tunnekokemus jätti jäljen.
Kun aloin miettiä itseäni syvästi koskettaneita tai muulla tavoin vaikuttaneita taideteoksia (kutsun niitä kaikkia tällä nimellä menemättä nyt siihen, miten taide määritellään), lista on pitkä. Aloin kirjata niitä tähän, mutta tajusin, ettei kukaan jaksa lukea sellaista luetteloa. Jokainen lukemani kirja, näkemäni elokuva, näytelmä, musikaali, operetti, ooppera, soittamani ja kuulemani sävellys, kaikki näkemäni taulut, veistokset, erilaiset kuvataiteen ilmentyvät, tanssiesitykset, jokainen on vaikuttanut minuun jollain tavalla. Ne ovat muokanneet minua ja ajatteluani, tehneet minusta minut.
Taide sekä koskettaa että antaa uusia ajatuksia. Se voi jopa opettaa, kuten minulle kävi raakkujen tapauksessa. Joskus taide on häiritsevää – ja vaarallista. Afganistanin Taliban-hallinto on kieltänyt naisia laulamasta (lausumasta, puhumasta, käyttämästä ääntään) julkisesti. Protestina tälle urheat naiset laulavat, kohottavat äänensä, ottavat valtavia riskejä. Jo aiemmin talibanit ovat räjäyttäneet patsaita ja polttaneet soittimia. Taide, itsensä ilmaiseminen, on vaarallista niille, jotka haluavat pitää vallan omissa käsissään.
Lawrence Britt on listannut 14 fasismin ensimerkkiä. Niistä numero 11 on tieteen ja taiteen halveksunta. Vapaasti suomentaen: Fasistisilla valtioilla on taipumus edistää ja sietää avointa vihamielisyyttä korkeakoulutusta ja tiedemaailmaa kohtaan. Ei ole harvinaista, että professoreita ja muita tutkijoita sensuroidaan tai jopa pidätetään. Ilmaisunvapautta taiteen alalla hyökätään avoimesti, ja hallitukset kieltäytyvät usein rahoittamasta taidetta.
Taiteilijoita kehotetaan usein menemään oikeisiin töihin, ja etenkin nimimerkkien takaa, mutta nykyisin jo varsin avoimesti omalla nimellä kirjoitetaan, ettei veronmaksajien ole tarkoitus maksaa toisten harrastelua tai että tee sellaista taidetta, että ihmiset haluavat ostaa sitä, oma syysi, jos taiteesi ei myy. Onpa erään puolueen kulttuuripoliittiseen ohjelmaan kirjoitettu aivan selkeällä suomen kielellä: tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Se on hauskaa, että niin sanottuun taiteen kultakauteen kuuluva (ja ohjelmassa mainittu sekä suomalaisen taiteen tekijänä hyväksytty) Jean Sibelius kävi ulkomailla opiskelemassa julkisen tuen – senaatin myöntämän apurahan – avulla.
Taide on pelottavaa, sillä se ei asetu sääntöjen ja määräysten alle. Taiteella on hyvää tekeviä vaikutuksia, jopa taloudellisia, mutta nekään eivät tunnu painavan julkisessa keskustelussa. Lisäksi taiteella on itseisarvo, taide ja itseilmaisu ovat niin oleellinen asia ihmisyydessä, ettemme tunnu sitä aina ymmärtävän. Siksi vaiennetut äänet kaikuvat Afganistanissa. Siksi myös suomalaiset taiteilijat kirjoittavat, säveltävät, soittavat, laulavat, tanssivat, maalaavat, veistävät… Siksi tätä moniäänisyyttä pitää tukea, myös minun verovaroillani. Lisäksi minun pitää kantaa korteni kekoon ostamalla kirjoja, käymällä konserteissa, näyttelyissä, teatterissa…
Siksi minä tänäänkin aion soittaa, kirjoittaa ja lukea. Seuraavaksi siirryn harjoittelemaan, ja pian tulee tunnille päivän ensimmäinen oppilas. Jokaisen minulle osoitetun lapsen ja nuoren kanssa lähdemme etsimään hänen omaa ääntään, tapaa ilmaista itseään. Jokaisen kohdalla toivon, että täässä maassa heidän ääntään ei vaienneta.
