Olen aloittanut tämän blogikirjoituksen nyt viitisen kertaa aina eri näkökulmasta. Lähtenyt liikkeelle historiasta, musiikin hyvistä vaikutuksista, suomalaisen musiikkioppilaitosjärjestelmän ainutlaatuisuudesta. Kaikki se on tuntunut lattealta. Vanhan toistamiselta. Faktoilta, joiden taakse yritän piiloutua.
Siksi kirjoitan nyt siitä, miltä minusta tuntuu.
Taiteen perusopetuslakia ollaan uudistamassa. Laki on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä. Lakiuudistuksella tavoitellaan muun muassa saatavuutta ja saavutettavuutta.
Tähän kohtaan on otettava pieni tietopaketti. Edellisessä laissa taiteen perusopetus (tpo) jaettiin laajaan ja yleiseen oppimäärään. Laajaa oppimäärää opetetaan esimerkiksi musiikkiopistoissa ja yleistä kansalaisopistoissa – vaikkakin osa musiikkiopistoista antaa myös yleisen oppimäärän opetusta. Suurin ero näiden oppimäärien välillä on niiden laajuudessa. Laajan oppimäärän laskennallinen laajuus on 1 300 tuntia, yleisen 500. Laajaan oppimäärään musiikkiopistoissa kuuluu siis soittotuntien (jotka ovat yleensä oppilaan ja opettajan kahdenvälisiä) lisäksi musiikin hahmotusaineita (musiikin luku- ja kirjoitustaitoa, nuotista laulamista ym.) sekä yhteismusisointia.
Uudessa laissa siirrytään yhteen oppimäärään, jonka laajuus on 50 op. Lakia valmistelleen työryhmän ehdotus oli, että yhden opintopisteen arvo olisi 20 tuntia, jolloin oppimäärän laajuus olisi ollut 1 000 tuntia. Kolmesataa tuntia vähemmän kuin aiempi laaja oppimäärä, mutta kuitenkin laajudeltaan sellainen, että sillä olisi ollut mahdollista saavuttaa jopa ammattiopintoihin tarvittavia valmiuksia. Nyt eduskunnan käsittelyssä olevassa Hallituksen esityksessä (HE 115 / 2026) opintopisteen arvo on 16 tuntia eli kokonaisuudessaan 800 tuntia.
Nykyisin käytettävissä opetussuunnitelman perusteissa laaja oppimäärä jaetaan perus- ja syventäviin opintoihin. Perusopintojen tuntimäärä on 800, syventävien 500 tuntia. Nyt vaikuttaa siis siltä, että koko taiteen perusopetuksen oppimäärä tulisi suoritetuksi samassa tuntimäärässä kuin aiemmat perusopinnot.
Olen opettanut soittamista yli 30 vuotta. Minulla on työkokemusta kolmesta eri musiikkiopistosta. Olen tehnyt väitöskirjani oppimisen vaikeuksista pianonsoiton opiskelussa. Tiedän, että tuon 800 tunnin paketin jälkeen oppilas on päässyt siihen vaiheeseen, jossa hänellä on aito mahdollisuus oppia soittamaan juuri sitä mitä haluaa, ilmaisemaan itseään musiikilla yhä syvemmin ja löytämään omat tapansa tehdä musiikkia. Vasta tuon 800 tunnin jälkeen ikään kuin realisoituu se, mihin kaikkeen oppilas pystyy.
Soittaminen (ja hyvin laulaminen) on vaikea taito. Sen harjoittaminen vaatii sitkeyttä, jatkuvaa epäonnistumista, uudelleen yrittämistä, uuden oppimista. Se vaatii aikaa. Lisäksi se toimii parhaiten silloin, kun oppilas ja opettaja ovat hyvässä vuorovaikutuksessa ja lämpimässä oppimisilmapiirissä kahdestaan asian äärellä. Opettajan on mahdollisa huomioida oppilas aidosti yksilönä.
Lisäksi on muistettava, että jos oppilaalla on oppimisessaan hitautta tai vaikeutta, hän pystyy samaan kuin muutkin, mutta hitaammin. Hän tarvitsee aikaa siihen, että saa käyttöön koko potentiaalinsa. Kahdenkeskisessä opetustilanteessa oppilaan oppimisen haasteet on helpointa ottaa huomioon. Ryhmäopetuksella ja yhdessä musisoinnilla on oma paikkansa, niitä tarvitaan yksityistuntien lisäksi. Siitäkin syystä vanha laaja oppimäärä on ollut oppilaan edun mukainen.
Uuden lain myötä koulutuksen järjestäjä saa päättää, haluaako se mahdollistaa yli 50 op:n opinnot. Se on mahdollista jopa 1 500 tuntiin asti. Tämä kuulostaa hienolta, mutta kurjistuvassa kuntataloudessa se lähinnä hirvittää. On suuri riski sille, että koulutuksen järjestäjät rahoittavat opintoja vain tuohon 800 tuntiin saakka. Se ei riitä ammattiopintoihin valmistautumiseen eikä niille, jotka tarvitsevat opintoihinsa erityistä tukea.
Olen kohdannut urallani monia sellaisia oppilaita, joiden potentiaali on puhjennut kukkaan juuri siellä syventävien opintojen vaiheessa (tai vanhan opsin aikaan musiikkiopistotason opinnoissa). Me emme voi tietää, mihin oppilas pystyy, jos hänen opintonsa ikään kuin loppuvat kesken. Minusta meidän täytyy pystyä takaamaan kaikille mahdollisuus pitkään opintopolkuun.
En minä vielä 9-luokkalaisena tiennyt, mihin pystyn. En osannut ajatella, että musiikista voisi tulla ammatti. Se ajatus kypsyi lukioaikana, kun taito kasvoi ja musiikin maailma syveni. Jos olisin lopettanut entiseen perustasoon (nykyiset perusopinnot), minusta ei olisi tullut musiikin ammattilaista. Jos lakiesitys menee läpi tällaisenaan, on suuri mahdollisuus, että pitkistä opinnoista tulee harvojen herkkua. Tällöin pitkäjänteinen, tavoitteellinen musiikinopiskelu ei ole alueellisesti eikä taloudellisesti yhtäläisesti saavutettavaa.
Toki voidaan kysyä, että mihin meitä musiikin ammattilaisia tarvitaan. Se näyttää olevan melko suosittukin kysymys näinä aikoina. Jos aihe kiinnostaa, TÄSTÄ pääset lukemaan yhden historiallisen näkökulman musiikin merkitykseen. Tämän lisäksi meitä tarvitaan juhlistamaan tilaisuuksia ja tuomaan iloa. Tänä syksynä olen käynyt esiintymässä päiväkodeissa, tehnyt vapaaehtoistyötä ja kerännyt varoja soittamalla, pitänyt konsertteja – opettamisen lisäksi. Vielä olemme menossa musiikkiopistokollegojeni kanssa erilaisiin palvelutaloihin esiintymään ennen joulua. Väitän, että ilman musiikin ammattilaisia maailma olisi aika paljon hiljaisempi ja karumpi paikka.
Oppimäärän kaventumisen lisäksi minulla on vielä toinekin suuri huoli.
Suomen musiikkioppilaitosten liitto on osana opetussuunnitelman perusteluiden valmistelua kuullut lainvalvojan tahtotilan olevan, että vauvojen ja taaperoiden taidekasvatus ei kuulu taiteen perusopetuksen 50 op oppimäärään eikä oppimäärää laajentaviin opintoihin.
Käytännössä tämä johtaisi muun muassa siihen, että varhaisiän opintoihin ei voi käyttää valtionosuustunteja ja toiminnasta tulisi (koska se ei kuulu oppimäärään) arvonlisäverollista toimintaa. Tämä johtaisi hintojen nousuun. Erään musiikkiopiston rehtori laski, että muskarilukukausi maksaisi oppilasta kohti noin 400€. En usko, että monellakaan lapsiperheellä olisi tähän varaa.