Tein aikanani tämän verkkosivun ajatuksella, että saisin joitain ajatuksiani julki. Keräisin tekemisiäni, opettelisin samalla verkkosivujen tekoa. Kertoisin minulle tärkeistä teemoista ja pitäisin ajantasaista blogia niistä asioista, joista on pakko puhua. Olisin kovasti reipas ja ahkera, kirjoittaisin säännöllisesti.
No.
Edellinen blogiteksti on yli vuoden takaa…
Kaikenlaista on tapahtunut tässä välissä. Kovasti oppimista – kirjallisuudesta, kustannustoiminnasta, kustannustoimittamisesta, ihmisistä, itsestäkin. Senkin opin, ettei siinä mitään kauheaa tapahdu, jos omat kotisivut jäävät päivittämättä. Sitten taas kirjoitetaan kun ehditään.
Ehkä jo pian taas uusi teksti. Kaikkia kiinnostavasta aiheesta. Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmasta.
Kissakuvalla huomiota. Hänen korkeutensahan on, kuten kaikki kissat, täydellinen. Toisin kuin ihmiset.
Jos on aloittanut pianonsoiton opiskelun hiukan ennen viidettä syntymäpäiväänsä armalla seitsemänkymmentäluvulla, on todennäköisesti törmännyt huippusuoritusten perinteeseen (Tuovila, 2003) ja oppinut sen mukaisesti ajattelemaan muun muassa että a) musiikkiesitys ei koskaan ole ihan ok saati valmis, b) että ainoastaan korketasoinen (mieluiten ns. täydellinen) tulkinta on riittävän hyvä esitettäväksi ja c) tuskin koskaan pystyt siihen, joten turha yrittää. Meitä hiukan kypsempään ikään ehtineitä musiikkipedagogeja on maassamme paljon, joten uskallan ajatella, että en ole mietteineni yksin.
Kun ajattelen oppilaitani, ajattelen soittamisen iloa, omia tavoitteita, mahdollisuutta yltää omaan parhaaseensa. Mahdollisuuutta oppia soittamaan sillä tavalla, että siitä on itselle ja toivottavasti myös läheisille iloa. Saada sellaisia valmiuksia, että musiikkiopistosta lähtiessä on eväät tehdä musiikkia juuri omalla tavallaan. Että on oppinut harjoittelemaan, oppimaan uutta, nauttimaan kaikesta siitä, mitä musiikilla on annettavaa. Löytänyt uusia maailmoja.
Kun puhumme oppilaiden kanssa esiintymisestä, puhumme ilmaisemisesta. Siitä, että täytyy nähdä vaivaa sen eteen, että voi koskettaa soitollaan. Puhumme siitä, että täydellistä ei vaadita, että moni kohtaamamme odotus on vain perinteen tuomaa taakkaa, ei kiveen hakattua totuutta. Että jos sävellyksessä on satoja, tuhansia, nuotteja, mitä väliä on sillä, jos niistä vaikkapa kymmenen tulee soitettua vähän huonommin. Keskustelemme huippusuoritusten perinteestä ja siitä, kuinka voimme katsoa sen yli.
Luulin pitkään, että en kaipaa soittamista. On ihan ok harjoitella sen verran, että voi oppilaille näyttää riittävästi eteen, ja soittaa omaksi ilokseen. Kun sairastuin rintasyöpään syksyllä 2019 ajattelin, että ei haittaa, jos en leikkausten jälkeen pysty enää soittamaan. Voin ilmaista itseäni sekä musiikilla että kirjoittamalla riittävästi myös muuten kuin pianistina.
Päätin yrittää kuitenkin. Käyttää soittamista kuntoutuksen välineenä. Ja nyt, keväällä 2022, olen tilanteessa, jossa harjoittelen mielelläni. Rakkaus soittamiseen on syttynyt uudelleen, ja aivan uudessa mittakaavassa. Enää ei ole väliä, onko esitys täydellinen, haluan koskettaa kuulijaa, nauttia musiikista, soittamisesta, harjoittelusta. Olen rohkea, uskallan nauttia musiikista, tuoda sitä myös muille
Paitsi että ei ihan.
Postasin someen 13.3. videon Chopinin Surumarssista (sonaatista b-molli), talvisodan päättymisen muistopäivänä. Kirjoitin: ”Ilman kertauksia ja nuoteista. Kaikkien sotien uhreille.”.
Sain kollegalta viestin. Sen sisältö kuului suurin piirtein näin: ”Kiitos että soitit surumarssin. Mutta miksi ihmeessä piti erikseen kirjoittaa nuotista soittamisesta? Musiikkihan on tärkeintä!”
Viestin saatuani katselin hetken itseäni peilistä.
Saarnaan mielelläni siitä, kuinka teemme monia asioita perinteen vaatimalla tavalla miettimättä sitä, palveleeko se itse musiikkia. Taidetta. Olen intohimoisesti barrikadeilla sen puolesta, että oppilaat saavat soittaa nuoteista eri tilanteissa, koska ulkoa soittamiselle ei välttämättä löydy kauhean paljon muita perusteita kuin ”Perinteet!” (rakastan muuten musikaaleja aika paljon myös).
Asetan mielelläni riman oppilaille sellaiselle korkeudelle, jossa sen ylittämiseksi pitää nähdä hiukan vaivaa, mutta että siinä on jotain järkeä. Kun sitten tulee aika asettaa se rima itselle, niin eiköhän laiteta se saman tien taivaaseen tai mieluummin hiukan korkeammalle. Niin että pitää ihan erikseen mainita, jos soittaa nuoteista. Surra jokaista mahdollista tulevaa väärää ääntä, huolimatonta kosketusta tai silkkaa nerouden puutetta.
Kuulijanahan minua ei kiinnosta, tuottaako muusikko esityksensä nuoteista vai ilman, ja miten hän on soittamansa musiikin opetellut, jos esitys koskettaa. Enkä pysty analysoimaan soittajan nerouden astetta tai kokonaisuuden hallinnan uusia näkökulmia.
Itselle toki kuitenkin kannattaa asettaa sellaiset paineet, että alkaa jossain vaiheessa miettiä koko touhun mielekkyyttä…
Kiitos siis kollegani Satu herätyksestä!
Olen onnellinen siitä, että voin yhä soittaa. Uskon, että hyvällä – parhaana päivänä erittäin hyvällä – soitollani on oma paikkansa tässä maailmassa. Niin kuin sinunkin soitollasi ja laulullasi, hyvä kollega! Voimme koskettaa, voimme tukea toisiamme, voimme tuoda maailmaan kauneutta ja toivoa musiikillamme. Sen ei tarvitse olla täydellistä. Riittää, että se tulee sydämestä.
P.S. Olen oppinut uskomaan ääneen lausuttuihin tavoitteisiin. Täten lausun (kirjoitan) julkisesti: tavoitteeni on soittaa kokonainen soolokonsertti vuonna 2023. Rakkaimmat pianoteokset (pidätän oikeuden päättää ohjelmasta) yhden illan aikana. Jos soitan, tuletko kuuntelemaan?
P.P.S. Kuva otettu Kuhmoisissa, Kissajärven rannalla. Kansikuva teoksesta En ole kuolemassa vielä . Mainos: osta kirja, tue Rintasyöpäyhdistyksen työtä.
Huippusuoritusten perinne: Tuovila, A. (2003). ”Mä soitan ihan omasta ilosta”: pitkittäinen tutkimus 7–13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta.Studia Musica 18.
Useimmissa urheilulajeissa parhaan valitseminen onnistuu helposti. Ensimmäisenä perille päässyt tai pisimmälle hypännyt tahi heittänyt on voittaja. Toisaalta jo mäkihypyssä, lumilautailussa tai viimeistään taitoluistelussa voittajan määrittelevät nopeuden, korkeuden tai voimakkuuden (citius, altius, fortius) lisäksi myös taiteelliset ja esteettiset elementit. Ja sitten ollaankin jo niiden kuuluisien makuasioiden äärellä.
Taiteessa kilpaileminen on, no, vähintäänkin haastavaa. Jos laitetaan paremmuusjärjestykseen kolme kolmiloikkaajaa, on se jossain määrin helpompaa kuin kolmen pianistin paremmuuden selvittäminen. Soittiko A nopeammin kuin B, entä jos C soittikin virheettömämmin kuin B, mutta A olikin kaikkein mielenkiintoisin? Ja sitten taas, mielenkiintoisin kenen mielestä?