Tämän lisäksi myöskään taiteen perusopetukseen käytettyjä tiloja ei voisi käyttää oppimäärän ulkopuolelle jäävään ryhmäopetukseen. Sen sijaan, että lainvalmistelussa mainitut saavutettavuuden ja saatavuuden tavoitteet täyttyisivät, uhkaa käydä niin, että suomalaisen musiikkikasvatuksen perusta murtuu. Varhaisiän musiikkikasvattajat ovat Suomessa korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka tuntevat hyvin lapsen kehitysvaiheet. He käyttävät opetuksessaan monipuolisia menetelmiä, musiikillisia tietoja, taitoja ja kokemuksia rakennetaan systemaattisesti tutkimustietoon perustuen. Musiikin varhaiskasvatus on olennainen osa laadukasta musiikkioppilaitosjärjestelmää.
Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea lapsi saa muskarista sen lisäksi, että hän saa ensimmäinen kosketuksensa taiteeseen, kulttuuriin ja tavoitteelliseen harrastamiseen. Muskari on erittäin matalan kynnyksen toimintaa, joten se mahdollistaa osallistumisen myös lapsille, jotka tarvitsevat erityistä tukea. Lisäksi muskaria voitaisiin käyttää kielen oppimiseen niille, joiden äidinkieli ei ole suomi tai ruotsi.
Kirjoitin jokin aika sitten ratkaisusta Suomen laskeviin oppimistuloksiin. Tutkimustietoa on. Haluammeko tehdä jotain asialle, onkin toinen juttu. Tällaisenaan lakiesitys on viemässä pohjan juuri siltä matalan kynnyksen toiminnalta, joka tutkitusti vaikuttaa oppimiseen myöhemmällä iällä.
Olen kirjoittanut paljon siitä, että meidän on musiikkiopistoissa pystyttävä kehittämään toimintaamme ja ottamaan koko ajan paremmin huomioon oppilaiden yksilöllisyys sekä parantamaan toimintakulttuuriamme. Näistä asioista voi lukea vaikkapa TÄSTÄ tai TÄSTÄ tai TÄSTÄ tai TÄSTÄ tai TÄSTÄ tai TÄSTÄ ja TÄSTÄ sekä monesta muusta blogitekstistäni ja vaikkapa Kaikilla äänillä -kirjasta. On ollut parannettavaa, ja uskallan väittää, että olemme kehittyneet. Järjestelmämme heikkoutena joskus nähty pakkotahtisuus ja jopa osan oppilaista ulkopuolelle sulkeminen on vaihtunut tai ainakin vaihtumassa oppilaiden yksilöllisyyden ja heidän tavoitteidensa ja tarpeittensa huomioimiseen. Se ei tarkoita laadusta tinkimistä, vaan jokaisen oppilaan potentiaalin huomioimista.
Olen mukana Opetushallituksen työryhmässä, joka laatii uusia Taiteen perusopetuksen musiikin opetussuunnitelman perusteita. Olemme aikataulusyistä joutuneet aloittamaan työn, vaikka lakia ei vielä ole hyväksytty.
Kun luen lakitekstiä ja sen tulkintoja, alan toivoa, että lakia ei hyväksyttäisi. Ei ainakaan nyt käsiteltävän Hallituksen esityksen mukaisesti. Olen sitoutunut laatimaan maailman parhaat opsin perusteet maailman parhaalle musiikkikasvatusjärjestelmälle, mutta tuntuu, että tässä tilanteessa se on mahdotonta. Olen itkenyt muutamat itkutkin asian äärellä.
Järjestelmää on hyvä tarkastella kriittisesti. On hyvä uudistaa ja ajantasaistaa. Mutta eihän romuteta järjestelmää, joka on tähän maahan rakennettu?
Appeni Heikki Hasun (harmonin ääressä) kanssa musisoimassa vasemmalta lukien Mikko Meriläinen, Paavo Korhonen, Aulis Sipponen, Sverre Stenersen ja Simon Slåttvik. Kuva on vuodelta 1951 Heikin kotialbumista. Vuoden 1948 yhdistetyn olympiavoittaja, vuoden 1950 saman lajin maailmanmestari sekä vuoden 1952 viestihiihdon olympiavoittaja oli mukana laatimassa ensimmäistä lakia musiikkioppilaitosten valtionavusta.