Toisaalta kilpailu kiinnostaa. Finlandia-voittajaa veikkaillaan jo ennen kuin edes lista ehdokkaista on julkaistu, laulukilpailu kerää paljon suuremman yleisön kuin samojen laulajien lied-konsertti pystyy koskaan saavuttamaan. Kilpaliljat ja tuomaristo tietävät saman asian: vertailu on mahdotonta, absoluuttista totuutta ei ole, ja lopulta puhutaan niistä makuasioista, ja ”siitä jostakin”, jota ei edes kannata yrittää määrittää.
Tunnustan: nautin musiikkikilpailuista. En sen kilpailuelementin vuoksi, vaan siksi, että kerrankin saa makeaa mahan täydeltä. Tampereen pianokilpailuja netissä seuratessani sain kuulla toinen toistaan parempia nuoria pianisteja soittamassa upeaa pianomusiikkia. Savonlinnassa viime kesänä oli hiukan ekstra-jännitystä ilmassa (oma suosikkisopraano lavalla), mutta kaiken kaikkiaan Timo Mustakallio -kilpailu oli laulumusiikin (ja huikean lied- sekä korrepetitiopianismin) juhlaa alusta loppuun. Vastaavien konserttien tai konserttimaratonien järjestäminen on tuskin mahdollista.
Taiteilijoille kilpailut ovat mahdollisuus sekä näkyvyyteen että kehittymiseen. Esittävä taiteilija on eri tilanteessa kuin kirjailija tai kuvataiteilija; jokainen esitys vie teosten tulkintaa eteenpäin. Valmis kirja tai taulu sen sijaan ei kilpailutilanteessa muutu mihinkään. Molemmille kilpailu on kuitenkin mahdollisuus toisten taiteilijoiden tapaamiseen – unohdetaan kisa, nautitaan toisten työstä ja osaamisesta. Lisäksi on kyse näkyvyydestä – joku huomaa sinut ja tekemäsi työn, ja arvostaa sitä.
Olen ylpeä Tiiliskivipalkinnon finaaliin pääsystä. Se, että juuri kirjallisuuden opiskelijat huomioivat Roihun, on huikeaa. Ja annetut perustelut vielä siihen päälle! Odotan innolla Tiiliskivi-klubia 19.2. Tampereella, monestakin syystä. On mahtavaa päästä puhumaan omasta kirjasta, ja etukäteen saamani viesti kertoo siitä, ettei ihan kevyestä keskustelusta ole kysymys. Kun kirjallisuuden opiskelijat laativat kysymykset, on kirjailijan paras vastata skarpisti.
On muitakin syitä. Ilman Tiiliskivi-palkintoa minulta olisi jäänyt lukematta neljä todella hienoa teosta. Olen tutustunut kaikkiin ehdokkaisiin, ja tunnen yhä suurempaa ylpeyttä siitä, että olen mukana tässä joukossa. On ilo päästä tapaamaan näitä kirjailijoita. Vahva lukusuositus näille siis:
Niklas Salmi: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone)
Merja Svensk: Kaksi on liikaa (Basam Books)
Taide vaatii esiin nostamista. On helppo lukea tuttujen kirjailijoiden teoksia tai niitä, joita muutkin lukevat. On helppo mennä sen kuuluisan laulajan konserttiin, jonka musiikki jo valmiiksi saa kuulijoita. Kilpailu voi parhaimmillaan nostaa esiin sellaisia tekijöitä, jotka eivät muuten saa huomiota. Kilpailu taiteessa ei ole aukotonta, ei mitattavissa samalla tavoin kuin urheilussa. Mutta ilman kilpailuja minulta olisi jäänyt lukematta todella monta hienoa teosta ja kuulematta monta upeaa muusikkoa.
Kun muistaa, että voittaja ei ole absoluuttisesti paras, ja että rannalle on jäänyt monta hienoa teosta tai tekijää, kilpailuista voi löytää niiden parhaan puolen: taiteen ja taiteilijat, uusia elämyksiä ja kokemuksia sekä tekijöille että taiteen kuluttajille.
No man is an island. Ei edes taiteilija. Vaikka olisit lavalla yksin, tai kirjan kannessa olisi vain sinun nimesi, et sinä sitä yksin ole tehnyt. Tässä siis kiitokseni niille, joille ne kuuluvat: Reuna Kustantamo: Tarja Tornaeus Kustannustoimittaja: Toini Lehto Kansi: Nunnu Halmetoja/Riimuraami Lukuisat koelukijat ja kannustajat
Johanna Hasu 